Yli-Nuorttijoen varrella osa koivujen lehdistä ja virtaa ympäröivän aapasuon kasvillisuudesta on jo haalistunut ruskeaksi.

– Ensimmäiset pakkasyöt saapuivat tänne jokilaaksoon jo elokuun loppupuolella. Siksi paras ruska on täältä hävinnyt. Mutta ylempänä tutkimusasemalla ja tuntureilla syksyn värit näyttävät upeilta, tutkija Kimmo Neitola kertoo, kun pakkaamme tavaroitani mönkijän kärryyn luonnonpuiston portilla.

Värriön luonnonpuistossa korkeuserot vaihtelevat, mikä voi vaikuttaa ilman lämpötilaan merkittävästi. Kuivalla ja tyynellä säällä kylmä ilmamassa painuu inversion seurauksena alas, ja jokilaaksossa voi olla miltei puolet kylmempää kuin ylhäällä tuntureiden rinteillä.

Kun vierailin Värriössä ensi kertaa tammi–helmikuun taitteessa, Yli-Nuorttijoen varrella sijaitsevan kylmäaseman mittari näytti miinus 42 astetta. Ylhäällä vaarametsän rinteessä sijaitsevan tutkimusaseman elohopea puolestaan näytti ”vain” 24 pakkasasteen verran.

– Tavoitteenamme on, että kylmäaseman lämpömittari liitetään Ilmatieteen laitoksen lämmönmittausjärjestelmään, jotta Värriöstä tulisi virallisesti Suomen kylmin paikka, fyysikko Neitola sanoo.

Sitten onkin aika hurauttaa mönkijällä kinttupolkua pitkin luonnonpuiston porteilta kuuden kilometrin päässä sijaitsevalle tutkimusasemalle.

Neitola ei liioitellut. Vanhan mäntykangasmetsän keskellä sijaitsevan aseman ovelta aukeavat punertavan maaruskan värjäämät varvikot.

Mahtipetäjien ja harmaiden kelojen takana siintävät Värriötunturin keltaiset rinteet. Itä-Lapin erämaa helmeilee sateen jälkeen värikkään utuisena kuin Reidar Särestöniemen maalauksessa.

Seuraavana aamuna astelen tutkimusaseman päädyssä sijaitsevaan valvontahuoneeseen, jossa seurataan tietokoneiden ruudulta luonnonpuistossa käynnissä olevien mittauspisteiden antamaa tietoa.

– Miinus 7 astetta, Kimmo Neitola hihkaisee höyryävän kahvikuppinsa takaa, kuin olisi arvannut, minkä tiedon perässä tulin huoneeseen.

On syyskuu puoliväli, ja yöpakkaset paukkuvat Värriön erämaassa enteillen pitkää ja kylmää talvea.

– Saisi jo lumet tulla, tutkimusteknikko Tarmo Kylli huokaa astuessaan huoneeseen.

Tarmo on vaimonsa Oilin kanssa aseman vakituisia työntekijöitä, joita on neljä. Lisäksi on kaksi osa-aikaista. He pitävät viikon parin vuoroissa asemaa pystyssä ympäri vuoden.

Joka vuosi asemalle palkataan Helsingin yliopiston opiskelijoista vielä kaksi työntekijää. Tänään on Sallassa asuvan Kyllin pariskunnan ensimmäinen työpäivä reilun parin kuukauden kesäloman ja ylityövapaiden jälkeen.

– Kyllä sitä ehti jo tulla ikävä tätä paikkaa. Täällä jos jossain pääsee nauttimaan luonnon hiljaisuudesta, Oili Kylli hihkaisee keittiöstä.

Vuosien saatossa Värriön tutkimusasemalla on vieraillut satoja tieteentekijöitä eri puolilta maailmaa. Tämän vuoden alusta alkaen asemanjohtajana on toiminut ilmakehätieteilijä, fyysikko Mikko Sipilä, joka saapui asemalle myöhään edellisyönä.

– Koronakesän aikana tuli rampattua täällä tosi usein. Nyt pyrin käymään kaksi kertaa kuukaudessa varmistamassa, että laitteistot toimivat ja kaikki on kunnossa, hän toteaa.

