Haapamäen punatiilisen, sisältä mustaksi patinoituneen museovarikon kuudessatoista pilttuussa seisoo entisöitävinä vanhoja junia. Ne ovat nähneet rautatieläisten, matkustajien ja aikakausien tulevan ja menevän.

Raiteilla seisoo höyry- ja dieselvetureita sekä sinisiä lättähattuja eli kiskobusseja.

– Varsinkin höyryveturien kunnostaminen on likaista ja raskasta. Vaivat palkitaan silloin, kun veturissa on oikeat äänet ja sen voi ajaa ulos tallista ehjänä ja kiiltävänä, kuvailee Juha Mannila.

Juniin jo pikkupoikana rakastunut Mannila on yksi paristakymmenestä aktiivisesta veturiharrastajasta, jotka kokoontuvat viikonloppuisin rassaamaan vanhoja junia Keuruun kaupunkiin kuuluvan Haapamäen museovarikolle.

Täällä tuoksuu voitelu- ja sylinteriöljy, toisinaan rätisee hitsipilli ja kumahtelee leka.

Kirjailija Juhani Aho (1861–1921) kuvaili 1800-luvun lopulla kansanihmisen hämmentynyttä ensikontaktia höyryveturin kanssa kirjassaan Rautatie (WSOY, 1884).

Ja sieltä se oli tullutkin aukeata pitkin… puhaltaunut huokuen ja pursuten sillan syrjään… ja tuonut tullessaan huoneita, jotka kulkivat pyöräin päällä ja joissa oli lasit ja jotka olivat toisissaan kiinni, ja itse se kiilsi kullalle ja välkkyi, että silmiä huikaisi.

Vantaalta asti Keski-Suomeen ajelleen Mannilan seurassa veturitallilla puikkelehtii työkalujen, kompressorien, sorvien, moottorinosien ja muun tarpeellisen seassa kaksi Haapamäen Museoveturiyhdistyksen nuorta jäsentä sekä yksi eläkkeellä oleva veturinkuljettaja.

He ohittavat kaksi massiivista höyryveturia, presidentti Pehr Evind Svinhufvudin mukaan nimetyn Ukko-Pekan ja presidentti Risto Rytin mukaan nimetyn Riston.

– Risto painaa kolmen täyden rekka-auton verran eli noin 157 tonnia, esittelee yhdistyksen asiakaspalvelupäällikkö Miko Rautiainen ylpeänä.

Yhdistyksen ainoa tällä hetkellä ajokunnossa oleva höyryveturi on Tampellan vuonna 1947 valmistama Pikku-Jumbo, sarjanumeroltaan Tk3 1136. Sillä on tehty suosittuja museojuna-ajeluja eri puolilla Suomea.

– Ajossa se nielee koivuhalkoja motin kymmenellä kilometrillä. Vettä se tarvitsee mahdollisimman kuivan höyryn valmistukseen kuution samalla matkalla, kertoo teräsvaunuista vastuussa oleva Niko Padatsu. Häntä ei yli kolmensadan kilometrin matka Kotkasta Haapamäelle harrastuksen äärelle rasita.

Mannilalla, Rautiaisella ja Padatsulla ei ole suvussa tai ammatissa yhtymäkohtia rautateihin, mutta eläkkeellä oleva veturinkuljettaja Kyösti Viikki kuuluu paikalliseen rautatieläissukuun.

– Ajoin kolmisenkymmentä vuotta diesel- ja sähkövetureita. Olin kyllä lämmittämässä höyryvetureitakin, mutta ajolupaa minulla ei niihin ollut.

Viikillä on rautatieaiheesta ehtymätön tieto- ja tarinavarasto.

Hän esimerkiksi oli mukana höyryveturien kiihdytyskisassa, jonka yhteydessä Haapamäen Höyryveturipuisto avattiin 1988 veturitallin läheisyyteen. Haapamäen joukkueen voittoa avitti se, että joukkue oli hiekoittanut kiskot sutimisen ehkäisemiseksi.

Viikki muistelee myös reissua, jolloin piipusta sinkoilevat kipinät sytyttivät yhdeksän metsäpalon alkua kahdeksankymmenen kilometrin matkalla.

Haapamäki syntyi patruuna G. A. Serla­chiuksen ansiosta. Patruunan paperi­jalostamo tarvitsi kuljetusreittejä maailmalle. Serlachius puuhasi Mäntästä Vilppulan, Haapamäen ja Pihlajaveden kautta Vaasan satamaan kulkevan radan.

