Kävin uudessa kauppakeskus Redissä. Huh, löysin sieltä pois syötyäni lounasta jossain hissikuilujen välisessä paikassa. Sinänsä ansiokasta, että Kalasatamaan on rakennettu Euroopan sekavin kauppakeskus.

Näin tviittasi syyskuussa eräs Tampereen yliopiston dosentti, hänen nimensä jätän häveliäisyyssyistä pois. Yle ja Hesari uutisoivat isosti, kuinka Helsingin uusi kauppakeskus on sekava ja asiakkaat hermoraunioina. Lopulta pari viikkoa sitten koko kauppakeskuksen pomo Pia Svensk sai kenkää.

Oli pakko vapauttaa sisäinen gonzo-journalistini. Otin vasiten metron tähän ilmeisesti sote-uudistustakin monimutkaisempaan ostoshelvettiin. Yllätyin.

Kauppakeskus oli minusta täysin looginen. Se oli itse asiassa kivempi kuin tavalliset ostoslaatikot. Hetken aikaa tuntui, etten ollutkaan Espoossa. Se on aina hieno fiilis.

Eikä tässä ole nyt tarkoitus leuhkia spatiaalisella hahmotuskyvylläni. Olen itsekin logistiikkaraivostuja. En siksi, että ajattelisin maailman olevan iso kulissi juuri minun tarpeilleni, vaan siksi, että ihmettelen isosti, että joillekin maksetaan suunnittelusta, mutta he eivät tee työtänsä.

Logistiikka nimittäin vaatii empatiaa. Kunnon suunnittelija menee asiakkaan pään sisään. Mitä siellä on? Ahdistusta, stressiä ja komplekseja. Asiakas kyntää zombina joulukaupassa ja haluaa kaiken valmiina joulupakettina.

Juuri siksi kauppakeskuksista pitää tehdä hieman monimutkaisempia. Ei tarkoituksella sekavia, vaan erilaisia. Nykyisistä kauppakeskuksista ei erota, ollaanko Kaliforniassa, Helsingissä vai Johannesburgissa. Kaikki on tehty sellaiseksi, ettei mitään tarvitse miettiä.

Samasta syystä elokuvan nimessä kerrotaan jo nykyään koko leffan juoni. Ja tiedätkö, miksi kaikki amerikkalaiset tv-komediat näyttävät samalta? Niissä on kaikissa keskipisteenä sama olohuoneen sohva ja naurut tulevat nauhalta. Siksi, että katsoja tietäisi, että nyt pitää nauraa. Tämä tekee meistä kaikista pikku hiljaa ääliöitä. Tilanne muuttuu koko ajan kammottavammaksi, kun sosiaalisen median algoritmit näyttävät meille vain miellyttävää sisältöä.

Pian emme törmää enää epämiellyttäviin ajatuksiin ja kuviin. Vain epämiellyttävä ajatus on ajatus. Se aiheuttaa aivoissa verenkiertoa. Myönteinen ajattelu ei ole ajattelua,vaan ajattelemattomana surffaamista. Kun koko maailma muusataan valmiiksi pilttipurkkiin ja sokeroidaan, emme kohta enää halua maistaa vieraita makuja. Se on hetken aikaa miellyttävää.

Muistan, kun maistoin ensimmäisen kerran thaimaalaista ruokaa. Se maistui tosi kummalliselta. Ei hyvältä tai pahalta, vaan kummalliselta.

Parhaat kirjat saavat miettimään, saako näin edes sanoa. Sitä katsoo makuuhuoneessa sivuilleen ja varmistaa, ettei kukaan nähnyt mitä juuri luin. Parasta taidetta on abstrakti, ja paras kirjan juoni on monimutkainen ja monitasoinen.

Pelkään yli kaiken ajatteluni rapautumista. Vaikka se ei ole mitenkään ihmeellistä, se on ainoa asia, joka minusta jää jäljelle. Ainoa tapa saada veri kiertämään aivoissa on etsiä epämiellyttävyyttä. Siksi petyn, jos luen esseekirjan tai kolumnin, josta en suutu. Kun joku – todella harvoin – kehuu kolumniani hyväksi, se tarkoittaa yleensä, että olen kirjoittanut jotain, mistä kehuja on alun perin ollut samaa mieltä.

Mutta mutta. Provokaatio tai tahallaan loukkaaminen ei ole lainkaan mielenkiintoista. Se on yhtä helppoa kuin miellyttäminen. Jos kirjoittaisin, että lapsiin sekaantuminen on okei, jokainen täyspäinen lukija suuttuisi. Ja suuttuisi syystä, sillä tuon sanomisessa ei ole mitään oivaltavaa.

Jotta suomalaiset eivät muutaman vuosikymmenen päästä ole lopullisesti aivokuolleita, tarvitsemme erilaisia ja haastavia ostoskeskuksia ja vaarallisia ja uusia ajatuksia.