Kymmenen päivän ajot pitkin saarta osoittavat, että erityisesti viimeksi mainitut ovat sitä, ja ilman tasoituskertoimia. Se käy selville vaikka keskellä saarta, jossain tuntemattomassa kohdassa peltojen välissä ajettaessa. Tai oikeastaan: peltojen välissä laskeuduttaessa.

Suunnitelma oli selvä, kun kerran Italiassa ollaan. Yksi päivä vietettäisiin saaren ainoassa outlet-kylässä, jossa kauppoja löytyy Pradasta, Trussardista, Dolce & Gabbanasta ja Guccista aina edullisemman pään Lacosteen ja Alcotiin.

Eri reittivaihtoehdot tarjoavat joko moottoritietä tai kippuraista vuoristoa. Ei kahta sanaa: kukkuloille!

Yhä vain enemmän pienemmäksi muuttuvaa Via San Giuseppeä jonkun muinaisen teollisuusalueen halki ajaessa mikään ei valmista siihen, että kallioleikkauksen jälkeen tie putoaa alta. Tai, no: olihan siellä kyltti, jossa luvataan 25 prosentin jyrkkyyttä, mutta mitä sekin nyt sitten kertoo?

Ei ainakaan siitä, että jyrkimmässä kohdassa avautuvat mahtavat näkymät yli laakson, vieressä pudotusta on satoja metrejä ja kaksisuuntainen tie on niin kapea, että kaarteissa on pysähdyttävä liu’uttamaan autoa, joka juuri ja juuri raapimatta läpi mahtuu. Ja jos nyt tulisi joku vastaan, tuskin peruutus onnistuu…

Vaan: onnistuu se! Yht’äkkiä käy selväksi, että kääntymään kaarteessa ei mahdu peruuttamatta ja sompailematta. Tie nousee takana taivaita myöten. Käsijarrulla (sellainen tässä uudenkarheassa, mutta vuokrakäyttöön ostettuna erittäin alkeellisesti varustellussa autossa todella manuaalisena on) mäkilähtö peruuttaen… vähän ruopii… mutta kyllä, nousee se.

Fiatin tila-autossa on yllättävän paljon tehoja.

Kun pääsemme lopulta alas pusikoituneen pellon laidalle, on laitettava auto parkkiin. Ja kas, sieltähän ajaa sopivasti vastaantulija. Kävipä tuuri!

Risteys on huikaisevan hieno, juuri sellainen, mitä tänne osaltaan tultiin hakemaan. Ikiaikaisen maaseudun keskellä paahtuneessa maisemassa alas kylään kiemurtelevaa tietä, ympärillä muinaisten sivilisaatioiden jälkiä. Nyt sellainen on hämmästyttävä luonnonkivisten siltojen ja jonkin käsipelillä kaivetun tunnelin muodostama risteävä tie, jostain bysantin aikakaudelta.

No – vaikka se osoittautuu jälkikäteen vanhaksi junaradaksi, josta on poistettu 1970-luvulla kiskot, tilannetta ja tunnelmaa se ei muuta. Kesän vakuuttavin kokemus, kaikkinensa.

”Sinne teidän pitää mennä ajamaan, jos näin on.”

Lomakiinteistön vuokraavan naisen käsky on selkeä, ja mieluisa. Puheeksi ovat tulleet kippuraiset tiet ja kuinka hauskaa niillä on ajaa, sillä Suomessa on vain tasaista baanaa. Nainen ei mutkaisista vuoristoteistä erityisesti pidä, mutta moni muu sisilialainen kyllä.

Ericen linnoituskaupunkiin nousee yksi tie kummastakin suunnasta. Sieltä avautuvat mahtavat näkymät ensin sisämaahan ja sen jälkeen – kun laskeudutaan Trapaniin – Välimerelle. Sadat urhoolliset eivät kuitenkaan tule niitä ihastelemaan ajamalla rauhallisesti maisemia katsellen, vaan heidän tarkoituksenaan on päästä huipulle mahdollisimman nopeasti.

Ericen tiellä järjestetään vuotuinen autokilpailu, joka on nykyisin saaren kuuluisin.

Sisiliassa on vahvat autourheilun perinteet, ja nimenomaan yleisillä teillä ajettavien sellaisten. Onhan legendaarinen Targa Florio kotoisin Castelbuonon vuoristosta, Palermon itäpuolen rannikolta.

