Ihminen pitää yleensä tiukasti kiinni mielipiteistään, mutta viime aikoina moni kanta on horjunut.

Energiateollisuuden keväisen kyselyn perusteella ydinvoimaan myönteisesti suhtautuvia suomalaisia on satojatuhansia enemmän kuin vuosi sitten. Sen huomaa. Mediassa Olkiluoto 3:n käynnistämistä seurataan tiiviisti, ja ydinvoimaa aiemmin vastustaneet vaikuttajat pohtivat ”sokeuttaan”.

Luonnonsuojelijakin saattaa nykyään puoltaa ydinvoimaa, sillä ydinmiilun piipusta ei tuprua ilmastoa lämmittävää hiilidioksidia. Joku toki listaa vielä ongelmia: ydinjätteen, onnettomuudet ja sen, että ydinvoima voi kytkeytyä ydinaseteollisuuteen. Riskit kuitenkin hautautuvat sivulauseisiin.

Selaan usein karttakirjan pohjoisia sivuja. Silmäilen Lappia, Siperiaa, arktisia saaria, ja mietin ydinenergiaa.

Kun venäläiset 1950–60-luvulla tekivät ydinkokeita Novaja Zemljan saarella, suomalaisistakin alettiin löytää radioaktiivisia aineita – etenkin saamelaisista, jotka syövät runsaasti luonnontuotteita. Eniten ydinkoetoiminnan säteilylle altistuivat kuitenkin sukukansamme Pohjois-Venäjällä. Suomi säästyi pahimmalta.

Vuonna 1986 Tšernobylin ydinkatastrofin jälkeen tuuli ei suosinut meitä. Suomeen päätyi radioaktiivista cesiumia enemmän kuin siihenastisista ydinkokeista yhteensä. Pohjoismaissa laskeuma oli monin paikoin suurempi kuin Kiovassa, sadan kilometrin päässä Tšernobylistä. Norjassa ja Ruotsissa poronlihasta tuli myyntikelvotonta. Suomessa cesiumin raja-arvo voi edelleen ylittyä esimerkiksi sienissä.

Ympäristötutkija Ilmo Massa julkaisi vuonna 1994 väitöskirjansa Pohjoinen luonnonvalloitus: Suunnistus ympäristöhistoriaan Lapissa ja Suomessa. Teoksen pysäyttävimpiä ydinvoimaan liittyviä mainintoja on se, että Loviisan ydinvoimalan jäte vietiin vuoteen 1992 asti Etelä-Uralille, ”todennäköisesti plutoniumia ydinaseisiin valmistavan teollisuuskompleksin raaka-aineeksi”.

Tällaisessako olemme olleet mukana?

Enää ydinjätettämme ei viedä Venäjälle. Ehkä ydinkatastrofejakaan ei enää tapahdu. Selvillä vesillä emme silti ole.

Uraania louhitaan kalliosta. Ydinvoimaan liittyvät samat lieveilmiöt kuin kaikkeen kaivostoimintaan, mutta vaarallisempina. Louhinnasta jää tähteeksi radioaktiivista ja raskasmetallipitoista jätettä, jota eroosio ja sade saattavat kuljettaa vesistöihin. Lisäksi uraanikaivokset turmelevat luonnonvaraisten eliöiden ja ihmisten, usein alkuperäiskansojen, elinpiirejä.

Ydinvoimalakaan ei ole haitaton. Koneisto kuumenee käytössä, ja sitä jäähdytetään vedellä. Kun lämmin vesi lasketaan luontoon, se muovaa vesiekosysteemiä ilmastonmuutoksen tapaan.

Unohtaa ei voi sitäkään, että ydinvoimalan saa helposti valjastettua sodan välikappaleeksi. Tämä on opittu Ukrainan Zaporižžjasta.

Avaan karttakirjan ja katsahdan Olkiluodon seudulle. Jossain siellä on Onkalo, ydinjäteongelman ratkaisu. Mutta millainen ratkaisu?

Entä jos hakisin lupaa päivittäistavaratehtaalle, jonka jätteet pitää haudata 400 metrin syvyyteen sadaksituhanneksi vuodeksi? Idea tuomittaisiin – vaikka laitos olisi hiilineutraali.

Muistan, kun ympäristökeskustelujen lähtökohta oli, että kulutusta on vähennettävä pysyvästi. Nyt sähkönkäytön kasvu mielletään yleensä vääjäämättömäksi, vain hiilidioksidipäästöt tulisi saada kuriin.

Ilmastonmuutos on lietsonut ydinvoimaintoa. Käsittääkseni tavoitteemme on kuitenkin ratkaista koko ekokriisi, ei vain ilmastonmuutosta. Ydinvoima ei ole vastaus vaan osa ongelmaa.

Suljen tietokoneen ja käännän karttakirjan sivua. Uusi maailma avautuu ilman sähköä.

Kuvateksti: KUVITUS RIIKKA SORMUNEN