Joki mataa sulana järveä kohti. Vesi on mustaa, ei lainkaan kutsuvaa. Katson alavirtaan järvelle päin ja pohdin, mahtoiko entis­aikojen jätti joskus tupata kuonoaan sieltä tänne jokivesiin.

Jatkan matkaa, ja pian seison järven rannalla. Kuuntelen, mutta vesi makaa jää­kannen alla eikä pidä ääntä.

Ilman kaukana erottuvaa yksinäistä pilkkijää ei välttämättä edes muistaisi, että järven povessa elämä jatkuu jopa sydäntalvella. Pilkkijä nousee seisomaan ja poraa uuden reiän. Ihminen etsimässä tietä jään läpi, toivomuskaivoa toiseen maailmaan, myyttisten mittojen kalan luokse.

Kernaalanjärvi on altaan nimi. Maistelen, mutta en pysty muistamaan aikaa, jolloin en olisi tiennyt Kernaalan monnista. Jättiläiskala eleli täällä 1800-luvulla. Mistäkö tiedän? Koska olen sen omin silmin nähnyt!

Monni on niitä lajeja, jotka ovat kadonneet Suomesta kokonaan. Puhe uhanalaisuudesta koskee enimmäkseen pientä ja huomaamatonta elämää, millien mittaista. Kovakuoriaisia ja sammalia, jotka jäävät ihmisen jalkoihin. Luontokato on salakavala ilmiö.

Suuremmissa lajeissa asia saa mittasuhteet. Niiden kautta voi ymmärtää, että katoamiset ovat totta. Jokin pystyi elämään täällä, mutta ei pysty enää.

Tai pystyisi ehkä nyt, mutta sata vuotta sitten tuli vastaan pullonkaula, josta laji ei päässyt läpi. Ja kun jokin kerran katoaa, paluu voi kestää iäisyyden ja tarvita ihmisen apua. Sitä on monnin kohdalla harkittu.

Siristän silmiäni ja katson Kernaalanjärven yli. Kuvittelen maisemaa 1800-luvun takaisessa Janakkalassa, kartanoa, hevosten kavioiden kapsetta, taloja järven rannalla, miehiä veneissään hoippumassa, jättiläiskalaa koettamassa.

Monnin ymmärtää varmimmin, jos tuntee akvaariokaloja. Akvaarioissa elää tummia, sukkulamaisia kaloja, joilla on viikset ja jotka syövät levää laseista pitäen niitä kirkkaina. Monnit piiloutuvat hapettimen taakse, mistä niitä koputeltiin lapsena näkyville. Kun kuvittelee alle vaaksan mittaiselle akvaariomonnille mittaa metrin ja seitsemänkymmentä senttiä, siinä on Kernaalan monni täydessä mitassa.

Monnin mysteeri on kansainvälinen. Loch Nessin hirviön esimerkiksi on epäilty olevan monni, joka olisi päässyt pyydyksiä vältellen kasvamaan valtaviin mittoihin skotlantilaisen nummijärven aalloissa. Monneja ei elä luonnonvaraisesti Brittein saarilla, mutta niitä on Loch Nessiin istutettu joskus satoja vuosia sitten, ja jotkin niistä ovat kenties jääneet eloon ja käväisseet joskus niin lähellä pintaa, että tarinan punainen lanka ei pääse katkeamaan.

Kernaalanjärven monni taas on totta. Sen tarina on ensimmäisiä asioita, joita muistan kuulleeni Hämeenlinnan lyseon tuoreena oppilaana 1980-luvun lopussa.

Astuimme lyseon kokoelmahuoneeseen. Muistan ruskeat, jyhkeät kaapit, jotka seisoivat riveissä ja joiden sisällä jähmettyneet linnut istuivat täytettyinä avaten näkymiä toisiin maailmoihin. Ne oli aseteltu vänkyräisiin puunoksiin. Jalustoissa lajien nimet lukivat kellastuneissa lapuissa koukeroisin kirjaimin, vuosiluvut olivat kaukaa 1800-luvulta.

Yhdessä hyllyssä oli kolmipäinen karitsa. Nurkassa taas seisoi ihmisen luuranko, huhujen mukaan naisvangille kuulunut.

Ja monni. Liki kaksimetrinen, musta, solakka kala, jonka kanssa konservoija oli tehnyt niin huolellista työtä, että viiksikarvatkin olivat tallella. Kun kumartui ja katsoi monnia läheltä, se näytti katsovan silmiin. Formaldehydin haju nousi kymmenistä täytetyistä eläimistä ja kuivasi kurkkua. Huimasiko hieman päätä? Kala tuntui kantavan tarinaa, suurta ja tavoittamatonta.

