Kuppila on kylän sydän. Uukuniemellä sykkii pitäjäkahvila Evakkotaival. Se toimii vanhan pankin tiloissa. Rakennus jäi kymmenen vuotta sitten tyhjilleen, kun viimeinenkin pankki katsoi, etteivät ne tätä kylää enää liike­toimintaansa tarvitse. Se oli täkäläisille jälleen uusi luku pitkään listaan takaiskuja.

– Vähän aikaisemmin oli suljettu viimeinen koulu, muistelee kyläaktivisti Jouni Suppola.

Sitten lähti kauppa. Uukuniemen valot näyttivät sammuvan lopullisesti.

– Silloin oli kyllä tosi pimeää, muistelee toinen puuhamies Matti Laukkanen puolen vuosikymmenen takaisia tunnelmia.

Uukuniemi vaikutti olevan tuomittu hiipumisen kautta katoamaan. Ympärivuotisia asukkaita oli enää yhden helsinkiläisen kerrostalon verran.

Ei tainnut ajan henki tietää, ketä sillä on vastassa. Uukuniemellä on käynnissä suoranainen talkoo- ja yrittäjyysbuumi, jossa käytännössä kaikki kynnelle kykenevät kuntalaiset ovat mukana luomassa kotiseudulleen valoisampaa tulevaisuutta.

Uukuniemellä elämä on ollut jatkuvaa selviytymistaistelua toisesta maailmansodasta asti. Rauha kävi täällä kalliiksi, kun peräti neljä viidesosaa kunnasta piti luovuttaa Neuvostoliitolle. Siitä juontaa kahvilan nimi. Täällä edelleen moni muistaa hiljaa kohti länttä ja uutta elämää edenneet evakkokulkueet. Karjalaiselle kansalle keitettiin talkoilla kylällä soppaa, vaikka itsekin kärsittiin pulasta. Kylän keskustaajaman nimi on edelleen Niukkala.

Uuden rajan määrittelijät tekivät Uukuniemestä yhdellä vetäisyllä syrjäseutua. Vielä hetki sitten se oli ollut suomalaisen Sortavalan kaupungin naapuri. Viipuri oli lähellä, ja siellä riitti töitä, mahdollisuuksia ja tuotteille menekkiä.

Kun Viipurissa hiljeni jazz ja raitiovaunujen kolina, elämä hiljeni myös Uukuniemellä. Päivämatkan päässä ollut miljoonakaupunki Pietari oli siirtynyt miljoonan kilometrin päähän. Ellei kauemmaksi.

Kyllä Uukuniemellä on yritetty ja hanttiin pantu. On ymmärretty huomiotalouden päälle jo kauan ennen termin keksimistä. Pitää tulla huomatuksi. Vaikka sitten palkkaamalla entinen Miss Suomi kunnanjohtajaksi.

– Ajattelimme valtuustossa, että Uukuniemen säilyminen itsenäisenä kuntana vaatii ihmeen. Siksi me hänet palkkasimme. Satu Procopé oli edelläkävijä. Ymmärsi markkinoinnin päälle, muistelee Suppola 90-luvun lopun käänteitä.

Procopé toi räväkkyydellään ja valovoimallaan Uukuniemelle ennennäkemätöntä huomiota. Parhaimpina viikkoina Niukkalassa kävi kolme eri tv-ryhmää tekemässä juttua ”Satumaasta”, pienestä kylästä, jolla on suuri johtaja. Lopulta kuntapolitiikkojen riitelyyn kyllästynyt Procopé erosi näyttävästi kesken kauden ja muutti takaisin Helsinkiin.

”Jätän Uukuniemen erääksi Suomen tunnetuimmaksi kunnaksi. Tehtäväni on suoritettu loppuun”, Procopé totesi virallisessa erotiedotteessaan. Toivottu ihme jäi silti tapahtumatta, ja Uukuniemi liittyi pakon edessä Parikkalaan vuonna 2005.

Itsenäisyyden menettäminen käännettiin Uukuniemellä voimavaraksi. Isomman kainaloon joutuminen valjastettiin pienen ”gallialaiskylän” yhteishengeksi.

Tarinan suunta piti muuttaa.

Uusi nousu lähti rakentumaan juuri kyläkaupan ympärille. Kauppapaikoiksihan kylät, kauppalat ja kaupungit alun perinkin syntyivät. Kun kauppaketjut eivät olleet Niukkalasta kiinnostuneita, pistivät Laukkanen ja Suppola ystävineen toimeksi. Kolmen talkookuukauden päästä Niukkalassa oli jälleen kauppa, ja saman katon alla posti, apteekki, huoltoasema sekä Alkon etämyyntipiste.

Kylä ei ole kylä ilman kapakkaa, joten kaupan yhteyteen he pystyttivät pitäjä­kahvilan.

– Tämä on koko kylän olohuone. Aamulla kahvia ja illalla vaikka kuuma rommi flunssalääkkeeksi, hymyilee Suppola.

Hän kertoo talkooryhmän antaneen kaupan kahviloineen ammattilaisten pyöritettäväksi.

– Meidän työ on tässä kohdin tehty.

