Oma hyvinvointi- ja hemmotteluhoitola oli ollut kuopiolaisen Johanna Paasisalon unelma. Mutta nyt tuo unelma oli murenemassa vain 1,5 vuoden yrittäjyyden jälkeen. Eikä siksi, etteikö asiakkaita olisi riittänyt. Kyllä heitä riitti.

Juttu oli vain se, että Johannan käteen jäi koko ajan plusmiinus tuhat euroa kuussa.

Vielä yrittäjätaipaleen aluksi Johanna pärjäsi silläkin summalla. Viime syksynä homma alkoi kuitenkin toden teolla luisua käsistä. Muutaman viikon sisällä sähkölaskut kipusivat pilviin. Tukut nostivat hintojaan ja inflaatio laukkasi. Ja mistäpä säästät, jos olet yrittäjä? Kiinteistä kuluista, kuten vuokrasta ja vakuutuksista, ei voi tinkiä.

Hintojakaan Johanna ei voinut korottaa, sillä kallistuneet elinkustannukset kurittivat yhtä lailla asiakkaiden kukkaroa. Aina löytyi joku, joka teki halvemmalla. Tai sitten hoidot vain jätettiin ottamatta.

Ja ikään kuin tämä ei olisi vielä riittänyt: samaan aikaan oltiin ajamassa lakiesitystä, jonka mukaan yrittäjien eläke- ja sosiaaliturvamaksut eli YEL-maksut määrättäisiin vastedes alan keskipalkan mukaan. Johannan kohdalla se olisi tarkoittanut noin 600 euron YEL-maksuja kuussa. Siis yli puolta hänen kuukausiansioistaan!

Jos esitys olisi mennyt alkuperäisessä muodossaan läpi, se olisi ollut sitten siinä. Lappu luukulle.

– Onneksi esitystä sentään rukattiin. Mutta maailmantilanne jatkuu. Talvesta tulee tosi pitkä, Johanna huoahtaa.

Vaikka hän oli unelmoinut vuosikaudet urasta kosmetologina ja jalkojenhoitajana, pari kuukautta sitten hänen piti ”nöyrtyä” ja palata vanhaan ammattiinsa. Puolet viikosta menee taas sairaanhoitajan hommissa.

Ei sen näin pitänyt mennä.

Millainen on yleinen kuva yrittäjästä? Ehkä liituraitaan pukeutunut bisneshai, joka sikari suussa ajelee mersulla. Tai suuren vientiyrityksen omistaja, joka tarjoaa sadoille ihmisille töitä ja on hyvinvointivaltion tukiranka. Tai Slush-tapahtumassa pöhisevä pelihipsteri, jonka firman taukotilassa on design-sohvia.

Nuo kuvat eivät kuitenkaan ole koko totuus suomalaisesta yrittäjyydestä. Peräti 93 prosenttia firmoista on alle kymmenen hengen mikroyrityksiä. Niistäkin iso osa on sellaisia, jotka työllistävät tasan yhden ihmisen, omistajan itsensä.

Jälkimmäisiä kutsutaan yksinyrittäjiksi. Heidän kuukausipalkkansa eivät kipua lähellekään summia, joita isot kihot ansaitsevat: 44 prosenttia yksinyrittäjistä ansaitsee kuukaudessa alle 2 000 euroa. Noin joka viides tienaa vielä puolet vähemmän.

Se kuulostaa hätkähdyttävältä.

Dosentti Hanna-Mari Ikonen Jyväskylän yliopistosta kerää tutkimukseensa vähävaraisten yrittäjien tarinoita. Jo nyt kertomuksissa näkyy menojen nousu ja sinnittely, toisinaan myös oman terveytensä kustannuksella työskentely.

Suomen yrittäjät ry:n tutkimuksessa liki puolet itsensätyöllistäjistä paiski yli 40-tuntisia työviikkoja ja viidesosa piti enintään viikon loman vuodessa, jopa vähemmän. Kyse on toimeentulosta, mutta Ikosen mukaan myös yrittäjyyteen liittyvästä sankarimyytistä.

– Pahimmillaan ei pyydetä apua keneltäkään ja halutaan pärjätä viimeiseen asti itse. Se on yrittäjän ihanne, hän kuvailee.

Mutta silloin voi tapahtua ikäviä.

On maanantaipäivä ja Teemu Keskitalo on juuri herännyt. Ikkunasta näkyy eteläsuomalaista metsää. Töihin hän ei lähde.

