Paperittomaksi kutsutaan ihmistä, joka on maassa ilman voimassa olevaa oleskelu- tai työlupaa. Suomessa paperittomat mielletään käytännössä aina turvapaikanhakijoiksi, jotka ovat jääneet maahan kielteisen päätöksen jälkeen, mutta paperittomia auttavan Helsingin Diakonissalaitoksen toimialajohtajan Marja Pentikäisen mukaan käsitys on pahasti vanhentunut.

– Arvioiden mukaan paperittomina elää Suomessa nyt 3000–10 000 ihmistä. Heidän määränsä kasvoi vuoden 2015 turvapaikkakriisin jälkeen, mutta kun humanitaarisin perustein myönnetyt oleskeluluvat lakkautettiin vuonna 2016, paperittomaksi joutui vuosia Suomessa asuneita ja tänne kotoutuneita ihmisiä. Heidän joukossaan on perheitä, joiden lapset ovat syntyneet tai kasvaneet täällä. Lapsiperheiden osuus paperittomista on kasvanut. Puhutaan kymmenistä tai jopa sadoista perheistä, Pentikäinen sanoo.

Diakonissalaitoksen tiloissa Helsingin Alppilassa avattiin Barbara Savolaisen paperittomista kertova taidenäyttely TALK II, jonka avaajana toimi presidentti Tarja Halonen.

Pitkään pakolais- ja ihmisoikeustyössä vaikuttanut ex-juristi ei säästele sanojaan, kun hän kommentoi Suomen suhtautumista turvapaikkakriisiin ja sen jälkimaininkeihin.

– Se, että suljetaan silmät ja ovet ja toivotaan ongelmien poistuvan, on inhimillinen primitiivireaktio – mutta ratkaisuja niin ei saada aikaiseksi. Nämä ihmiset eivät katoa Suomesta siksi, että heitä eivät saisi olla täällä, eikä ihmisten hätä poistu heitä potkimalla, Halonen painottaa.

– Olen joskus sanonut – ihan virassa ollessanikin – että vaikka säätäisimme millaisia lakia ja olisimme kuinka tylyjä, emme pysty kilpailemaan sen kovuuden kanssa, jota ihmiset ovat paenneet. Joillekin palaaminen tarkoittaa konkreettista hengenvaaraa, mistä Suomea on huomautettukin, presidentti Halonen sanoo viitaten kansainvälistä arvostelua herättäneisiin pakkopalautuksiin ja kahteen niistä seuranneeseen kuolemantapaukseen.

Vasta-argumentit ovat tuttuja: lakeja ja rajoja pitää kunnioittaa, kielteisen päätöksen saaneet eivät kuulu maahan eikä ihmiskauppaa ja siihen liittyvää rikollisuutta tule tukea.

Diakonissalaitoksen säätiön yksikönjohtaja Mika Paasolainen korostaa, ettei kukaan ole kiistämässä esimerkiksi maahanmuuttoviraston päätöksiä tai kannattamassa ”rajatonta maahanmuuttoa”.

– Kyse on käytännön ratkaisuista: siitä, mitä täällä olevien paperittomien kanssa tehdään. Ihmisiä, jotka eivät ole syyllistyneet mihinkään rikokseen ja joiden lähtömaan kanssa ei ole palautussopimusta, ei voi poistaa maasta väkisin. Ja mitä ihmiskauppaan ja rikollisuuteen tulee, teemme poliisin kanssa yhteistyötä juuri siksi, että paperittomana eläminen altistaa ihmiset monenlaiselle hyväksikäytölle ja huonoille ratkaisuille.

Paasolaisen mukaan poliisi ei ole kiinnostunut yksittäisistä paperittomista, mikäli mukana ei ole rikosepäilyä. Sen sijaan poliisi on mukana ohjausryhmässä, jossa pyritään ehkäisemään radikalisoitumista ja rikollisuutta sekä selvittämään, miten oleskelu- ja työlupaprosesseja voisi ratkoa paremmin tapauskohtaisesti.

Yhden ison riskiryhmän muodostavat alaikäisinä, 12–16-vuotiaina Afganistanista ja Irakista yksin tulleet alaikäiset, enimmäkseen pojat. Moni heistä sai oleskeluluvan toissijaisen suojelun perusteella, mutta täysi-ikäisyyden koettaessa lupaa ei enää uusittu.

