Olimme puolisoni kanssa kauan haaveilleet Kanadan maisemista. Ajoimme kesällä Atlantilta Nova Scotiasta maan halki Tyynellemerelle, ja alkupisteenä oli Halifax, päämääränä Vancouver. Matka kesti kuukauden, ja vaihdoimme majapaikkaa lähes joka yö.

Meille tärkeintä olivat luonnon kokeminen ja kulttuurikohteet. Reitillä olivat myös ranskankieliset kaupungit Montreal ja Quebec sekä suomalaisten siirtolaisten aikoinaan asuttamat Thunder Bayn järvitienoot.

Autoilu toi mahdollisuuden pysähdellä ja vapaudentunteen. Välillä jouduimmekin muistuttamaan itseämme, että kotiin olisi hyvä palata ennen syysmyrskyjä. Olisimme voineet helposti jäädä pidemmäksi aikaa jo ensimmäiseen provinssiin, Nova Scotiaan.

Matkaa tuli noin 10 000 kilometriä. Kanadalainen liikennekulttuuri on suomalaista leppoisampaa ja kiireettömämpää. Poikkeus ovat vain miljoonakaupunkien monikaistaiset moottoritiet, joita yritimme vältellä.

Matkailijoille siitä löytyy tietoa, mutta kanadalaiset itse tuntuivat pitävän näin pitkää reissua harvinaisena. Jotkut heistä kyselivätkin, millaista maan keskiosien preerioilla on. Siellä on silmänkantamattomiin alavia viljapeltoja. Jättimäisiä traktoreita ja puimureita. Ruokapaikkoja, joista saa vaahterasiirapilla kuorrutettuja pannukakkuja.

Pisimmät, lähes tuhannen kilometrin ajopäivät, ajoitimme juuri Kanadan keskiosiin kolmen preeriaprovinssin alueelle. Halusimme edetä Kalliovuorille nopeasti, mutta myös tasaisista maisemista löytyi omaa kauneuttaan. Auringonlaskun aikaan viistosti lankeava valo saa kaiken hehkumaan värikkäänä.

Helteisellä preerialla oli myös yllätyksiä. Esimerkiksi Saskatoonin kaupungissa, keskellä ”ei-mitään”, on yksityisesti rahoitettu nykytaiteen museo Remai Modern, jonka näyttelyissä viihdyimme useamman tunnin.

Kyllä, menimme autollamme sinne lautalla, joka vei runsaan tunnin, ja palasimme mantereelle näyttävää Confederation Bridge -siltaa pitkin. Saarella riittää hiekkarantoja, ja sen vetonaula on kirjailija L. M. Montgomeryn Anna-kirjojen esikuvana ollut maatila Green Gables museoineen. Kävijöistä saattoi päätellä, että näitä tyttökirjoja luetaan Aasiassakin.

Saaren lähellä Nova Scotiassa on muitakin viehättäviä paikkoja, kuten Unescon suojelema Lunenburgin satamakaupunki ja valokuvaajien suosima majakkakylä Peggy’s Cove.

Kesäkuun alussa Kanadassa oli hotelleissa hyvin tilaa. Näimme liikkeellä lähinnä muita aikuisia matkailijoita. Kuukauden aikana meillä ei ollut kertaakaan vaikeuksia löytää yösijaa, vaikka ryhdyimme puuhaan useimmiten vasta iltapäivällä, kun tiesimme, minne sen päivän aikana ehtisimme ajaa.

Kanadassa datamaksut ovat kalliita, mutta hoksasimme pian hyvän avun: Tim Hortons -kahviloita on teiden varsilla usein, ja niissä on ilmainen netti. Löysimme kahden hengen huoneen yleensä alle sadalla eurolla, ja joissakin paikoissa oli pieniä tarjouksiakin.

Tienvarsien ketjuhotellit olivat kaikki samanlaisia eivätkä jääneet mieleen. Suosikkejamme olivat sympaattiset bed & breakfast -paikat. Itärannikolla Nova Scotiassa ne ovat usein suuria ja vanhoja puuhuviloita.