Serlachius sai puolelleen muun muassa J. V. Snellmanin. Keuruun kuntakokouksessa velvoitettiin talot luovuttamaan maata ja kunnat hankkimaan 25 000 ratapölkkyä. Viiden vuoden rakennustöiden päätteeksi vietettiin radan vihkiäisiä vuonna 1883. Haapamäestä tuli tärkeä risteysasema ja kauppapaikka, varsinkin, kun sieltä valmistui myöhemmin yhteys myös Jyväskylään.

Tampere–Seinäjoki- ja Orivesi–Jyväskylä -oikoratojen valmistuttua 1970-luvulla asema hiljeni. Junia tuli vain muutama päivässä.

Kylän monet kaupat ja muut palvelut sulkivat pikkuhiljaa ovensa, sillä suurin osa seitsemästäsadasta rautatieläisistä etsiytyi perheineen työn perässä muualle.

– Samoihin aikoihin päättyi höyryn aikakausi ja siirryttiin nopeampiin dieselvetureihin. Osa vetureista säilöttiin mahdollisia kriisitilanteita varten, Niko Padatsu kertoo.

Kylä on sinnitellyt elossa muutamien teollisuusalan yritysten ansiosta. Ala- ja yläkoulut toimivat, ja asunnot ovat edullisia.

Aution asemarakennuksen edessä lastataan edelleen puutavarajunia, ja taajamajunat kuljettavat väkeä Jyväskylän, Tampereen ja Seinäjoen suuntiin toistakymmentä kertaa vuorokaudessa.

Haapamäen veturitalli rakennettiin useaan kertaan 1880-luvun ja 1960-luvun välillä, ja sillä on kulttuurillista ja rakennushistoriallista arvoa. Sen sisältä ja ulkopuolelta löytyy toistasataa erilaista kalustoyksikköä, kuten höyry- ja dieselvetureita, lättähattuja, päivä-, salonki-, makuu-, konduktööri-, avo-, säiliö-, sementti- ja postivaunuja. Näistä viitisenkymmentä on liikenteeseen kelpaavassa kunnossa.

Yhdistyksen aktiiviväki jakautuu osaamisen ja intressien mukaan työryhmiin.

Juha Mannila istahtaa Pikku-Jumbon patinoituneelle keulalle ja luettelee siihen ja muuhun kalustoon tarvittavia remontteja.

– Tenderin vesitilan kunnostus, veturin sähkölaitteiden uusiminen, muutamien osien sorvaaminen, vaunujen huoltoa ja siivousta, hitsausta, maalausta, jarruputken ja webaston korjaamista. Tauko- ja majoitustilojakin pitää huoltaa.

Kyösti Viikki löytää veturitallilta tutun punakeltaisen, Valmetin valmistaman dieselveturin eli deeverin. Sellaisilla kiskotaan yhä vaunuja, lähinnä tavaravaunuja.

Deeveri herättää Viikissä monenkirjavia muistoja.

Hämeenlinnan tienoilla asusteleva Miko Rautiainen esittelee Pikku-Jumbon suurta, pyöreää vesikattilaa, jonka sisällä sijaitsevat tuli- ja lieskaputket.

Tällaisen veturin lämmitys ja ajokuntoon saattaminen kestää vuorokauden.

– Höyryvetureita on monenlaisia käyttötarkoituksen ja teknisen rakenteen mukaan. Nykyjunat ovat näihin verrattuna sieluttomia, Rautiainen puuskahtaa.

Juhani Aho kuvaa kirjassaan junan vauhtia: Kiivakkata oli yhä menon kyyti. Metsä ei kun vilahteli jäljelle jääden.

Todellisuudessa esimerkiksi Pikku-Jumbolla edetään enintään kuusikymmentä kilometriä tunnissa, mutta lättähatuilla vauhtia voi olla melkein tuplasti.

Viidensadan jäsenen Museoveturiyhdistyksessä on konkareiden lisäksi nuoria ja innokkaita tekijöitä. Yhdistyksellä on vain yksi puolipalkattu puualan osaaja. Miehet toivottavat tervetulleiksi uusia harrastajia. Joukkoon voi tulla oppimaan, mutta erikoisosaamistakin tarvitaan esimerkiksi verhoiluissa.

– Kalusto on valitettavan usein joutunut ennen meille päätymistään vandalismin kohteeksi, puuseppä kertoo ja osoittaa erästä tuhrittua puuvaunua.

Vaunun eteisessä on teline lasiselle juomavesipullolle. Harmaa korkkimatto on tuhansien askelten kuluttama. Lattia natisee kuin sillä yhä kävelisi koppahattuinen konduktööri mustan rahastajanlaukkunsa kanssa: Ja matkaliput! Onko Haapamäeltä tulleita? Kiitos ja hyvää matkaa!