Hiihtoloma on kotimaisen automatkailun kaikkein keskeisin sesonki. Helmikuussa auto pakataan täyteen eri lajien suksia ja eturenkaat käännetään kohti pohjoista, ja toisin kuin juhlapyhinä, määränpää on usein tuntematon.

Nyt ei suunnisteta kotiseudulle lapsuuden maisemiin isovanhempia tervehtimään, vaan ihan vaan huvin vuoksi lomailemaan.

Mutta missä voi yhdistää kaikkien perheeseen kuuluvien eri tarpeet – lähinnä suksilla: joko väkisinhiihtäen tai rinnettä alas sujutellen? Yleinen konsensus on, että Saariselällä.

Saariselkää lähestyttäessä jalka alkaa painaa pedaalia aavistuksen raskaammin. Vakionopeudensäädin on jotenkin vain luiskahtanut pois päältä. Viimeinen pimeyden keskellä vaaniva ”paholaisen silmä” on ohitettu pian Rovaniemen jälkeen Vikajärvellä ja sen jälkeen ei ole jarrun päällä tarvinnut juuri seisoa. Edessä on ollut tällä kertaa vain tyhjää tietä. Syy on erikoisessa lähestymisajassa, joka on pitkälti yli puolen yön. Näillä selkosilla on nimittäin myös letkassa ajettu!

Eikä epäselväksi tule, että paljon on matkaa jäljellä. Asia päivitetään tien vieressä viimeiset noin sata kilometriä tasaisesti kymmenen kilometrin välein.

Koska matka Helsingistä tänne on tällä kertaa tehty yhdellä polkaisulla vain pakollisella tankkaustauolla, hanuriosasto kertoo, että todellakin olisi syytä olla pian perillä. Onneksi Saariselän eteläpuolella tie on suora ja penkat pursuavat valoa heijastavaa vitivalkeaa lunta, jota leijailee harvakseltaan lisää taivaalta. Kyllä tässä perille päästään, vaikka meno alkaa saluunassa olla jo aika kuuma.

Saariselkä ei ole maailman, eikä edes Suomen isoin laskettelukeskus. Mutta mikä tärkeintä, se on kyllin vakuuttava ja monipuolinen – Saariselän murtomaahiihtoladut ovat maan parhaat. Paljakassa tunturin laella kirkkaana siniautereisena päivänä hiihtäessä tietää etenevänsä muualla kuin Paloheinässä. Ja hoidettuja latuja riittää satojen kilometrien verkostoksi. Palveluitakin on, sillä Saariselän maisemat keräävät runsaasti sauvojia; latukahviloita ja ravintoloita putkahtelee erämaassa vastaan kuin Norjassa ikään.

Moitakurua lähestytään Luton havupuumetsässä. Jo kaukaa nenään nousee mukava savun tuoksu. Edessä pitäisi olla vanha autiotupa, joka on esiintynyt kartoissa jo 1950-luvulta alkaen. Sen tarkemmin rakennuksen historiaa ei tunneta – onhan vain joku tällaisen joskus tänne rakentanut. Nykyisin Moitakurulta on poistettu laverit ja se on retkeilijöiden ja hiihtäjien päivätupakäytössä. Sekä sesongin aikaan kahvilana.

Savu nousee harvinaisen komeasta piipusta, joka on ladottu lituskaisista luonnonkivistä jykeväksi ja korkeaksi, mutta myös pihalla olevasta nuotiosta. Onneksi mukana on omat (kaupunkilaiset artesaani)makkarat – (kolttatyyliin tehtyä pannu)kahvia saa ostettua mukiin sisältä.

Saariselkä on suomalaisen retkeilyn alkukoti – täältä kaikki on 1950-luvulla alkanut. Niin kesän rinkka selässä vaeltaminen kuin hiihtoretkiturismikin. Saariselkä on kuitenkin ilmiötä todentaneen kirjailija Kullervo Kemppisen ajoista kasvanut valtavasti.

Sen keskustaajamaan on vanhojen kelohuviloiden rinnalle noussut hotelleja ja lomakiinteistöjä sadoittain. Eikä Nelostien vartta ajava näe, että ensimmäisen puurivin jälkeen kairanmaa on nykyisin myös muualla Saariselän alueella lomaresidenssejä täynnä. Mutta vain tien vieressä. Kansallispuisto on laaja ja asumatonta lääniä riittää sivakoitavaksi.

Tällä kertaa majapaikaksi on valikoitunut syrjäisempi kohde, lappilaisen perheomisteisen Wilderness-ketjun Muotkan maja, joka sijaitsee Kakslauttasen alueella Saariselän kaikkein ruuhkaisimman alueen ulkopuolella, keskellä metsää.

Wilderness Muotka on aavistuksen luksukseen päin kallellaan, mutta kuten Saariselällä on tapana, monesta muusta Lapin keskeisestä kohteesta poiketen, se flirttailee perinteisen pohjoisen estetiikan kanssa aina arkkitehtuurista ravintolan tarjoomuksiin.

Päähuoneen suuret ikkunat aukeavat lumiseen metsään, josta metsän pedot katsovat uinuvia ihmislapsia.

Kamiina puksuttaa lämpöä luihin. Jykevä parisänky on veistetty kelopuusta ja sen päädyissä on karhun kuonot – suoraan sanoen, kyllä kestää!

Parasta ovat kuitenkin nykyajan hömpötykset. Suoritan täällä, kirkkaassa tunturipurossa, elämäni ensimmäiset kaksi pulahdusta avantoon. Ensimmäisenä iltana homma tuntuu pahalta, toisena haluaisin langeta loveen välittömästi uudestaan.

Olo on lämmin, kiire ei ole minnekään. Puron solinaa kuunnellessa meillä on aikaa katsoa, kuinka revontulet ilmestyvät valaisemaan pitkää yötä.

Kannatti ajaa.