Näyttelijä Al Pacino, 78, aloitti uransa komedioissa, kunnes dramaattiset roolit veivät hänet mukanaan. Mutta hänessä on vieläkin koomikon aineksia.

– Olin aikoinani kaunis, nyt olen vain hauska, hyväntuulinen Al Pacino letkauttaa, kun tapaamme Beverly Hillsissä.

Läpimurtonsa mafioso Michael Corleonena Kummisetä-elokuvatrilogiassa tehnyt Pacino oli vuosikymmenien ajan vähäsanainen haastatteluissa. Viime aikoina se on muuttunut, ja hän on jutustellut ummet ja lammet elämästään, melkein kuin ohjaajaystävänsä, moottoriturpa Martin Scorsese. Yksi asia on pysynyt samana: hän vastaa tahallaan hieman kiperien kysymysten vierestä. Ja nauttii tilanteesta.

– Minua haastateltiin ensimmäisen kerran 1960-luvulla. Opin silloin, että toimittaja voi antaa haastatteluhetkellä itsestään hyvin erilaisen kuvan, kuin mikä jutun lopputulos on, hän selittää asennettaan.

Nyt puheet poukkoilevat näyttelijäkollegoista hänen näytelmäopettajiinsa, HB Studion Charlie Laughtoniin ja The Actors Studion Lee Strasbergiin, William Shakespeareen, rakkauteen, lapsiin ja hänen omaan nuoruuteensa. Välillä hän unohtaa, mikä tarinan ydin on. Varsinkin 1970-luku, jolloin hän sai neljä Oscar-ehdokkuutta elokuvista Kummisetä, Serpico – kadun tiikeri, Kummisetä osa II ja Hikinen iltapäivä, on vain hämäränä hänen mielessään.

Kotikaupunki New York on muokannut häntä. Erityisesti Etelä-Bronx, jossa hän kasvoi kolmen makuuhuoneen asunnossa italialaisten isovanhempiensa ja äitinsä kanssa. Kivenhakkaajaisä, Salvatore, jätti perheen ja muutti Kaliforniaan, kun poika oli kaksivuotias.

– Vartuin eri kansalaisuuksien sulatusuunissa. Äitini ja isovanhempani puhuivat italiaa silloin, kun eivät halunneet, että ymmärrän keskustelua. Kodin ulkopuolella mielsin itseni amerikkalaiseksi. Eurooppalaisuus alkoi kiinnostaa minua vasta myöhemmin, hän avaa lapsuuttaan.

Kesäisin hän kiipesi katolle ystävieni kanssa.

– Meillä oli kaikilla erilaiset taustat. Usein vain istuimme ja juttelimme, mutta elimme myös kirjailija Charles Dickensin hahmojen tyylillä seikkailusta toiseen. Kun olimme hippasilla, hypimme välillä katolta toiselle ja juoksimme lähellä räystäitä. Onneksi kenellekään ei käynyt mitään.

Rose-äiti vei häntä elokuviin, vaikka rahasta oli tiukaa. Oli selvää, että pojassa oli näyttelijän ainesta.

– Kun pääsimme kotiin, esitin kohtauksia uudestaan. Viisivuotiaana imitoin Ray Millandin osan Tuhlattuja päiviä -elokuvasta. Esitin alkoholisoitunutta kirjailijaa, joka ei löydä viinapulloaan. Silloin en ymmärtänyt, miksi sukulaiseni nauroivat minulle. Myöhemmin tajusin, että heistä oli koomista, että lapsi näytteli sellaisen kohtauksen.

Pacino hörppää kahvia pahvimukista hienostohotellissa ja jatkaa muistelua. Hänellä oli nuorena pojankloppina rasavillin maine. Hän poltti ja joi jo teininä.

– Vietin paljon aikaa kavereideni kanssa kaduilla. Se oli oppikouluni elämään. Solmin parhaat ystävyyssuhteeni silloin.

Hän kävi taidepainotteista high schoolia, mutta reputti suurimman osan kursseista. Vielä silloin hän haaveili urasta baseball-pelaajana.

Taskurahoja hän tienasi muun muassa fillarilähettinä. Silloin hän oppi kotikaupunkinsa läpikotaisin. Häneen iski myös lukukärpänen.

– Palkka oli pieni, mutta tykkäsin vapauden tunteesta. Minulla oli aina taskupokkari mukana ja luin sitä tauoilla. Luin 22-vuotiaaksi asti paljon sekä kirjoja että näytelmiä.

Äiti potki pojan pois kotoa, kun hän lopetti koulun 17-vuotiaana. Pacino muutti Greenwich Villageen, missä hän asui toisinaan kavereiden luona ja nukkui joskus öitä kadulla.

