Jos jossain niin Pielisellä se luuraa!

Ilta painuu jo mailleen, mutta ankarasta vahtimisesta huolimatta vedenpinta ei ole vielä väreillyt. Kukaan ei ole nostanut sieraimiaan veden kalvon läpi, aistinut, että täällä odotetaan. Edes kaunis karjalalainen auringonlasku ei ole houkutellut hirviötä esiin.

Toisaalta – ehkä se ei ole hirviö, ehkä se on kaunis, kuin iholtaan sinisenpronssinen vedenneito? Ei voi tietää. Sillä kukaan henkiin jäänyt ei ole sitä vielä tiettävästi modernina aikana nähnyt. Iku-Tursoa nimittäin!

Iku-Turso on yksi keskeisistä suomalaisista jumaluuksista, sillä se hallitsee vesiä.

Koska vesi on keskeinen alkukoti kaikelle elämälle, Iku-Turso on esitelty Kalevalassa myös yhtenä alkujumaluuksista. Iku-Tursoa ei pidä sekoittaa terävähampaiseen kantelehaukeen, jonka leuoista väännettiin soittimia. Hauet ovat erikseen, eikä niissä piile jumaluutta yhtään enempää kuin autoilijoissakaan. Ei vaikka olisi kuinka iso luupää.

Iku-Turson merkki on neljään eri suuntaan osoittavista, yhteen nippuun piirretyistä nuolista koostunut ruusu. Sitä on näillä tanhuvilla ikuistettu kallioihin ja puiden kylkiin jo muinaisina aikoina, silloin kun maailma mahtui vielä munan sisään.

Paalasmaan saaristo on yksi Suomen hienoimmista salaisuutena pysyneistä luontokohteista. Puolessa välissä Pielistä järven liki halkaiseva kolmen suuremman saaren rypäs on yhteydessä toisiinsa ja mantereeseen lossin ja siltojen avulla.

Se on erityisesti automatkalaisen kohde. Kävijöitä näillä teillä on kuitenkin maltillisesti. Paalasmaa ei ole kerännyt juuri huomiota, sillä vieressä on Koli, maineikas (ja ruuhkainen) kansallismaisemamme.

Parasta on, että koko Paalasmaa on saanut nimensä taukotunnelmista Palasmaasta, sillä kirkkomatkallaan Juuasta Lieksaan soutaneet pysähtyivät täällä syömään palasta.

Lossiyhteys näille saarille valmistui vasta vuonna 1969. Sen jälkeen rakennettiin kunnon tie, joka vie ensin Pääsaarelle, sitten Toinensaarelle ja lopulta Kolmassaarelle.

Ytimekkäästi nimetyillä saarilla asuu yhä joka päivä reilut 150 karjalaista.

Paalasmaa on kerran ollut valtakunnallisissa uutisissa, eikä miellyttävissä merkeissä. Vuoden 1959 lokakuussa kaksi venettä törmäsi sateisessa ja tuulisessa säässä toisiinsa Paalasmaan rannassa. Toinen, hitaampikulkuinen vene oli matkalla Juuan kirkolle kyydissään 19 nuorta, toinen oli kahden nuoren pikavene huviajelulla. Yhdelläkään veneissä olleista ollut pelastusliivejä, eikä veneissä ollut myöskään kulkuvaloja. Yhteensä henkensä menetti 15 nuorta.

Tuon tragedian muistomerkki löytyy Paalasmaan laivarannasta. Hiljentyminen kuvanveistäjä Kauko Kortelaisen veistämän surukiven edessä tapahtuu vaivatta.

Autolla matkalla oleva hiljentyy myös luonnon kauneuden edessä.

Paras paikka ihailla Pielistä on todella pittoreski pieni levähdyspaikka Honkasaarten kieppeillä.

Maisema järvelle avautuu kauniina mäntyjen keskellä. Karjalaiset valkokylkiset koivut vinkkaavat silmää.

Kolin kansallispuisto on Suomen siistein retkeilykohde. Ja nyt puhutaan sanan vanhasta merkityksestä. Nuotiopaikoilla ei ole roskan hippustakaan, ja nuotiot ylipäätään on tehty niille varatuille paikoille, ei viereen.

Joten ei ihmetytä, että näin hienolla paikalla olevalla parkkipaikalla ei ole missään muualla Suomessa näin puhdasta. Luonnonkivistä tehty pieni nuotiopaikka ei ole täynnä poltettuja kaljatölkkejä, tupakannatsoja, nuuskapurkkeja, viinapulloja ja siimamyttyjä, vaan se on täysin puhdas.

Paalasmaa on Suomen korkein saari. Sen laelle on rakennettu vielä näköalatorni, jotta maisema avautuisi vielä paremmin.

Levähdysalue on kuitenkin vedenrajassa.

Juuri kun olen luovuttamassa, ajatuksissa siintää jo Nurmeksen Bomban punahonkaisen hotellin kylpylän kuohut, terästäydyn. Kaadan vielä pienen lirauksen kahvia termoksesta ja tuijotan niin että kyynel vierähtää poskelle.

Kyllä!

Kuplia. Kuulen heimojen kutsun. Näenkö harhoja? Viiraako päässä? Ei! Joku siellä on, veden kalvon alla. Laaja varjo tummentaa laskevan auringon värjäämän Pielisen pinnan.

Haluanko kuitenkaan todella nähdä ensimmäisenä kuolevaisena ihmisenä, mistä tässä elämässä ja maailmankaikkeudessa on kyse? Haluanko odottaa vielä puoli tuntia? Vai uskonko muka silmiäni, että lahnaparvi se sieltä saapuu pohjaa ruoppaamaan, pyrstöjään pinnan yllä heilutellen.

Iku-Turso vai lahnanlotjake?

Pääni ympärillä pyörii spiraalimainen rinkula ja silmäni menevät kuin symbolirinkulat hedelmäpelissä.

”Kylpylä!”

Sinne siis…

Sarjassa esitellään autoilijan kohteita, jotka ovat oman pysähdyksensä arvoisia.