Ilmestynyt 3.3. – Päivitetty 20.12.2022

Toisesta maailmansodasta oli kulunut seitsemän vuotta, mutta sen varjo oli yhä läsnä kaikkialla. Leningrad oli kärsinyt julmassa piirityksessä 872 päivää ja yhtä monta yötä. Vilua, nälkää, puistojen ja pöytien hakkaamista polttopuiksi. Kun ruoka loppui, ensin syötiin koirat, sitten rotat ja lopulta jopa niitä kanssaihmisiä, jotka eivät selvinneet hengissä.

Siihen maisemaan syntyi poikalapsi, perheen kolmas. Ensimmäinen kuoli vauvana ja toinen piirityksen aikana. Kolmas säilyi hengissä, joutui koulukiusatuksi, opetteli itsepuolustusta, löysi judoklubilta ystävyyttä ja toveruutta. Nuorukainen kasvoi aikuiseksi, eikä koskaan unohtanut, että hänen haavekuvanaan ihailemansa isoveli kuoli natsien tähden kuten äidinisä, ja samat natsit haavoittivat sodassa vakavasti omaa isääkin.

Nuorukainen oli lahjakas ja pääsi eteenpäin, vaikkei hän koskaan innostunut kiipeämään neuvostojärjestelmän sisällä kuten niin moni muu. Hän meni töihin turvallisuuspalvelu KGB:hen, sai komennuksen Dresdeniin DDR:ään. Näiden saksalaisten oli määrä olla ystäviä. DDR:n oma salainen poliisi Stasi oli kuitenkin valtio valtiossa ja KGB:n mahdollisuudet tehdä mitään turhauttavan pienet, vaikka maailmanpolitiikassa Neuvostoliitto olikin isoveli ja DDR pikkuveli.

Sitten romahti Berliinin muuri, DDR ja seuraavaksi Neuvostoliitto. Monet riemuitsivat vapaudesta, monet kauhistuivat epävarmuutta ja turvallisuuspoliisin nuori perheenisä, palatessaan takaisin kotikaupunkiinsa – jonka nimi muuttui Pietariksi – oli ymmällään: mikä on tämä uusi maailma?

Yksi asia johti toiseen, niin kuin murroksissa usein käy: ensin hänen taannoinen yliopisto-opettajansa Anatoli Sobtshak oli noussut Pietarin pormestariksi ja pyysi entisen oppilaansa esikuntaansa töihin kansainvälisten talousasioiden pariin, sitten Sobtshak hävisi vaalit ja kansainvälisesti verkostoitunut miekkonen pyydettiin Moskovaan presidentti Boris Jeltsinin hallintoon, tunsihan hän talouspiirit, joita tarvittiin presidentinvallan vahvistamiseksi.

Ja lopulta monta Venäjän pääministeriä myöhemmin: alkoholisoitunut Jeltsin tarvitsi luotettavan ja takuuraittiin miehen hoitamaan ikäviä päivärutiineja. Näin tuli pietarilaisesta judokasta ja juristista yksi monista nopeasti vaihtuvista Venäjän pääministereistä eli myös presidentin varamies elokuussa 1999.

Pöhöttyneen, väsyneen presidentin yllättäen ilmoittaessa hetkeä ennen vuosituhannen vaihtumista erostaan, niin kuinka ollakaan, hänen seuraajansa virkaa tekevänä presidenttinä oli pääministeri – melko tuntematon pietarilainen KGB-mies.

Sen jälkeen Vladimir Vladimirovitsh Putinin nimi on ollut sitäkin tunnetumpi.

Vuosituhannen vaihteen Venäjä oli kuin 1920-luvun Chicago: gangsterien ja mafioiden jengit taistelivat toisiaan vastaan, inflaatio laukkasi villinä eikä mikään ollut kenenkään hanskassa. KGB-taustainen henkilö keulakuvana sopi mainiosti monen eri tahon kuvioihin. Valtionyrityksiä taianomaisesti itselleen keplotelleiden liikemiesten sekä KGB:n ja armeijan upseerien – venäjäksi vahvojen miesten, silovikien - verkostoon tarvittiin keskelle yhdistävä tekijä, liima. Joku, joka voisi rakentaa gangstereille linnarauhan, yhteiset pelisäännöt keskelle smutnaja vremjaa – venäläinen käsite 1600-luvulta, sotkuiset ja sumuiset ajat.

