Blondi ei ole elämäkertaelokuva, vaan Joyce Carol Oatesin vahvaan romaaniin perustuva ”kuvitteellinen muotokuva” Marilyn Monroesta (Ana de Armas). Andrew Dominikin ohjaama liki kolmetuntinen elokuva ei liiemmin aurinkoa tai suvantohetkiä sisällä. Jo nuorena Norma Jeanen (Lily Fisher) elämä oli täyttymätöntä lupausta vailla: isän kerrottiin olevan olemassa, mutta tyttö ei häntä koskaan tavannut. Mielenterveysongelmista kärsivästä äidistä (Joanne Nicholson) ei ollut tytölle vanhemmaksi.

Blondi on kertomus kahdesta samoissa nahoissa elävästä naisesta: Norma Jeanesta ja hänen näyttelijäminästään, seksisymboliksi nousseesta Marilyn Monroesta. Isän kaipuu leimasi loppuun saakka Monroen elämää, ja kaikkia miehiään hän kutsui daddyksi. Nuo miehet ensimmäisestä, väkivaltaisesta aviopuolisosta Marilynin ensi tapaamisella raiskanneeseen elokuvapomoon ja USA:n presidenttiin kohtelivat Marilynia kuin lihanpalaa.

Paikoin tuntuu, että päähenkilön kärsimyksiin paneudutaan turhan innokkaasti: raiskaukset ja keskenmenot ovat elokuvan peruskauraa. Kohtaus presidentin hotellihuoneessa on erityisen ikävä. Leppoisaa viikonloppukatsottavaa etsivien kannattaa jättää Blondi katsomatta.

Dominik vaihtelee värillisestä mustavalkoiseen kuvaan ja takaisin. Elokuva on visuaalisesti vaikuttava ja muistuttaa hetkittäin David Lynchin omalaatuisesta kerronnasta. Uusiksi kuvatut otokset vanhoista elokuvista ovat häkellyttävän tarkkoja, liki yksi yhteen -kuvastoa. Nick Caven ja Warren Ellisin elokuvaan säveltämä musiikki on vuoroin eteeristä, vuoroin kirskuvaa.

Blondissa yksi nousee yli muiden: Ana de Armas on pääroolissa yksiselitteisen loistava kohtauksesta toiseen. Michelle Williams teki hänkin hienoa työtä Monroen roolissa vuonna 2011 aivan toisentyyppisessä elokuvassa My Week with Marilyn, mutta de Armasin roolisuorituksen jälkeen rima Marilynin rooliin on nostettu huimaavan korkealle.

Blondi, Netflix.