Targa Florio ajettiin ensimmäisen kerran peräti niinkin varhain kuin vuonna 1906. Reiluun seitsemäänkymmeneen – alkuvuosien 148 km:n mitasta – kilometriin lyhennetyn radan nopeusennätys on ikuisesti Leo Kinnusen hallussa. Hän kiersi vuonna 1970 Porsche 908:lla kierroksen 33 minuuttiin ja 36 sekuntiin keskinopeudella 128,57 km/h. Tosin toisten tietojen mukaan kierrosennätystä pitää hallussaan Helmut Marko (kyllä, se Red Bullin F1-tiimistä tuttu kaveri), joka kahta vuotta myöhemmin kellotti Alfa Romeolla ajan 33 minuuttia ja 41 sekuntia (128,23 km/h).

Syytä siihen, miten mittaukset ja tilastokirjat ovat antaneet näin ristiriitaista tietoa tästä erittäin tärkeästä asiasta, voi kysellä Collesanossa, jossa on Targa Florio -museo.

Targa Florio kilpaillaan nykyisin normaalina rallina. Tänä vuonna kolmanneksi ajoi suomalainen Markus Manninen. Toisin on täällä, Ericessä, jossa kilpailu ajettiin tänäkin vuonna, jo 64. kerran, alkuperäisellä radalla, ja yhä aika-ajona.

Kilpailureitti on 5730 metriä ja se alkaa Valdericestä ja päättyy ylös Ericeen. Kilpailussa ei ole sen historian aikana ollut yhtään suomalaista voittajaa. On siis sanomattakin selvää, että kun näen lähtöviivan, joka todellakin on näkyvillä, sekä erilaiset sisäkaarteiden kanttarit, minun on yritettävä. Nykyinen reittiennätys on vuoristojen erikoiskilpailuihin erikoistuneen Simone Faggiolin nimissä.

Homma lähtee loistavasti liikkeelle ja Fiat 500 L Cross tuuttaa liikkeelle raivokkaasti. Kelaan sisään vaihdetta henkeni hädässä, käsi ei ole ehtiä manuaalivaihteistossa ahnaiden jalkojeni rytmiin, mutta nopeasti saan rentouden tekemiseen. Ensimmäinen kaarre sujuu renkaita vinguttaen, juuri ja juuri omalla puolella kaistaa pysyen. Olen täysin tyytyväinen tekemiseeni ja vieressä kartturinpaikalla hurrataan, eikä lainkaan huomautella, että keskity nuottiin. Naamani punehtuu mielihyvästä.

Vaan ei!

Yritykseni menee mönkään jo parin kaarteen jälkeen: mikä mahtava maisema!

On pysähdyttävä ihastelemaan.

Ja ennen kuin huomaankaan, seison jarrun päällä ja kaarran levikkeelle. Kello tikittää kojelaudalla, auto on pysähdyksissä, kansa hurraa ja kuski on mykistynyt. Mitä tapahtui?

Maisema voitti.

Sisilia on kuuluisa myös siviiliautoilun kohteena. Teitä on laidasta laitaan umpisurkeakuntoisista paikallisteistä hulppeassa kunnossa oleviin moottoriteihin. Näkymiä on kaikkiin ilmansuuntiin. Michelinin autoiluoppaassa näyttävät tieosuudet on merkitty vihreällä värillä. Sitä kannattaa yleensä katsella reittisuunnitelmia lomamatkalle tehtäessä, mutta Sisiliassa se on hyödytöntä: lähes kaikki tiet on merkitty nähtävyyksiksi.

Catania on lähellä saaren kuuluisimpia lomakohteita Taorminaa ja Syrakusaa sekä Etnaa, joten sinne saapuu suurin osa lomalennoista.

Itse Catania ei ole kovin mielenkiintoinen paikka. Saaren suurin kaupunki, tarunhohtoinen Palermo puolestaan sitä on.

Palermo sijaitsee toisessa päässä saarta. Myös sen läheltä löytyy lomakohteita, joten autoilevan omatoimimatkalaisen reissu on suunniteltavissa mainiosti siten, että lentää Cataniaan, ottaa sieltä auton ja ajelee ympäri saarta ja hyppää kotimaahan vievään lentokoneeseen Palermossa. Tällä kertaa aikaa oli 11 päivää. Se riittää mainiosti, sillä välimatkat eivät ole kovin pitkiä. Saaren halkaisevaa moottoritietä A19 pääsee Cataniasta Palermoon kahdessa ja puolessa tunnissa.