Mutta kävikin toisin: verkon keskuksesta tuli todella keskus, hämähäkki itse. Renki kiitti vallasta, jonka mafiajengit ja asevoimat lahjoittivat hänelle, ja ryhtyi isännäksi isännättömään uuteen Venäjään. Sekavat ajat loppuivat, tuli kuri ja järjestys, valtavia vientituloja tahkoavat valtionyhtiöt ja niihin elimellisesti liittyvät pankit siirtyivät sisäpiirin haltuun. Mitä seuraavaksi? Aika nopeasti esiin nousi kysymys politiikan alkeiskurssilta: vallan säilyttämiseksi tarvitaan jokin ideologia.

Raaka markkinakapitalismi se ei voisi olla, koska se oli jo kurittanut kansan syviä rivejä hyperinflaatiolla. Eikä paluuta kommunismiin. Lopulta pinkan pohjalle jäi vain kansallisuusaate, nationalismi. Systemaattinen venäläisen kansallisuusaatteen rakentaminen sai tuulta purjeisiinsa maailmassa, jossa Amerikka loukkaantui 9/11-terrorismi-iskusta, Ranska koki kansallismielisen Front Nationalin nousun varteenotettavaksi poliittiseksi voimaksi ja Kiina alkoi uhota kiinalaisuuttaan. Kansallismielinen Venäjä? Yksi muiden joukossa.

Tehtävä ei ollut helppo, olihan Neuvostoliitto julistanut synnyttäneensä uuden neuvostoihmisen, joka uskoo maailmanvallankumoukseen. Ensimmäiseksi aseekseen Putin otti hajonneen imperiumin rajojen turvaamisen: tshetsheenien lähteminen itsenäisyyden tielle olkoon Äiti-Venäjälle kerta kaikkiaan raja, jota ei voi ylittää.

Tshetshenian kaksi sotaa olivat julmia: pääkaupunki Groznyi pommitettiin raunioiksi ja kaikki se islamistien terrori, jota Venäjän armeija oli saanut kokea Afganistanista alkaen, kostettiin korkojen kanssa. Onnekkaasti samaan saumaan osui New Yorkin WTC-iskujen kanssa maailmanlaajuinen sympatia islamistien iskemiseksi maan rakoon.

Silloin syntyi sotapäällikkö Vladimir Putin. Mutta hän ei syrjäyttänyt vakoilupomo Putinia, vaan nämä kaksi yhdistivät voimansa presidentti Putiniksi, kuin Venäjän kaksipäinen kotka.

Eikä ole sattumaa, että venäläinen tarina lännestä on peilikuva läntisestä kokemuksesta Venäjästä: peili on vahva osa venäläistä kuvastoa, alkaen Dostojevskin Kaksoisolento-romaanista sekä Gogolin Nenästä ja Päällystakista, joissa ikään kuin kulkee varjo, toinen hahmo vierellä, suuren runollisen venäläisen elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskin omaelämäkerralliseen Peili-nimiseen elokuvaan.

Hämäämisen ja mielikuvien luomisen mestarille peili on työkalu, jolla hän vangitsee venäläiset osaksi omaa kertomustaan.

Kuvan ja sen varjon eli kaksinapaisen maailman palauttaminen on Putinin vahva viitekehys. Mutta maailmassa, jossa kolmessa vuosikymmenessä Kiina on noussut toiseksi suurimmaksi talousmahdiksi, koko maailman hikipajaksi sekä vihreän siirtymän raaka-aineiden toimittajaksi, ei ole enää kahta napaa. Venäjän talouskehityksen jääminen yksipuoliseksi – kiitos oligarkkien, joita kiinnostaa nopea tili energiaviennistä eikä kulutustavaratuotannon ja palvelujen kehittäminen – on tehnyt siitä Euroopan unioniin nähden toissijaisen kumppanin. Venäjä on joutunut huomaamaan, että maailman on nelinapainen, ja Venäjä neljästä pyörästä heikoin lenkki.

