Sain viime syksynä omituisen luottamustehtävän. Minua pyydettiin myymään eräs Opel Astra. Tartuin tehtävään vastentahtoisesti, sillä olen muutamia autoja myynyt, ja aina on tullut joitain mutkia matkaan. Lähdin kuitenkin leikkiin mukaan.

Välttelin Opelia koko lokakuun, ja marraskuussa tulikin sitten jo lumi maahan. Tästä sain hyvän syyn jättää auton talviunille. Alla kun olivat suvikumit, ja nastapyörät ties missä. Latailin auton akkua kerran kuussa, ja sen jälkeen käytin moottorin aina lämpimäksi. Liikuttelin Opelia myös sen verran kuin lumen seassa pystyin. En käyttänyt käsijarrua, vaan auto seisoi vaihteen ja puukiilan varassa.

Maaliskuussa Astra ei sitten enää lähtenytkään liikkeelle – takajarrut olivat niin jumissa, että auton keula kaivautui syvälle pihan hiekkaan. Kirosin Opelin, itseni ja Suomen talven.

Huhtikuussa maa lopulta kuivui, joten oli pakko ruveta hommiin. Soittelin ystäville ja kylänmiehille neuvoa kysyen. Joka suunnasta tuli sama ohje: perä ylös, pyörät irti, ja sitten harkittua väkivaltaa – mieluiten pajavasaralla. Astrassa ei ollut tietenkään omaa tunkkia eikä pyöränmutteriavainta. Marssin lähimpään alan liikkeeseen, ja ostin halvimman hallinosturin. Se maksoi 30 euroa, ja ristikkoavain siihen päälle seitsemän euroa.

Tunkkasin Astran toisen takapyörän ylös. Tunkki tuntui toimivan, vaikka se vajosikin vaarallisen näköisesti pehmeään hiekkaan. Pudotin auton alas, ja koetin avata pultteja. Kävi juuri niin kuin pelkäsinkin: jumissa. Nyt tarvittiin jatkovarsi. Kuljeskelin ympäriinsä ja lopulta tontin reunalta löytyi vanha rautaputken pätkä, jolla oli mittaa yli metrin. Tämän muinaisjäännöksen avulla sain Astran pultit auki todella helposti – kivan narahduksen säestäessä pyhää toimitusta.

Sitten vaan perä ylös ja jarrujen kimppuun. Naputtelin satuloita määrätietoisesti, mutta en murjoen. Palan painikkeeksi suihkuttelin jarrut täyteen jostain käteeni osunutta CRC-voiteluainetta. Annoin sen vaikuttaa yön yli, ja kas kummaa: ensin antoi periksi yksi jarru, sitten toinen. Olin saavutuksestani kovin ylpeä, ja lähdin kymmenen kilometrin koeajolle kevätaamun kirkkaassa valossa. Kaikki tuntui toimivan kuten pitääkin.

Totuus valkenee kuitenkin vasta katsastuksessa. Kunhan vaan saan Opelin leimattua, myyn sen välittömästi – päivän hintaan!