Toisaalta paikallisteille lähtevälle sama aika menee jo muutaman kymmenen kilometrin matkaan. Siksi tuo aika ei riitä kuin puolikkaan saaren koluamiseen, joko pohjoisosan tai eteläisen. Me otimme tällä kertaa haltuun pohjoisen alueen.

Vaikka yleensä on niin, että parasta on ajaa liki rantaa, Sisiliassa se ei pidä yksin paikkaansa. Totta on, että maineikkaimmat kaupungit ovat rantakaupunkeja täälläkin, mutta toisaalta Sisilian maaseutu on ikonista sekin. Se esitellään kymmenissä kirjoissa ja elokuvissa, kuten nyt vaikka Kummisetä-filmatisoinneissa. Erityiseksi sen tekee voimakas korkeusvaihtelu. Vuoristo laskeutuu laaksonpohjaan, noustakseen jälleen pian ylös.

Mutta ei Sisilia ole pelkkää ajelua – se on myös Palermoa, eikä siellä tarvita autoa.

Palermo on esikaupunkeineen reippaasti yli miljoonan asukkaan kaupunki. Sen historia alkoi vuodelta 600 ennen ajanlaskun alkua. Vuosisatojen vaihtuessa myös Palermon hallitsijat ovat vaihtuneet – eri kansallisuuksia, eri ruhtinaita.

Uusia rakennuksia on tullut ja vanhoja sortunut, mutta kansa on pysynyt samana, ja nyt, yhdistyneen Italian alaisena, se on saanut otteen omasta kaupungistaan. Ensin Palermon valloittivat rikollisjärjestöt, joiden valtaa haastaneet tapettiin. Niistä sodista jälkeen jääneitä muistomerkkejä on kaupungissa yhä nähtävillä.

Kaupunki on nyt vallattu uudestaan, lakiin ja järjestykseen, eikä ainakaan väkivaltaan ja terroriin uskovien toimesta. Ainakin näennäisesti. On nimittäin uskomatonta, että nyt Palermo on kokoluokkansa ja sitä isompien italialaisten kaupunkien joukossa henkirikosten määrällä mitattuna kaikkein turvallisin.

Myös päivällä torikatujen tungoksessa tai illalla biletorien ahtaudessa saa olla rauhassa. Kuvaavaa on, että kukaan ei pidä reppuaan etupuolella tai laukkua tiukasti kainalossa – varma merkki siitä, että katuryöstöjä ei juuri ole. Eikä kukaan juokse huutaen roiston perään.

On jotenkin aivan selvää, että järjestäytynyt rikollisuus on vihdoin myös täällä ymmärtänyt, että turistilta saadaan rahat pois kokonaisvaltaisemmin, jos heiltä ei viedä lompakkoa. Ja kyllä – turismi on Palermossa lisääntynyt voimakkaasti, samoin siitä tulevat työpaikat. Krooninen muuttotappio on kääntymässä vahvaksi kasvuksi.

Jos vertaa toiseen Etelä-Italian suurkaupunkiin Napoliin, Palermo on huomattavasti siistimpi, turvallisempi ja järjestäytyneempi. Ja tasaisempi. Siinä missä Napolissa on ääretöntä vaurautta ja surkeinta köyhyyttä, missä rakennukset ovat joko loisteliaita tai sortumispisteessä, Palermossa kaikki tuntuu olevan kunnossa, ilman nousuja tai laskuja.

Toki se on kihisevä italialainen kaupunki, mutta muutoksen näkee jo liikenteessä. Vielä kymmenisen vuotta sitten Pohjois-Italia vaihtui Etelä-Italiaksi Rooman ja Napolin välisen moottoritien aikana – Roomassa kaikki skootterikuskit käyttivät kypärää, Napolissa vain harva, eikä Palermossa kukaan. Nyt kypärättömiä ei näe enää edes täällä.

Palermo lunastaa kyllä odotukset hälisevästä suurkaupungista, mutta mikään eurooppalaisen urbanismin viimeinen kehitysaste se ei ole – siinä missä Napolissa voi aistia degeneroituneen rappion, täällä haisee vain kuumassa ilmassa väreilevä, jälleen jonakin päivänä koettava nousukausi.

On hyvä palauttaa auto ja hypätä koneeseen. Tänne palataan vielä!