Tänäänkin aamu alkaa kävelyretkellä vaaran laella sijaitsevalle SMEAR-mittausasemalle, jonka ympärillä Värriön tutkimusaseman toiminta pyörii. Nykyisin asemalla keskitytään ilmakehätutkimuksiin, mikä pitää Sipilän ja hänen tiiminsä kiireisenä ympäri vuoden. Mittaustiedot on kirjattava ylös joka päivä, minkä lisäksi SMEAR-aseman laitteisto vaatii jatkuvaa tarkkailua ja huoltoa.

SMEAR on lyhenne sanoista Station for Measuring Ecosystem-Atmosphere Relations. SMEAR-asemia on Suomessa kaksi: Värriössä ja Hyytiälässä Pirkanmaalla.

1990-luvun alussa Värriön vaarametsän laella toimintansa käynnistänyt asema mittaa ilmakehän ja asemaa ympäröivän metsäekosysteemin välistä vuorovaikutusta, kuten ilmakehän aerosoli- eli pienhiukkaspitoisuuksia sekä sitä, miten puut sitovat ilmasta hiilidioksidia.

Kaikki SMEAR-asemat kuuluvat Helsingin yliopiston Ilmakehätieteiden keskukselle. Se edustaa kansainvälisesti alan huippututkimusta, josta ollaan kiinnostuneita eri puolilla maailmaa.

– Ilmaston lämpenemisen myötä ilmakehän koostumuksen ymmärtäminen, ja se, miten ihmisen toiminta vaikuttaa kaikkeen, on noussut keskeiseksi, kun etsitään ratkaisuja globaaleihin ongelmiin, fyysikko Sipilä kertoo tarkastaessaan tietokoneen päätteeltä tuoreimpia mittausarvoja.

SMEAR-mittausaseman toisessa valvontahuoneessa kesätyöntekijä Jukka Kärki toistaa päivittäisiä rutiinejaan.

– Välillä jokin kone oikuttelee, mutta hyvin on pysynyt pulju kasassa viime kuukausien ajan, metsätieteiden maisteriohjelmaa aloitteleva Kärki naurahtaa.

– Omaa tieteenalaani ajatellen Värriön luonnonmetsät ovat ainutlaatuinen paikka tutkia metsän rakennetta ja toimintaa. Eihän tällaista erämaametsää löydy käytännössä mistään muualta Suomesta. Kesän aikana on tullut monta kysymystä, joihin täytyy etsiä vastauksia.

Vielä kesällä asemaa ympäröivä metsä eli puiden yhteyttäessä vuodenkierron aktiivisinta aikaa, mutta nyt tunnelma on rauhoittunut. Luonto valmistautuu talveen.

Lounaaseen mennessä työt SMEARilla on saatu hoidettua, sitten onkin seuraavan tutkimuslinjan vuoro. Takkahuoneen pöydän äärellä Kimmo Neitola, Jukka Kärki ja luonnonpuiston metsän kuin omat taskunsa tunteva Tarmo Kylli piirtävät A4-kokoisille kartoille koukeroisia viivoja.

– Meillä on luonnonpuiston sisällä ja sen läheisyydessä useampi metsäkana­lintujen laskentareitti, jotka olemme kulkeneet joka syksy, Kylli kertoo.

Ilmakehätutkimusten rinnalla Värriössä vaalitaan edelleen aseman tieteellisiä perinteitä. Suurinta osaa vuosikymmenien aikana kehittyneistä biologisista tutkimuslinjoista pidetään edelleen käynnissä. Metsäkanalintukantojen seuraaminen on yksi näistä.

Värriön tutkimusasema perustettiin Itä-Lapin erämaahan vuonna 1967 Erkki ”Susi” Pulliaisen aloitteesta. Aluksi asemalla keskityttiin biologiseen tutkimukseen, etenkin nisäkkäiden ja lintujen seuraamiseen.

– Yli viidenkymmenen vuoden aikana kertyneet aineistot alueen eläinkannoista, ja niiden käyttäytymisestä ovat pitkäjaksoisimmat yhtäjaksoiset tutkimuslinjat Suomessa. Joten eihän niitä voi katkaista, asemanjohtaja Sipilä selittää.