Opimme uutta pakkaamisesta: tällaisella matkalla ei kannata aina raahata suurta laukkua hotellihuoneeseen. Sinne voi ottaa yhden yön tavarat ja jättää muut kamat autoon.

Majapaikoissakin ilahdutti kanadalaisten ystävällisyys. He haluavat tietää, mistä olet tulossa ja miten päiväsi on sujunut. Sen jälkeen he rupattelevat omasta elämästään.

Nova Scotiassa oli esimerkiksi Annapolis Royalin kaupunki ja siellä viktoriaanisessa huvilassa b&b nimeltä At the Turret. Sitä piti Charlie Baird, joka kertoi muuttaneensa Vancouverinsaarelta seudulle siksi, että länsirannikon suuret kosteat puut olivat talvisin masentavia. Aloimme siinä vaiheessa ymmärtää, millaisesta tarinoinnin maaperästä kanadalainen suosikkikirjailijamme Alice Munro on luovuuttaan ammentanut.

Kontrastina itärannikon vanhoille huviloille oli esimerkiksi lännessä West Kelownassa lähellä Vancouveria sijaitseva b&b. Se oli golf­kentän laidalla viimeisen päälle modernisti sisustetussa talossa. Söimme siellä mukavaa aamiaista Saksasta ja Singaporesta matkanneiden nuorten pariskuntien kanssa.

Valaita voi nähdä Kanadassa niin Atlantin kuin Tyynenmeren rannoilla, ja tartuimmekin heti ensimmäiseen mahdollisuuteen. Lähdimme matkan alussa Nova Scotiassa valasretkelle Brier Islandille.

Se painui todella mieleen. Meitä oli seitsemän matkustajaa, sonnustauduimme kellunta-asuihin ja istuimme kumiveneeseen. Kun päästiin ulommas merelle, kippari pysäytti moottorin. Aamuinen merenkäynti oli tyyntynyt, ja pilvien takaa tuli esiin aurinko.

”Siinä on yksi”, sanoi joku äkkiä.

Totta se oli: vedessä liukui sulavasti harmaakylkinen lahtivalas, ja pian toinen. Kauempana näimme kolmannen, muita isomman.

Oleskelu merellä kävi melkein meditaatiosta. Laineet liplattivat, ja me matkaajat seurasimme herkeämättä, näkisimmekö lisää valaita. Bongasimme niitä useita kertoja.

Toinen ikimuistoinen kokemus tuli Kalliovuorilla Jasperin kansallispuistossa. Olimme nähneet varoituskylttejä karhuista, ja täällä bongasimme tienposkessa ensimmäisen mustakarhumme. Se tonki mättäitä ja katosi metsään, kun jostain kauempaa kuului ääniä.

Samana iltana ajoimme noin 200 kilometrin matkan Jasperista etelään Banffin kansallis­puistoon. Icefields Parkway -ajotie kulkee nimensä mukaisesti jäätiköitä ja järviä sivuten. Vuorten huiput peilautuivat veteen, ja kauniimpaa autoreittiä on vaikea kuvitella.

Ja taas tien ylitti karhu! Se jäi kääntelemään pientareen kiviä ja tutkimaan maastoa. Se etsi kai muurahaisia, marjoja tai muuta iltapalaa.

Katselimme autosta karhun touhuja kauan. Kanadassa ihmisiä kehotetaan pysymään karhun nähdessään autossa ja kunnioittamaan muutenkin luonnonrauhaa. Parasta olikin nähdä eläin vapaana omassa ympäristössään. Meistä tai muista paikalle pysähtyneistä autoilijoista se ei välittänyt vähääkään.

Nuo Kalliovuorten Banffin ja Jasperin kansallispuistot olivat matkamme vaikuttavimmat luontokohteet. Niistä löytyvät myös Kanadan kauneimmat vaellusreitit. Reittejä on paljon, ja ne vaihtelevat niin pituudeltaan, korkeuseroiltaan kuin vaativuudeltaankin. Osa sopii helppoutta arvostaville kävijöille.