– Siellä oli silloin rikas kulttuuri- ja baarielämä. Olin aiemmin esiintynyt lukiossa, mutta noihin aikoihin siitä tuli intohimoni. Esiinnyin kuudessatoista teatteriesityksessä viikossa. Niiden jälkeen keräsin näyttelijäporukan kanssa kolehdin hatulla. Rahat riittivät juuri ja juuri ruokaan.

Teatterikommuunista tuli hänen perheensä.

– Se pelasti minut. Minulla oli kova tahto yrittää ja minua onnisti, sillä sain useita mahdollisuuksia. Uskon, että se johtuu siitä, että olin niin innoissani uuden oppimisesta. Näyttelin kaikkea Shakespearesta Tennessee Williamsiin.

Hän pitää näytelmää The Indian Wants The Bronx ensimmäinen isona saavutuksenaan, ja sitä, että pääsi The Actors Studion jäseneksi vuosien yrittämisen jälkeen. Silloin hän seurusteli näyttelijä Jill Clayburghin kanssa. Ura Broadwayllä alkoi kukoistaa ja hän voitti kaksi teatteritaiteen Tony-palkintoa, näytelmistä Does a Tiger Wear a Necktie? ja The Basic Training of Pavlo Hummel.

Kolmisen vuotta myöhemmin hänet nähtiin Kummisetä-elokuvassa. Silloin vain ohjaaja Francis Ford Coppola halusi hänet rooliin.

– Olin tuntematon näyttelijä, joten studio olisi tahtonut jonkun tunnetun näyttelijän esittämään Michael Corleonea. Se on ollut yksi urani haastavimmista töistä. Ensinnäkin sen takia, että olin nuori ja minulla oli valtavat paineet. Toiseksi sen takia, että en kokenut Michaelia gangsterina vaan enemmänkin arvoituksellisena hahmona.

Silloin hän eli villisti. Juhli, joi, poltti ja käytti huumeita.

– 1960-luku oli minulle helpompi kuin sitä seurannut vuosikymmen. En haaveillut elokuvatähteydestä enkä osannut suhtautua kuuluisuuteen. Se tuli minulle sokkina ja teki elämästäni monimutkaisen. Muistan 1970-luvun vain hämärästi.

Hänen ensimmäinen näytelmänopettajansa Charlie Laughton kehotti häntä mukautumaan uuteen elämäntilanteeseen ja tarkkailemaan päihteiden käyttöä.

– Hän sanoi, että vaikka olen rikas ja kuuluisa, voin pysyä totuudenmukaisena itselleni ja taiteelle. Minun oli hyväksyttävä asiat, jotka tulivat kuuluisuuden kylkiäisinä.

Suosiosta, ehdokkuuksista ja palkinnoista hän piti.

– Kehut tuntuvat hyvältä. En tunne ketään, joka ei olisi mielissään ehdokkuudesta tai voitosta. Julkisuus sen sijaan on hämmentävää. Minun oli opeteltava erottamaan aidot ihmissuhteet työsuhteista ja hyväksikäyttäjistä.

Kun päihteidenhuuruinen taiteilijaelämä ei enää viehättänyt, oli hän valmis elämänmuutokseen. Hän lopetti ensin juomisen ja sitten tupakanpolton pitkäksi aikaa.

Vaikka 1980-luku alkoi Oscar-ehdokkuudella Ja oikeutta kaikille -elokuvasta (1979) ja vuonna 1983 ilmestyi yksi hänen menestyneimmistä rikoselokuvistaan, Scarface – Arpinaama, jatkui vuosikymmen takkuillen. Kriitikot teilasivat Yhdysvaltojen vapaussotaan sijoittuneen Vapauden voitto -elokuvan (1985). Pacino palasi sen jälkeen neljäksi vuodeksi teatteriin. Vihdoin, vuonna 1993 hän voitti Oscar-palkinnon draamasta Naisen tuoksu.

– Elokuvan menestys on aina yllätys minulle. Koin, että sain palkinnon siihenastisesta urastani, sillä se oli kahdeksas kerta, kun olin ehdokkaana.

Tärkeimpänä kokemuksenaan hän pitää vuonna 1996 ilmestynyttä kokeellista dokumenttia Looking for Richard. Siinä esitetään kohtauksia William Shakespearen näytelmästä Richard III ja analysoidaan Shakespearen merkitystä populaarikulttuurille.

– Se on minulle rakas, koska kehitin idean ja ohjasin ensimmäistä kertaa. Opin myös, että minussa ei ole pahemmin ohjaajan aineksia.

Hän on kuitenkin tarttunut haasteeseen kolme kertaa sen jälkeen elokuvissa Chinese Coffee ja Salomé sekä dokumentissa Wild Salomé.