Viisi vuotta sitten koko ikänsä autoalalla toiminut mies perusti oman autokorjaamon Hyvinkäälle. Teemu oli uupunut aiemmassa työssään ja uskoi, että yrittäjänä hän pystyisi hallitsemaan paremmin ajankäyttöään ja työtahtiaan. Hän anoi korjaamoa varten 20 000 euron remonttilainan, vuokrasi hallitilaa ja muutti asumaan hallin toiseen päähän, ”siistiin toimistoon”.

Näin jälkikäteen ajatellen halliin muutto taisi olla virhe. Työpäivän jälkeenkin ikkunasta saattoivat välähtää pihalle kaartavan asiakkaan auton valot. Työ oli aina läsnä, silloinkin, kun sitä ei tehnyt.

Teemu yritti pitää työtunnit maltillisina. Siksi hän ei ansainnut paljon, yleensä reilusti alle tonnin kuussa.

– Vaikka enhän minä muutenkaan ole ihminen, joka ostelee kaupasta sisäfileitä. Ajan toistakymmentä vuotta vanhalla autolla. En ole koskaan tähdännyt rikkauksiin, hän sanoo.

Näin ajattelee moni yksinyrittäjä. Kunhan toimeen tullaan. Tärkeintä on vapaus ja itsemääräämisoikeus sekä tietenkin se, että saa työskennellä mielekkäällä alalla. Toisaalta juuri intohimo tyrkkää yrittäjän toisinaan rajan yli. Vaikka kuinka pitäisi työstään, sitä ei välttämättä jaksa loputtomiin.

Toki Teemu mietti välillä myös sitä, ettei ole hirveän palkitsevaa, jos työ kattaa juuri ja juuri kulut. Jo tavallisen Fordin öljynvaihtoon tarvittiin erikoistyökalut, ja välineisiin olisi saanut upotettua vaikka miten paljon riihikuivaa.

Teemu halusi olla työssään tunnollinen. Tilauksia olisi tullut paljon enemmän kuin mitä jo kerran uupunut mies antoi myöden.

Yksi osa työelämän murrosta on se, että ihmiset ajautuvat epävarmoihin työasemiin. Työsopimukset ovat esimerkiksi vain määrä- tai osa-aikaisia. Suurin osa suomalaisista on toki yhä enemmän tai vähemmän turvallisissa palkkatöissä, mutta myös yksinyrittäjyys on lisääntynyt. Se on Suomessa jo pohjoismaiden yleisintä. Aivan erityisesti epävarmuus heijastuu näihin yrittäjiin, jotka kantavat vastuun yksin.

Dosentti Hanna-Mari Ikonen arvelee, etteivät mikroyrittäjien huolet ole päällimmäisinä minkään puolueen agendalla, vaikka ne puolueohjelmissa mainittaisiinkin. Ay-liikkeet ajavat pääasiassa palkollisten etua, EK suurten vientiyritysten.

Eräs Ikosen tutkimukseen osallistunut mikroyrittäjä kirjoitti, ettei kehtaa mennä edes Suomen Yrittäjien tilaisuuteen, koska ”siellähän on niitä jakkupukuja”, eikä köyhällä hoitoalan yrittäjällä ole varaa semmoisiin.

Yrittäjien eläke- ja sairausturvaa on haluttu parantaa ja YEL-järjestelmää uudistaa jo pidemmän aikaa. Suomen Yrittäjät ry:n tutkimuksen mukaan 31 prosenttia itsensätyöllistäjistä määritteli vuonna 2021 työtulokseen alle 13 000 euroa vuodessa. Näinkin pienillä tuloilla YEL:iä pitää maksaa yli 3 000 euroa.

Koska moni alivakuuttaa itsensä, valtio joutuu tukemaan järjestelmää sadoilla miljoonilla euroilla. Syitä alivakuuttamiselle on kaksi. Ensimmäinen on se, ettei pienituloisella yrittäjällä ole varaa maksaa enempää. Toiseksi YEL:in eläketuotto on hyvin huono verrattuna palkansaajan järjestelmään. Toki YEL tarjoaa myös sosiaaliturvaa esimerkiksi työttömyyden varalta.

Viime vuonna peräti 67 000 ihmistä allekirjoitti YEL-lakiesitystä vastustavan kansalaisadressin. Samalla syntyi mikro- ja yksinyrittäjien asiaa ajava yhdistys MYRY. YEL-lakiin saatiin lievennyksiä.

Hanna-Mari Ikosen tutkimusten yrittäjät tunsivat toisinaan katkeruutta palkansaajia kohtaan. Aidan toisella puolen ruoho onkin osin vihreämpää: on palkalliset vuosilomat, työterveyshuolto, TYKY-päivät ja eläketurva. Kaiken lisäksi moni yrittäjä joutuu paiskimaan moninkertaisesti hommia yltääkseen vastaavia töitä tekevän palkansaajan ansioihin.

