Helsinki, Etyk, 1975. Kolmenkymmenen maan johtajat Euroopasta, Yhdysvalloista ja Kanadasta kokoontuivat puhumaan Euroopan turvallisuudesta ja yhteistyöstä. Osallistujat toivat kokousta isännöineelle presidentti Urho Kekkoselle lahjoja ja vastaavasti meiltä annettiin kokoukseen osallistuneille muisto: pieni versio Tapio Wirkkalan suunnittelemasta hopeisesta Etyk-maljasta tai niin ikään Wirkkalan suunnittelema Aslak-tuhkakuppi. Tuotannossa Aslak oli 1970–80-luvuilla.
Lasinen tuhkakuppi painaa. Pohja on paksu, astian reunamat korkeat, jotta savuke tai piippu voisi nojata kuppiin. Wirkkala itse oli tunnettu piipustaan. Valo taittuu tuhkakupista kauniisti.
Kun tupakointi oli ihan tavallista, oli ihan tavallista nähdä tuhkakuppejakin. 1970-luvulla eläneen muistipankissa tuhkakuppi on ihan tavallinen arkinen kodin käyttöesine. Tuhkakuppi kuuluikin aikaisemmin jokaisen kodin ja monien julkisten tilojen sekä työpaikkojen esineistöön, kertoo Suomen Lasimuseon kokoelmista vastaava amanuenssi Elina Karila.
– Myös sellaisissa kodeissa, joissa ei tupakoitu, tuhkakuppi saattoi olla vierasvarana. Kotitalouksien lisäksi tuhkakupeilla oli kysyntää liikelahjoina ja mainoskuppeina.
Tänä päivänä tuhkakuppiin törmää lähinnä kummallisissa yhteyksissä. Purettavan ravintolakiinteistön tuhotussa irtaimistossa tai satunnaisessa valokuvassa esihenkilön työhuoneesta. Ravintolapöydistä tuhkakupit katosivat lainsäädännön myötä. Kierrätyskeskuksessa ne ovat erillään taidelasista.
Karila käsittelee tuhkakuppeja mustin nitriilikäsinein. Museoissa tyypillisesti käytetystä puuvillahanskasta liukas lasi lipeäisi. Käsineet eivät jätä tahroja tai likaa kuppiin.
Lasimuseon kokoelmista löytyy kahdeksansataa tuhkakuppia, moni niistä niin sanottua anonyymiä lasia eli suunnittelijaa ei tiedetä. Mutta joukossa on myös suomalaisten huippumuotoilijoiden suunnittelemia tuhkakuppeja, Wirkkalan lisäksi Karila mainitsee Kaj Franckin, Nanny Stillin ja Heikki Orvolan.
– Muotoilijat suunnittelivat tuhkakuppeja siinä missä muutakin talous-, käyttö- ja taidelasia ja se oli myös olennainen osa suomalaisten lasitehtaiden tuotantoa.
Kuten Etyk-esimerkki kertoo, tuhkakuppi on ollut lahjaksi kelpaava tuote. Se on kelvannut myös varkaille.
– Helena Tynell suunnitteli kauniin Vaakuna-tuhkakupin 1947 valmistuneeseen Hotelli Vaakunaan. Ilmeisesti myös hotellin asiakkaat pitivät saa kauniina, koska sitä lähti paljon asiakkaiden matkaan.
Tuhkakuppi on ollut käyttöesine, mutta se ei ole estänyt muotoilijoita myös leikittelemästä. Heikki Orvolan puristelasimenetelmällä tehty Norsuntassu (1968) jäljittelee reunoiltaan norsun jalanjälkeä. Anturoiden välissä on paikka savukkeelle. Norsuntassu on Orvolan tuotannon alkupään suunnittelua.
– Kaj Franck pyysi Orvolan Nuutajärvelle kesäksi töihin. Orvola myös piirsi puhtaaksi Kaj Franckin Tuhkatipu-tuhkakupin piirustukset.
Pienestä kupista erottuu tipun muoto, sen nokka ja jalat.
– Franck on suunnitellut useita tuhkakuppeja, vaikka hän ei itse tupakoinut.
Franckin Kastanja on piskuinen kippo, jossa mikään ei viittaa tupakointiin. Se on kaunis astia, jossa voisi säilyttää korvakoruja tai vihkisormusta. Tuotannossa Kastanja oli 1952–1969, mutta 1993 sitä tehtiin erikseen presidentin virka-asuntoon Mäntyniemeen.
Tuhkakuppeja on tehty sekä puristamalla että puhaltamalla. Puristelasimenetelmä kehitettiin 1820-luvulla Yhdysvalloissa. Siinä mallin eli peekelin avulla lasimassa puristetaan avattavaan muottiin. Puhallettua lasia voidaan puhaltaa vapaasti tai muottiin. Pyörittäen puhaltaminen on tavallisin tapa. Tuhkakuppeja on tehty myös ikkunalasista.
– Riihimäen lasi otti aikoinaan käyttöön kirjolasiksi nimeämänsä koristelumenetelmän. Tasolasisia tuhkakuppeja tehtiin leikkaamalla ikkunalasista astian muotoinen kappale ja siihen painettiin kuvio, jonka jälkeen lasi sulatettiin muotin päällä muotoonsa.
Nanny Stillin suunnittelemia ikkunalasista tehtyjä lappiteemaisia tuhkakuppeja oli esillä kevätmessuilla 1952. Niitä ajateltiin matkamuistoiksi olympiakesälle. Tuhkakupit kuuluvat myös Stillin tunnetuimpiin sarjoihin: Stella Polaris, Grapponia ja Flindari.
Tuhkakuppi on ollut arkinen käyttöesine, niin arkinen, että sen kauneutta ei ole aina osattu nähdä. Lasia ei ole varjeltu, käyttö on tahrannut lasia, tuhka liannut sitä ja jättänyt tummentumia. Tuhkakupin arvoa taidelasina ei ole nähty myöskään tupakoinnin statuksen vuoksi. Dokumentaatiotakin tuhkakupeista on vain vähän, sanoo Elina Karila.
– Jostain syystä se vaan on jäänyt, siitä ei ole hirveästi kirjoitettu. Lasimuseon kirjastossa on laajasti lasialan kirjallisuutta, mutta tuhkakupeista tietoa löytyy vain vähän, muotoilijoidenkin tuotannosta vain yksittäisiä palasia.
Isotädin perinnekipot eivät aina ole arvotavaraa, silti tuhkakuppilöytöjä niistä saattaa tehdä. Varmasti arvottoman oloisia tuhkakuppeja on heitetty myös pois. Yrityslahjana tai vierasvarana tuhka-astioita tuskin enää nähdään, mutta yksi keräilykohde se voi olla. Joskus tarkempi tutustuminen voi osoittaa vaikkapa kodin karkkikulhon tuhkakupiksi.
– Tuhkakuppi on todellakin harvinaiseksi käynyt esinetyyppi, eivätkä nykylapset välttämättä edes tunnista sitä.
Kuuntele Se Avun Kysymyspodcast: Millainen designesine tuhkakuppi on, amanuenssi Elina Karila?