Paperittomuus ruokkii ”varjoyhteiskuntaa”, jossa on pimeät markkinat niin työlle, asunnoille kuin ihmisille. Patjapaikasta kaksion nurkassa saattaa joutua maksamaan satoja euroja kuussa ja ihmisillä teetetään ympäripyöreitä päiviä esimerkiksi ravintoloissa tai rakennuksilla ilman vapaa-aikaa, vakuutuksia, kunnon opastusta ja muuta kuin nimellistä palkkaa. Etenkin kadulla elävät juurettomat nuoret ovat otollista riistaa rikollisjengeille ja hyväksikäyttäjille.

Ruotsissa arvioidaan olevan kymmeniä tuhansia paperittomia, ja varjoyhteiskuntailmiö on ollut jo vuosia etenkin Tukholman poliisin ja sosiaaliviranomaisten huolena.

Diakonissalaitos pyörittää Itä-Helsingissä paperittomien päiväkeskusta, jolle kävijät ovat antaneet nimen Toivo. Keskuksessa voi pestä pyykkiä, peseytyä, laittaa ruokaa, säilyttää tavaroita ja saada keskusteluapua. Kävijöitä on päivässä kolmisenkymmentä, ja kahdeksan kymmenestä on miehiä.

Yksi heistä on kolme–nelikymppinen irakilainen Muhand, joka kertoo tarinansa tulkin välityksellä. Hän on juuri sellainen paperiton, jollaiseksi useimmat suomalaiset joukon mieltävät: tullut Suomeen Turkin ja Kreikan kautta Euroopan läpi vuonna 2015.

– Serbia, Unkari, Itävalta, Saksa, Ruotsi ja Suomi, hän luettelee pitkän reittinsä.

Omien sanojensa mukaan Muhand lähti Irakista, koska shiiamilitia eli paikallinen poliisi vainosi häntä poliittista ja taloudellisista syistä. Hän kertoi uhkailuista, väkivallasta ja omaisuuden takavarikoinnista maahanmuuttovirastolle, mutta ei saanut turvapaikkaa – ei ensimmäisellä kerralla eikä valituskierroksilla.

Nyt hän on paperiton, mutta koska Suomella ja Irakilla ei ole palautussopimusta, häntä ei voi poistaa maasta väkisin.

– Ai miksen mene takaisin, vaikkei minulla ole täällä mitään? Veljeni lähti vapaaehtoisesti, ja hänet tapettiin alle puolen vuoden kuluttua paluusta. Irakissa on erilaisia alueita, mutta minä en ole koskaan siellä turvassa. Haluaisin vain elää Suomessa rauhassa, tehdä töitä ja rakentaa tulevaisuutta, Muhand sanoo.

Tarinaa ei voi tarkistaa mistään, eikä Migri pitänyt turvapaikan myöntöä aiheellisena. Muhand ei silti katoa Toivosta, Helsingistä ja Suomesta siksi, ettei hänellä ole lupaa olla täällä.

Mitä sitten pitäisi tehdä? Diakonissalaitoksen toimialajohtaja Marja Pentikäinen toistaa, että olisi parempi etsiä ratkaisuja kuin jatkaa kieltolinjalla – ja ymmärtää, etteivät kaikki paperittomat ole vuoden 2015 tulijoita, jotka ovat jääneet Suomeen kielteisen turvapaikkapäätöksen ja valitusrumban jälkeen.

– Kiristynyt ja joustamaton maahanmuuttopolitiikka aiheuttaa paitsi inhimillistä hätää ja epätoivoa myös työperäistä ja muuta hyväksikäyttöä. Esitämme ratkaisuksi sitä, että humanitaarinen oleskelulupa – joka ei suinkaan ole mikään automaatio, vaan senkin haku on pitkä ja tarkka prosessi – palautetaan ja maassa olevien ihmisten työlupakäytäntöjä helpotetaan. Väitän, että 99 prosenttia paperittomista haluaa tehdä töitä, elättää itsensä ja perheensä, sanoo 1980-luvulta lähtien pakolaisten ja maahanmuuttajien kanssa työskennellyt Pentikäinen.

Helsingin Diakonissalaitos on yleishyödyllinen ja voittoa tavoittelematon säätiö, joka on perustettu hädänalaisten auttamiseksi vuonna 1867. Diakonissalaitos tekee töitä myös nuorten, perheiden, lasten, Itä-Euroopan romanien ja ikäihmisten parissa.