Banffissa suositeltava on esimerkiksi kahdeksan kilometrin Sunshine Meadows -reitti, joka vie kukkaniityille ja vesiputouksille. Jos haluaa välttää sen alun vaikeamman osuuden, voi siirtyä bussilla tai gondolilla suoraan puurajan yläpuolelle. Ylhäällä avautuvat näkymät vuoristojärville.

Myös puiston Parker Ridge Trail sopii vaikka autoilun välipalaksi. Kolmetuntinen vaellus palkitsee huipulle päästyä maisemillaan.

Banffissa Lake Louisen seudulla on useita reittejä, joista suosituimpia on noin 15 kilometrin Plain of Six Glaciers. Kulkiessa voi katsella turkoosia järveä ja linnamaisen jyhkeää Fairmontin hotellia. Reitin huipulla on pieni Tea House, josta saa juomia ja soppaa.

Banff ja Jasper ovat vierekkäiset kansallispuistot. Molemmissa näkymät ovat yhtä henkeäsalpaavan kauniita, mutta Jasper on näistä kahdesta rauhallisempi. Siellä on jokia koskineen, vuoria ja kristallinkirkkaina kimaltavia järviä. Jasper miellytti meitä hiljaisuudellaan vielä Banffiakin enemmän.

Jasperissa voi kävellä vaikka Wilcox Passin kymmenen kilometrin reitin. Se vie vuorilla puurajan yläpuolelle, ja ylhäällä odottavilla tuoleilla voi levähtää ja katsella näkymiä jäätiköille tai vaikka rinteillä eleleviä vuohia. Talvisin täällä tehdään hiihtovaelluksia.

Jasperissa on monia hienoja järviä, kuten Maligne. Tyyni järvenpinta näytti niin kutsuvalta, että vuokrasimme Malignen rannalta kanootin. Se oli ihana retki. Metsäisten rantojen takana näkyivät lumihuippuiset vuoret. Hiljaisuuden rikkoivat vain melan äänet.

Niagaran putoukset ovat maailman turistinähtävyyksistä kliseisimpiä, mutta niiden suosioon on hyvät syynsä. Kanadan ja Yhdysvaltojen rajalla sijaitsevissa vesiputouksissa on valtavaa voimaa. Näky oli mykistävä.

Putoukset ovat vaikuttavimmillaan juuri Kanadan puolelta katsottuna. Samalla voi kääntää selkänsä alueen hotellikolosseille.

Etukäteen olimme odottaneet matkalta erityisesti yhtä nähtävyyttä: suosikkilaulajamme Leonard Cohenin kunniaksi Montrealiin maalattua muraalia. Seinämaalauksia oli jopa kaksi, ja ne olivat suuria ja hienoja. Koimme paljon muutakin Coheniin liittyvää. Kuljimme Montrealissa hänen kotikadullaan Rue Vallièresillä, ja näimme kahviloita ja baareja, joissa hän oli viihtynyt. Ne olivat Le Plateau-Mont-Royalen kaupunginosassa, joka toi mieleen Helsingin Punavuoren.

Vancouverinsaarella Victoriasta löytyi ystävän vinkin avulla kirjakauppa Munro’s Books, jonka kirjailija Alice Munro aikoinaan perusti ensimmäisen aviomiehensä kanssa. National Geographic -lehden mukaan se on maailman kolmanneksi paras ja kaunein kirjakauppa. Siellä riittikin yli satavuotiaan talon eleganssia ja hyllyjen aarteita. Matkan kohokohtia.

Söimme elämämme herkullisimpia mereneläviä Prinssi Edwardin saarella. Osterit ovat siellä suuria ja raikkaita, hummerit tuoreita ja maukkaita. Niitä saa eri tavoin valmistettuina.

Koko Atlantin rannikko hurmasi meidät kalaruuillaan ja äyriäisillään. Nova Scotiassa tarjontaa on niin paljon, että hummereita saa arkisena välipalanakin. Ruokakojuissa myydään hot dogien tapaisia lobster roll -rullia.