Uukuniemi kuuluu niihin suomalaispitäjiin, joissa asukasmäärä kolminkertaistuu kesäisin. Vapaa-ajan asukkaiden – vasukkaiden – rooli kyläyhteisössä on merkittävä. Vasukkaat eivät tyydy kyhnöttämään mökeillään, vaan järjestävät erilaisia tilaisuuksia ja tempauksia.

Vapaa-ajan asukkaat ovat eräänlaisia kunniakuntalaisia. He ovat olleet mukana perustamassa uutta kuntosalia ja kunnostamassa vanhasta kyläkoulusta juhlataloa. Siellä uukuniemeläiset juhlivat ja kokoontuvat, kun Evakkotaipale käy liian pieneksi.

– Mökkiläiset ovat integroituneet täysin kyläyhteisöön. Heidät on aina toivotettu tervetulleiksi. Täällä kaikki tajuavat, että mitä enemmän on turisteja, sitä paremmin kaikki pärjäävät. Talkoilla ja yhteishengellä tätä tehdään. Hartia­pankkia ei kukaan ulkopuolinen ei voi sulkea, Laukkanen toteaa

Uukuniemi on ottanut osansa kotimaan matkailun kasvusta. Yksi syy alati kasvaviin turistimääriin on panostaminen ruokakulttuuriin. Kolmensadan hengen pitäjässä on jo lähes tuhat ravintolapaikkaa.

Sijainti kaukana jopa keskisuurista asutuskeskuksista ei haittaa. Nykyään omaperäinen ruoka riittää monelle lomailijalle. Täällä ei ole harvinaista nähdä satojen kilometrien päästä syömään saapuneita motoristeja tai lapsi­perheitä. Pitäjän ravintoloilla on yhteinen, ei-niin- salainen ainesosa. Se voi painaa jopa tuhat kiloa.

Uukuniemen nousu ei olisi ollut mahdollinen ilman paikallisesti kasvatettuja biisoneja. Lähibiisoneja myydään muun muassa hampurilaisissa Papinniemen leirintäalueen ravintolassa. Laukkasen oma, vanhaan kivinavettaan rakennettu tapahtumaravintola taas tarjoaa joka päivä biisonikeittoa. Paikan nimi on tietenkin Biisoniareena. Menekki on ollut viime vuodet niin kovaa, että biisonin­lihasta on seudulla ajoittain jopa pulaa.

Biisonit tulevat Uukuniemellä vastaan kaikkialla. Pari vuotta sitten biisonilauma karkasi aitauksestaan ja juoksenteli pitkin poikin keskustaajamaa. Video liikenteen seassa käppäilleistä biisoneista nosti Uukuniemen hetkeksi kansainväliseksi somehitiksi.

Samaiset biisonit ovat kerran paenneet aitauksestaan läheisen rajajärven jäälle ja kirmanneet villisti kohti Venäjää. Onneksi moottorikelkkailija ehti väliin ja sai lauman kääntymään Pyhäjärven jäällä kohti kotirantaa. Potentiaalisesti pulmallinen diplomaattinen tilanne vältettiin muutaman kymmenen metrin marginaalilla.

Kyläaktivistit vaikuttavat kateutta herättävän väsymättömiltä. Nyt, kun henkitoreissaan olleen kylän elvytys on onnistunut, on kasvun aika.

– Remontoimme juuri porukalla vanhaa kunnan­taloa hotelliksi. Ensi kesänä on valmista. Silloin avaa myös elokuvateatteri, kertoo Laukkanen.

Hän listaa loputtoman määrän uusia suunnitelmia.

– Aikeissa on istuttaa puistoon kaikki Suomen puulajit ja rakentaa torni, josta näkee Venäjälle. Menetettyä Karjalaa voisi siitä sitten katsella. Yhdessä on kiva tehdä juttuja. Harva harrastus antaa enemmän kuin tämä.

Laukkanen on seudulta kotoisin, mutta hän on tehnyt työuransa Helsingissä. Liukuva paluumuutto alkoi puoli vuosikymmentä sitten. Nyt on tarkoitus tuoda itään viimeinenkin matkalaukku.

Jouni Suppola ei emmi korostaa juuri Laukkasen yksilöroolia pitäjän pelastamisessa.

– Matti löi sen kipinän, joka sytytti nykyisen tekemisen roihun, Suppola sanoo.

Rakennemuutosta vastaan taisteleminen on hivenen poikkeava harrastus. Mikä saa aikuiset ihmiset uupumatta rehkimään pienen kylän tulevaisuuden puolesta?

– Kyllä se on halu pitää itselleen rakas paikka maailman kartalla. Haluamme olla olemassa. Uukuniemen asia on minulle kuin henki veressä, miettii Suppola.

Uukuniemi on tavallaan koko Suomen vertauskuva. Sijainti on syrjäinen, väki vanhenee, ja ikäluokat pienenevät. Jotakin pitäisi tehdä. Totutun toistaminen tarkoittaa hiljaista hiipumista.

Uukuniemen ratkaisu on ollut erottautua ja tehdä yhdessä. Seudulla on myös syvää suvaitsevaisuutta. Muualta tulevat toivotetaan tervetulleeksi, ja poikkeavien yksilöiden – kylähullujen – ideoita ja tarmoa arvostetaan.

Ehkä se olisi vastaus koko Suomen haasteisiin.