Tämä ei silti estä silmänkääntäjää vakuuttamasta yleisölleen, että kyllä se on jälleen kaksinapainen – tässä peilipelissä tarvitaan oman mahtavuuden korostamiseksi myös mahtava vihollinen. Tämä viholliskuva on ollut varsinainen taidonnäyte, koska välillä se on ollut islamilainen terrorismi – jonka torjumisella oikeutettiin kaksi Tshetshenian sotaa – välillä kylmän sodan päävastustaja Yhdysvallat ja sitä myötä koko länsi. Euroopan unionin Putin sivuuttaa mieluiten kokonaan, koska kolmas tai neljäs pyörä eivät tähän propagandaan sovi.

Jokainen johtaja myös valitsee, mitä ottaa aiemmasta perinnöstä ja mistä sanoutuu irti. Putin ei ole koskaan haikaillut kommunismin perään, mutta juuri hänen kaudellaan toisen maailmansodan perintö on nostettu neuvostosymbolien museosta kansakunnan identiteetin ytimeen.

Natseista toukokuussa 1945 saatu voitto on nostettu Venäjällä pyhemmäksi kuin ortodoksinen kirkko ja sen tähden se on myös kansallisaatteen sydämessä. Silloin Neuvostoliiton poliittinen valta oli suurimmillaan ja sitä pidettiin perustellusti kymmenien miljoonien itäeurooppalaisten vapauttajana – välillä unohtaen, että amerikkalaisten massiivinen ase- ja muu apu liittolaiselleen sekä myös tarpeettomat uhrit olivat nekin voiton rakennuspuita. Tai niitä uhreja, jotka eivät liittyneet suoraan sotaan, vaan sodan keskelläkin jatkuneeseen Stalinin hirmuvaltaan.

Niin tai näin, venäläisiä kuoli toisessa maailmansodassa enemmän kuin keitään muita. Venäjä on kaksi kertaa historiansa aikana torjunut syvälle sydänmailleen edenneen vihollisensa, Napoleonin ja Hitlerin armeijat, vetäytymällä valtavan maamassansa suojiin ja keräämällä voimansa vastaiskuun.

Sen tähden venäläisen kansallisuusaatteen erityispiirteitä ovat uhrin asema, natsismin ja fasismin muisto sekä mahdollisimman laaja suojavyöhyke ennen Moskovaa ja Pietaria (jälkimmäisen vaatimisesta talvisotakin käynnistyi).

Sotilaallisesti Venäjä oli kuitenkin vuosituhannen alussa kaukana kylmän sodan huippuajoista, jolloin suurvallat kamppailivat välikäsien kautta Afrikassa ja Aasiassa. Olin itse 1990-luvulla Kannaksella suomalaisten upseerien ETYJ-tarkastuskäynnillä mukana, ja kun kysyin varuskunnan komendantilta, missä kolmasosa miesvahvuudesta on, hän vastasi, ettei tiedä.

On mahdotonta tietää, kuinka vakavasti ja kuinka pitkään Putin on pohtinut Ukrainaan hyökkäämistä, mutta hänen ärtymyksensä Venäjän lähimpien kielisukulaisten ja monin sitein kytkeytyneen Ukrainan politiikasta on vuosien mittaan vain kasvanut. Puheet siitä, että Ukrainalla ei olisi olemassaolon oikeutta ovat silti uutta.

Ja siihen on aivan erityinen syy, koronapandemia.

Uhat, jotka ovat henkilöitävissä ja uhattavissa takaisin, muodostavat vahvan kulmakiven Putinin ajattelussa. Hän on omistanut elämänsä tällaisten uhkien torjumiselle ja monet venäläiset pitävätkin edellä mainituista historiallisista syistä tällaista puolustautumista elintärkeänä.