Sisämaassa kalat ja äyriäiset saivat antaa tilaa hampurilaisille. Niitä piisasi! Juuri kun aloimme kyllästyä purilaisiin, Sointulan kylä yllätti. Siellä ruokakioskista ostamamme turskahampurilaiset olivat erinomaiset.

Sointulan historia on kiinnostava: suomalaiset siirtolaiset perustivat Vancouverin ulkopuolelle, syrjäiselle Malkosaarelle, 1900-luvun alussa oman utopiayhteisönsä, joka pyrki omavaraisuuteen. Yhteisö hajosi, mutta monet paikan nykyisistä noin 600 asukkaasta ovat suomalaista sukua. Sointulaa mainostetaan edelleen pohjoismaisena idyllinä.

Maan suuret viininviljelyalueet ovat Toronton eteläpuolella Ontariojärven laitamilla sijaitseva Niagara ja Okanagan Valley Brittiläisessä Kolumbiassa. Myös Nova Scotian viljelijät laajentavat tarhojaan: ilmastonmuutoksen myötä tiloilla voi nyt kasvattaa eurooppalaisia rypälelajikkeita, joille alue oli ennen liian kylmä. Nova Scotiassa järjestetäänkin viinitilakierroksia, ja monilla tiloilla on mukavia ravintoloita. Joissakin niistä näkyy omistajien eurooppalainen tausta. Esimerkiksi Wolf­villessä on Domaine de Grand Prén viinitarha, jonka ravintola Le Caveau toi mieleemme tasokkaat sveitsiläiset perheravintolat.

Lännessä Okanaganassa Mission Hillin tarha tarjoaa viinejä, taidetta ja tasokasta ruokaa. Ravintolasta avautuvat näkymät viiniviljelmille ja jokilaaksoon. Paikan lounas osoittautui hyvän maineensa veroiseksi.

Hinnat ovat pitkälti Suomen tasoa. Ne vaihtelevat maan sisällä vähän: Keski-Kanadan maaseudulla hinnat ovat hieman matalammat kuin maan itä- ja länsirannikolla. Ravintoloiden tippikulttuuri pitää muistaa, täällä olisi tylyä jättää tippaamatta. Ruokapaikoissa maksupäätteet tarjoavat vaihtoehdoiksi 15, 20 tai 25 prosenttia, ja valitsimme kanadalaisten tapaan juomarahaksi 15 prosenttia.

Kerran teimme poikkeuksen. Suomalaissiirtolaisten Thunder Bayssä on sata vuotta vanha ravintola Hoito, jota paikalliset kutsuvat nimellä The Hoito. Sen kaalilaatikko oli niin herkullista ja tarjoilija Kirstin palvelu niin hyvää, että tippasimme 25 prosenttia.

Vaikka Kanadan kaupungit tarjoavat paljon antoisaa kulttuuria, suurimmat elämykset koimme keskellä villiä luontoa. Kun upeilla Kalliovuorilla susi jolkottaa yhtäkkiä auton vierellä, olo on kuin luontoelokuvassa.

Pitkällä matkalla näkee myös, kuinka maisemat ja luonto muuttuvat. Kanada on metsiä, metsiä ja metsiä, mutta nekin vaihtelevat lempeämmistä vaahteroiden valtaamista metsiköistä melkein pelottavilta näyttäviin jylhiin solamaisemiin.

Emme viettäneet kovin paljon aikaa maan suurkaupungeissa, ja niihin tahtoisimme palata. Quebec on kuin pieni palanen Ranskaa keskellä englanninkielistä maata, ja Montrealiin haluaisimme päästä uudelleen jazz­festivaalien aikaan.

Kaikkein mieluisinta olisi tuoda mukanaan palanen kanadalaisten ystävällisyyttä ja leppoisaa elämäntyyliä.

”Tästä tulee varmasti hyvä päivä”, heillä oli tapana toivottaa, kun jätimme aamuisin majapaikkamme. Positiivisuus tarttui. Jo matkan toisella viikolla aloimme uskoa siihen itsekin. Ja useimmiten päivästä myös tuli hieno.