Hän itse lähtee Kimmo Neitolan kanssa kulkemaan luonnonpuiston ulkopuoliset linjat, jotka ovat kumpikin noin 20 kilometrin pituisia. Kesätyöntekijä Kärki ja toimittaja Ohtonen pääsevät suorittamaan laskentoja ikimetsien keskellä tutkimusaseman vierestä alkavilla laskentalinjoilla.

Ei muuta kuin kartta käteen, kompassi kaulaan ja kumisaappaat jalkaan.

Suuntaan kohti Värriötunturi ykköstä aseman lähellä. Maa hehkuu punertavana, tunturikoivujen keltaiset lehdet havisevat.

Yhtäkkiä edestäni kuuluu voimakas humahdus, ja näen kolmen riekon säntäävän lentoon. Ne ovat ruokailleet variksenmarjoilla tunturikoivujen juurella ja maastoutuneet naamiopukunsa ansiosta varvikkoon. Tänä vuonna marjasato on ollut erinomainen, joten metsän asukeilla on runsaat ravintoapajat, joista tankata talvea varten. Merkitsen kolmikon sijainnin karttaan ja otan paikasta kuvan GPS-paikannusta varten.

Varttia myöhemmin varvikossa suhisee jälleen, kun riekkopariskunta poistuu paikalta koiras tyytymättömänä kotkottaen. Astellessani tunturikoivikkoa alas kohtaan vielä riekkopariskunnan. Ne tarkkailevat minua varpujen suojista ennen kuin kipittävät koivikkoon turvaan.

Värriötunturin rinteellä havaitsemani riekot tuntuvat heijastelevan lajin tilaa. Riekko voidaan jakaa kahteen väkeen: Lapin tuntureilla eläviin ja metsäriekkoihin. Metsä-Suomessa lajin elinalueita ovat metsien ja soiden rajamaastot.

Etenkin toisen maailmansodan jälkeiset soiden ojitukset hävittivät riekkojen kotiympäristöt laajoilta alueilta. Kanta taantui. Toinen syy metsäriekkojen ahdinkoon on ollut ilmaston lämpeneminen. Riekko vaihtaa valkoisen suojavärin syksyllä vähenevän valonmäärän mukaan.

Ilmastonmuutos on näkynyt Suomessa vähälumisina tai lumettomina alkutalvina. Petolinnut, kuten kanahaukka, havaitsevat helposti valkopukuisen riekon tummaa metsää vasten. Samoin keväällä, kun lumet sulavat yhä aikaisemmin ja riekko on valkoisessa puvussaan, petolintujen on helppo saalistaa niitä. Tutkimusten mukaan lumettomana huhtikuuna kanahaukat voivat verottaa merkittävän määrän alueen riekoista.

Maamme pohjoiskolkissa elävillä tuntuririekoilla menee edelleen melko hyvin, koska ne ovat toistaiseksi saaneet nauttia lumisista alkutalvista ja kevätpäivistä.

Metsä-Suomen riekkokannat ovat taantuneet jo pitkään, ja monista paikoista maan eteläosissa hävinneet kokonaan. Jos nykymeno jatkuu, tulevaisuudessa riekoilla on edellytykset selviytyä enää maamme pohjoisimmissa kolkissa.

Laskentalinja jatkuu tunturikoivikkoa pitkin alemmaksi havumetsävyöhykkeelle, kosteaan ja varjoisaan kuusikkoon. Naavapartaiset siperiankuuset peittävät näkymän, metsäpuro solisee ja saappaat litisevät kosteassa heinikossa. Itse metsä on vaitonainen. Merkkejä elämästä löytyy silti sieltä täältä. Astellessani linjaa pitkin havaitsen hirven, metson, metsäjäniksen ja karhun jätökset.

Maamme alkuperäislajeilla on täällä poikkeuksellisen rauhaisa elinympäristö, koska 125 neliökilometrin kokoisessa Värriön luonnonpuistossa eivät päde jokamiehenoikeudet. Täällä liikkumiseen vaaditaan erillinen lupa. Ihmisen läsnäolo rajoittuu tieteelliseen tutkimukseen, rajavartiolaitoksen ja puolustusvoimien toimintaan sekä poronhoitoon.

