Viihtyisä ravintola tarjoaa ruokaa ja juotavaa pitkän matkan kulkijalle päivästä yöhön. Iltaa varten esiintymislava laitteineen on jo valmiina.

Värriötunturit hallitsevat Sallan kaukakorpia Tuntsan suunnalla. Kiviseen avotunturiin retkeilijä pääsee merkittyä reittiä pitkin.

Aina silloin tällöin joku intoilee keskeltä erämaata löytyvästä suositusta baarista. Tuntsan pubi kun on kuulemma hurja saluuna. Juhlat saattavat äityä viikonloppuisin todella rajuiksi. Toisaalta maisemat erämaassa ovat hienot ja baarin ruoka hyvää.

Kun nyt tilaisuus tulee, siellä on käytävä.

Matkaa Sallan keskustasta kivistä, metsäautotieksi luettavaa hiekkatietä pitkin tulee karttaohjelman mukaan yli 75 kilometriä. Jälkikäteen on sanottava, että samaisen sovelluksen ennakoima ajoaika, tunti ja 5 minuuttia, on hyvin optimistinen. On tietysti selvää, että kaikkien lakien ulkopuolella kaukakorvessa voi tiellä paahtaa sielunsa kyllyydestä, mutta tie on kyllä niin röykkyinen, että jos tuohon tavoiteaikaan aikoo, pitää alla olla jopa Toyotan kiviseen Meksikon ralliin rakentamaa autoa kestävämpi peli.

Ei lähde tavallisella kaupunkimaasturilla tuossa ajassa.

Loputon Naruskan metsäautotie saattaa olla lajissaan Suomen pisin. Se kiemurtelee pohjoiseen rajaa viistäen pitkälti yli satakilometrisenä. Maisemat matkalla ovat hienot, sillä tie seurailee pitkät pätkät Naruskajoen vartta komeassa Värriön erämaan mäntymetsikössä.

Menijöitä täällä on riittänyt, ja tarinoita. Monta niistä kirjasi AE Järvinen matkoillaan ylös eräkirjoihinsa.

Värriö on toiminut myös Suomen historian erikoislaatuisen tapahtuman näyttämönä. Sisällissodan jälkeen rajan yli Neuvostoliittoon pakeni tuhansia punaisen puolen sotilaita, poliitikoita ja kannattajia. Osa palasi myöhemmin Suomeen pysyvästi, osa käymäseltään. Koska Neuvostoliittoon vakiintuneiden kotiseuduksi tuli useissa tapauksissa Itä-Karjala ja Kuolan Lappi, näillä alueilla kävi kova vilske, kun paluumuuttajat ja myös agitaattorit kulkivat matkoillaan.

Reitti oli ikimuistoinen: onhan Pohjanlahden ja Vienanmeren välinen kauppatie kulkenut juuri täällä.

Eräs erämaasta tulija oli Jahvetti Moilasena tunnettu Frans Myyryläinen, Viipurissa syntynyt punakaartin upseeri, joka toimi 1920-luvun alussa perustetun Pohjolan punaisen sissipataljoonan yhtenä komentajista.

Tuo joukko eteni Suomen puolelle helmikuussa 1922. Rajan pinnassa oli metsätyöleirejä, jossa jätkät elivät eristyksissä rajua elämää. Kohde oli helppo agitaattoreille, olihan Myyryläinen itsekin työskennellyt vuosituhannen alussa mittamiehenä savotoilla. Ei ihme, että Moilanen-nimeä käyttänyt Myyryläinen sai kiihotettua metsurit kapinaan kapitalismia vastaan juuri Värriössä, Kemi osakeyhtiön leirissä.

Kapina ristittiin myöhemmin läskikapinaksi, sillä Moilanen piti puheitaan läskilaatikon päällä seisten. Värriöstä joukon mukaan lähtivät muonat, yhtiön rahat ja hevoset, sekä noin 300 ihmistä. Matkalla takaisin rajan yli pataljoona koukkasi vielä kolmen savotan kautta ja lopulta porukkaa oli puolentuhatta – kunnes viina loppui!

Kun alkoholi haihtui, joukko pieneni erämaassa paarustaessaan. Lopulta Neuvostoliittoon päätyi 234 miestä, 15 naista ja yhdeksän lasta.

Sata vuotta Värriön savotan jälkeen metsätyömaa on edelleen käynnissä. Tänä päivänä metsurit ajavat motoa ja tunnustavat pikemminkin politiikan oikeaa kuin vasenta laitaa. Eikä nyt ole luvassa läskiä, vaan pizzaa, jahka baari täältä jostain löytyy.

Tie läskikapinan työmaalle haarautuu puolessa välissä matkaa Tuntsan pubille. Sitten onkin otettava jalka kaasulta ja pysähdyttävä: ”Ajaminen omalla vastuulla.” Näin kertoo kyltti.

Pieni epäröinti ja sitten ymmärrys: täällä eivät päde tänä päivänäkään muut kuin erämaan lait. Intomielisyys kostautuu heti seuraavan loivan kaarteen jälkeen, kun auto kipuaa tien mukana kallion laelle. Sora on lentänyt pois, perustukset ovat näkyvissä. On otettava rauhallisemmin.

O’ou – voi ei! Tuntsan pubin ovella on suljettu-kyltti.

Onneksi rystynen kuitenkin körmistyy koputukseen. Ovelle saapuva nainen kertoo, että ei mitään, auki ollaan, ”aina”, vaikka ovi on kiinni. Ja lounaspizza alkaa juuri valmistua.

”Kohta on ruuhka, hyvään aikaan tulitte.”

Ruuhka! Ja kyllä. Erilaisilta savotoilta alkaa saapua metsämiestä ja -naista työvaatteet päällä, joku metsästäjä ja mökkiläisiä.

Pertti Kunnari avasi Tuntsan pubin keskelle kairaa vanhaan rajavartiostoon vuonna 1993. Nykyiset yrittäjät Matti ja Laila Jylhä ovat pyörittäneet paikkaa vuodesta 2020.

”Meidän piti tulla tänne vain lomailemaan ja rahoittaa oleilumme pienimuotoisella matkailutoiminnalla, mutta siinä kävi kyllä toisin päin”, Laila Jylhä kertoo.

Iltaa kohti meno saattaa muuttua villimmäksi. Mutta aina kyse on siitä, keitä paikalle saapuu. Vuoden ympäri on aina joku porukka, joita tämä perä kiinnostaa.

”Viime viikonloppuna täällä kävi se lottomiljonääri. Tarjosi koko illan kaikille”, Jylhä paljastaa.

Me emme kuitenkaan jää uutta ihmettä odottamaan Tuntsan pubin majoitukseen, emme vaikka palju olisi joen varressa kuumana: tie vie vielä sata kilometriä erämaan sydämeen – joka ei ole täällä pimeä, vaan paljas.

Palstalla esitellään autoilijan kohteita, jotka ovat oman pysähdyksensä arvoisia. Tuntsan pubi on Suomen syrjäisin palveleva taukopaikka.