– Menestyksen etuja on se, että saan helpommin rahoituksen hankkeilleni. Olen rahoittanut niitä myös itse.

Naiset ovat vaikuttaneet konkarinäyttelijään, vaikka vihille hän ei ole vienyt ketään. Hän on seurustellut monien näyttelijöiden, kuten Diane Keatonin, Tuesday Weldin, Marthe Kellerin, Kathleen Quinlanin kanssa sekä ohjaaja Lyndall Hobbsin kanssa.

– Olen aina antanut tyttöystävieni valita vaatteeni. Silloin tällöin pukeudun oman maun mukaisesti. Pidän väljistä vaatteista, yleensä mustiin pukeutunut Pacino kertoo.

Hänellä on 28-vuotias Julie-tytär näyttelemisen opettaja Jan Tarrantin kanssa.

– Olin nelikymppinen, kun Julie syntyi. Se oli minulle hyvä ikä perustaa perhe. Tunsin silloin ensimmäistä kertaa, että kuulun jonnekin. Minusta tuli aidompi.

Julie on seurannut isänsä jalanjälkiä filmialalle.

– Kehotin häntä muuttamaan sukunimensä, mutta hän ei kuunnellut minua. Siitä on ollut hänelle sekä hyötyä että haittaa.

17-vuotiaiden kaksosten Antonin ja Olivian äiti on Pacinon entinen naisystävä, näyttelijä Beverly D’Angelo.

He asuvat äitinsä luona Los Angelesissa.

– Tietenkin kunnostaan on pidettävä huolta, että jaksaa lasten tahdissa. Olen yrittänyt olla heidän elämässään läsnä mahdollisimman paljon. Sen takia olen muuttanut osa-aikaisesti Los Angelesiin.

Isän julkisuus on vaikuttanut myös lasten elämään.

– Anton ja Olivia pysyivät mieluummin kotona kuin lähtivät kanssani ulos. Heidän takiaan käytin hattuja ja silmälaseja, mutta en silti onnistunut huijaamaan ihmisiä. Rasitteeksi on tullut myös turistibussit, jotka ajavat kotini ohi.

Nykyään hän seurustelee itseään 39 vuotta nuoremman näyttelijän Lucila Solán kanssa.

– En osaa sanoa, miksi en ole mennyt naimisiin. Jostain syystä oikea hetki ei ole koskaan koittanut. Mutta en sulje sitä mahdollisuutta poiskaan.

Tänä vuonna Pacino on nähty elämäkerrallisessa, amerikkalaisen jalkapallovalmentajan Joe Paternon syöksykierteestä kertovassa draamassa Paterno. Hän on kuvannut rikoselokuvan The Irishman yhdessä ystäviensä Robert De Niron ja Martin Scorsesen kanssa.

– Martin on elokuvien maestro. De Niron olen tuntenut siitä lähtien, kun olimme nuoria näyttelijöitä New Yorkissa. Olemme tehneet vuosien aikana paljon töitä yhdessä, kuten elokuvissa Kummisetä osa II – vaikka siinä meillä ei ollutkaan yhteisiä kohtauksia – Heat – ajojahti ja Oikeuden kasvot. Meillä on aina hauskaa. Luotan häneen.

Parhaillaan hän kuvaa Quentin Tarantinon ohjaamaa rikosmysteeriä Once Upon a Time in Hollywood.

– Elokuvabisnes on muuttunut. Jotkut menestyneistä elokuvistani olisivat nykyään pienen budjetin independent-elokuvia, mutta takavuosina studio rahoitti ne. Silloin harjoiteltiin kunnolla ja kuvaukset kestivät pidempään. Energia oli erilainen, koska kaikki tunsivat toisensa hyvin. Nykyään satsataan markkinointiin ja ollaan kiinnostuneempia voitosta kuin elokuvista taiteen muotona.

Silti hän nauttii näyttelemisestä enemmän kuin nuorena.

– Valitsen projekteja, jotka ovat minulle tärkeitä. Minun on helpompi mukautua rooleihin ja pääsen niistä myös eroon helpommin. Nuorena rooli saattoi jäädä päälle, hän kertoo.

Painajaisiakin hän näkee – lähinnä siitä, että unohtaa vuorosanat. Niin on käynyt.

– Aloitin teatteriesityksen Hamletin vuorosanoilla, kunnes tajusin, että minun pitikin esittää Julius Caesaria.

Pacino on tehnyt sinunkaupat julkisen imagonsa kanssa.

– Olen kuuluisa näyttelijä, mutta en ole julkkis. Ero on pieni, mutta se on tärkeä identiteettini kannalta.

Eläkkeelle hän ei aio vielä jäädä.

– Lopetan näyttelemisen, jos se ei enää kiinnosta minua. Tuntuu hyvältä, että voin sanoa sen ääneen.