Loppumatkani kulkee kuusikosta kallionreunamaa pitkin avaraan männikköön, jossa teen havainnot ukkometsosta ja koppelosta. Lopulta astelen jyrkkää vaaraa pitkin takaisin tutkimusasemalle, kun hämärä jo laskeutuu erämaan ylle.

Muut ovat jo palanneet asemalle.

– Ehdittiin jo huolestua, että pitääkö sinua lähteä etsimään metsästä, Kimmo Neitola naurahtaa kokkailun lomasta.

Vertailemme pikaisesti muistiinpanoja keittiönpöydän äärellä. Luonnonpuiston ulkopuolisilla reiteillä asemajohtaja Mikko Sipilä ja tutkija Neitola olivat nähneet vain kolme ukkoteertä muokatuilla metsämailla.

Kesäntyöntekijä Jukka Kärki ja minä teimme lukuisia havaintoja etenkin riekoista. Näistä ei voi vielä tehdä tieteellisiä johtopäätöksiä, mutta havainnot antavat osviittaa siitä, että Värriön luonnontilaisilla alueilla kannat ovat ainakin kohtuullisen hyvässä kunnossa.

– Meillä on käynnistymässä projekti, jossa kokoamme useiden vuosien metsäkanalintulinjojen tulokset, jotta voimme vetää tarkempia johtopäätöksiä siitä, miten luonnonpuiston kannat ovat kehittyneet vuosikymmenten aikana ja miten luvut korreloivat maan muiden alueellisten kantojen kanssa, Sipilä kertoo.

Kimmo Neitola selittää, että ilmakehätutkimusten ohella juuri biologiset tutkimuslinjat, joista toiminta Värriössä alkoi yli 50 vuotta sitten, tarkentavat kuvaa maailmanlaajuisten ilmiöiden, kuten ilmastonmuutoksen tai luonnon monimuotoisuuden köyhtymisen vaikutuksista Suomen luontoon.

– Värriön luonnontilaiset metsät tarjoavat ainutlaatuisen tutkimusalustan eri lajien, kuten metson kohdalla. Vertailemme, miten elinympäristöjen laatu vaikuttaa lajien selviytymiseen. Tietenkään Värriö ei ole saari, ilmaston lämpeneminen näkyy täälläkin muun muassa puurajan nousuna tuntureilla, Neitola toteaa.

Vierailuni viimeinen aamu valkenee myrskyisän yön jälkeen. Metsä hehkuu kirkkaan aamuauringon valossa. Orava hyppii tutkimusasemaa reunustavilta männyiltä toiselle, kuukkelipariskunta laulelee saunarakennuksen viereisen kuusen yläoksilla.

Molempien lajien syyspäivät täyttyvät talveen valmistautumisesta ja ruokavarastojen kasaamisesta. Niitä yksi kuukkeli voi tehdä reviirilleen tuhansia. Värriössä, vielä toistaiseksi Suomen epävirallisesti kylmimmässä kolkassa, ympäri vuoden asuvat metsän eläimet joutuvat sietämään paukkupakkasia ja pohjoisen viimoja.

Mikko Sipilä palaa SMEARilta antaakseen kyydin luonnonpuiston portille. Pakatessamme kysyn Sipilältä, millainen on ollut hänen ensimmäinen vuotensa aseman­johtajana.

– Tosi avartava, Sipilä vastaa ja jää hetkeksi miettimään.

– Ajatukset tutkimuslinjojen kehittämisestä jalostuvat pikku hiljaa. Esimerkiksi syksyn aikana minulle on valjennut, että meillähän on täällä vielä paljon potentiaalia ilmakehätieteiden parissa, fyysikko toteaa ja osoittaa läheisen Värriötunturin suuntaan.

– Pilvet laskeutuvat usein aivan tunturin yläpuolelle. Jos perustamme sinne toisen mittausaseman, voimme selvittää koko pilven koostumuksen. Se olisi tärkeä askel eteenpäin, kun yritämme ymmärtää paremmin monimutkaisia prosesseja lämpenevän ilmaston taustalla. Siinä mielessä työni täällä on vasta alkanut.