Moni yksinyrittäjä ei samaista itseään lainkaan yrittäjäksi.

– He mieltävät itsensä taiteilijoiksi, hoitajiksi ja niin edelleen. Ammattistatus menee yrittäjästatuksen edelle, Ikonen sanoo.

Lopulta kävi se pahin: Teemu Keskitalo uupui uudelleen. Kun ensimmäiset uupumuksen merkit ilmaantuivat, Teemu vähensi tilauksia. Silti hän oli lopulta tilanteessa, jossa aivan normaali parin tunnin asennustyö oli tehtävä pikku pätkissä, koska sydän hakkasi ja henkeä ahdisti. Hän kävi lepäämässä, syömässä ja palasi taas asennustyöhön – ja sama uudelleen.

Kun homma vihdoin ja viimein oli paketissa, häneltä putosivat työkalut hallin lattialle. Kirjaimellisesti. Se oli sitten siinä.

Tällä hetkellä Teemu ei pysty rassaamaan edes omaa autoaan. Hallin asemasta hän asuu pienessä mökissä tyttöystävänsä kanssa. Mökki on ollut henkireikä, mutta nyt alkaa olla vähän kylmä. Polttopuiden pilkkomisen kanssa on vähän niin ja näin. Huussikaan ei hirveästi viehätä pakkasella.

– Jotenkin ironista on sekin, että ansaitsen nyt kuntoutustuella enemmän kuin loppuaikoina yrittäjänä, hän sanoo ja puistelee päätään.

Teemu on miettinyt kouluttautumista ilmalämpöpumppujen asentajaksi. Mutta sekin tuntuu isolta asialta: kykenisikö hän enää siihenkään?

– Pohjakosketukseni oli, kun olin kuntoutuksessa kylpylähotellissa. Mietin tosissani hyppäämistä ikkunasta. Mutta sitten ajattelin, että kerroksia on liian vähän. Jäisin varmaan henkiin.

Silti hän painottaa moneen kertaan, ettei halua mustamaalata yrittäjyyttä. Tämä oli vain hänen tarinansa. Yrittäjyys on hänestä kunnioitettavaa. Siinähän toteutuu vapaus ja intohimo.

Viime kesänä myös hoitolayrittäjä Johanna Paasisalolle ilmaantui vaivoja. Ensin hänen rannettaan alkoi jomottaa. Lopulta kipu äityi niin pahaksi, että hän pystyi työskentelemään vain särkylääkkeiden voimin. Työt piti vähentää viidesosaan aiemmasta. Se iski lujaa talouteen.

Syksyllä Johanna pääsi leikkausjonoon, mutta leikkausaika olisi ollut vasta puolen vuoden päästä. Sellaiseen odotukseen hänellä ei ollut varaa, asiakkaatkin kaikkoaisivat noin pitkän sairausloman aikana. Onneksi ranne saatiin operoiduksi jo lokakuussa.

Mitä omalle hoitolalle tapahtuu tulevaisuudessa? Sitä Johanna nyt pohtii. Hän haluaisi jatkaa unelmaansa, mutta millä ehdoilla. Edelleenkö tuhannen euron kuukausituloilla?

Johannalla on myös tietty vastuu hänen tiloissaan toimivasta vuokratuoliyrittäjästä. Jos Johanna pistää pillit pussiin, vaikuttaa se totta kai myös tähän.

Kaiken lisäksi Kuopiossa on valtava määrä saman alan yrittäjiä, jo lähikortteleissa toistakymmentä hoitolaa. Kilpailu on hurjaa. Sitäkin yrittäjyys nimittäin on, selviytymistaistelua.

Johanna lähettää terveisiä päättäjille.

– Tuettaisiin inflaation kourissa kamppailevia yksinyrittäjiä. Uusittaisiin perin pohjin YEL-järjestelmä. Luotaisiin tukimuotoja, jotka mahdollistaisivat työntekijän palkkaamisen ilman järjettömiä riskejä.

Autokorjaamonsa kuopannut Teemu Keskitalo haluaa muistuttaa eräästä asiasta. Kun kävelee kaupungilla näyteikkunoiden ohi, kannattaisi muistaa, että jokaisen ikkunan takana joku koettaa myydä vaikkapa nyt viiden euron kynttilöitä.

– Ja aika monta kynttilää se yrittäjä saa myös myydä, että perheelle riittää leipää täksikin illaksi.