Mutta virusta ei voi syyttää natsiksi. Ja sen tähden Putin ei alussa tiennyt, kuinka suhtautua siihen. Kansallisylpeys edellä puhuttiin omista rokotteista, mutta samaan aikaan kiire kiikuttaa ne julkisuuteen oli niin kova, että niiden testausmenetelmät eivät kestä samanlaista päivänvaloa kuin läntisten koronarokotteiden. Valheiden valtakuntaa on vaikea vääntää ehdottoman rehellisyyden tielle silloinkaan, kun satojen tuhansien ihmisten hengestä on kyse.

Ja vaikka luotettavia tilastoja Venäjällä koronaan kuolleiden määrästä ei ole, niin jälleen kerran ihmishenki on ollut Venäjällä järkyttävän halpaa. Eri kaupunkien ja alueiden poukkoilu epidemian eri vaiheissa ei ole lisännyt kansalaisten luottamusta hallintoon.

Järkyttävimmin korona näkyy kuitenkin ylimmän johtajan luottamuksena kansalaisiin, lähimpiinsä, kaikkiin. Jos meillä keskiluokkaa harmittaa etätyöt, kissa naukuu jaloissa ja lapset pyörivät kotosalla, Putinin eristäytyminen on aivan omaa luokkaansa. Vahvistamattomien tietojen mukaan hänen Moskovan-työhuoneestaan on rakennettu kopio Sotshiin, jotta luultaisiin hänen olevan Kremlissä silloinkin, kun hän on vain kaukana kaikista. Häntä tapaamaan tulevat ovat kertoneet kahden viikon karanteenista ennen johtajan tapaamista – ja pääsy aukeaa aina vain moninkertaisen testaamisen kautta. Televisiokuvista koko maailma on nähnyt, että kahden metrin turvavälit ovat amatöörien puuhaa maailman toiseksi mahtavimman ydinasevallan napamiehen pöpökauhuun verrattuna.

Tämä on se tilanne, jossa muu maailma alkaa nousta takaisin tolpilleen, kun omikronin huippu on ohitettu. Yksi mies sen sijaan eristäytyy kauemmas koko muusta ihmiskunnasta.

Stalinin aikaa on luonnehdittu kyynisellä sutkauksella ”luottamus hyvä, kontrolli paras”. Epäluottamus istuu syvällä venäläisessä hallintokulttuurissa ja KGB-tausta tarkoittaa myös koulutusta epäilemään kaikkea. Siinä missä liberaaliin demokratiaan tai vaikkapa tieteen edistämiseen kuuluu terve kriittisyys ja sitä kautta oppiminen, putinilainen epäluottaminen ei synnytä mitään muuta kuin loputtomasti syvenevän epäluottamuksen kierteen.

Se merkitsee myös sitä, että jollei hän luota neuvonantajiinsa ja näiden toimittamiin tietoihin, neuvonantajille ei välttämättä ole enää eduksi kertoa asioiden oikeaa laitaa. Silloin valheiden verkko syvenee ja epäluottamus muuttuu epätodellisuudeksi.

Emme tiedä, mitä Putin ajattelee. Emme tiedä, kuka Putinin puheet kirjoittaa. Emme tiedä, onko hän ryhtynyt itse uskomaan propagandaansa. Emme tiedä, elääkö hän täysin omassa maailmassaan. Emme tiedä hänen fyysisestä ja henkisestä terveydestään.

Tiedämme vain, että vallan huipulla on aina yksinäistä. Yksinäisyys ja epäluottamus yhdessä ovat tuhoisa yhdistelmä, eivät vain ukrainalaisille pommisuojissaan, vaan myös Venäjän kansalle ja viime kädessä myös sille pikkupojalle, joka ihaili isoveljeään, jota ei koskaan edes tavannut.

Sen pikkupojan sydämessä olevaa aukkoa ei voi mikään määrä pudotettavia pommeja tai ukaaseilla uhoamista koskaan täyttää, sillä sellainen katkeruus syövyttää koko ihmisen sisältäpäin.

Tätä ihmisen muuttumista lopullisesti peilin pimeäksi puoleksi, valumista varjoksi varjomaailmaan, tätä syöpymistä Ukraina, Venäjä ja koko maailma todistaa päivä päivältä.

Ilmestynyt 3.3. – Päivitetty 20.12.2022