Monni oli tarttunut maisteri Zittingin rysään Kernaalanjärvessä eräänä kesäisenä päivänä 1864. Tuo Lyseon luonnontieteellisten kokoelmien monni on toinen Suomen kahdesta viimeisestä tunnetusta monnista. Toinen pyydystettiin vuonna 1866, sekin Kernaalanjärvestä.

Myös muiden Hämeen monnien pyyntitietoja on säilynyt aikakirjoissa, Vanajavedestä ja pienemmistä järvistä, 1845, 1854, 1863. Suuren monnin tarttuminen pyydykseen oli iso juttu, josta lehti aina kirjoitti.

Myöhemmin, biologina, kirjoittaessani kirjoja menneiden aikojen luonnosta, olen käsittänyt, miten suunnaton arvo tieteellisten kokoelmien yksilöillä on. Ne ovat tarkkoine pyyntitietoineen todisteita siitä, että jokin on ollut olemassa. Ne ovat jotakin sanoja jämäkämpää, käsin kosketeltavaa.

Jos tuota täytettyä monnia ei olisi, uskoisinko lajin koskaan kotiseuduillani eläneen?

Siksi tuntuu karulta, että tätä kirjoittaessani monni ja lyseon kokoelmat on tungettu säilytyslaatikoihin yleisöltä piiloon. Että ikäluokka toisensa perään käy lyseota, mutta väistötiloissa, astumatta jalallaan Lycee-kartanoon, näkemättä monnia, pääsemättä liittymään osaksi historiaa ja myyttejä. Jokin näkymätön hiutuu ohuemmaksi, kunnes kartanon sisäilmaongelmat korjataan ja koulutoiminta siirtyy väistötiloista takaisin alkuperäiseen rakennukseen.

Kernaalanjärven suuri monni ei välttämättä ollut erityisen suuri yksilö: sellaisiksi ne joskus kasvoivat, 170-senttisiksi, osapuilleen suomalaisen ihmisen keskimittoihin!

Monnit ajoi ahtaalle vesien likaantuminen tehtaiden noustessa vesistöjen varteen 1800-luvun aikana. Kalat, jotka eivät kenties koskaan esiintyneet erityisen runsaina, hävisivät populaatio kerrallaan, lopulta myös vahvalta esiintymisalueelta Hämeestä.

Historiallakin oli osansa katoamisessa: kun Pariisin rauhaa solmittiin toisen maailmansodan jälkeen, monneja eli Kannaksen järvissä. Ne eivät kadonneet silloin mihinkään, niistä vain tuli neuvostoliittolaisia, kun rauhansopimus astui voimaan.

Kernaalanjärven monnit tiettävästi hävisivät myös järven pinnan laskemisen takia. Järvien pintojen laskeminen oli aikanaan tavallista, kun haluttiin lisää ravinteikasta viljelysmaata, jota veden alta paljastui.

Koska monneja on vielä olemassa, ei edes kaukana rajojemme ulkopuolella, niiden palauttamista Suomeen on suunniteltu. Vuonna 2005 TE-keskuksen kalabiologit kirjoittivat maa- ja metsätalousministeriön toimeksiannosta selvityksen, jossa pohdittiin monnin istuttamista Hämeen vesiin.

Se olisi ekologisesti kelpo idea, mitä ei yleensä voi sanoa ihmisen luontoon päästämistä luontokappaleista. Monet ovat haitallisia vieraslajeja, jotka uhkaavat ekosysteemien monimuotoisuutta. Esimerkiksi minkki on turkistarhoista luontoon karannut amerikkalainen vieraslaji. Se pyydystää sorsia ja kahlaajia ja tuhoaa niiden pesiä. Minkki on tutkitusti vauhdittanut monien saariston lintulajien harvinaistumista, koska sille ei ole meikäläisissä ekosysteemeissä tehokasta kilpailijaa tai petoa, joka pitäisi sen kurissa.

Monnin kanssa olisi toisin: se on kuulunut Suomen luontaiseen lajistoon.

Selvityksessä nostetaan esille muita pulmia, joista suurin ovat kalataudit. Kun jotakin uutta tuodaan vesistöön, on vaikeaa eliminoida mukana tulevia taudin­aiheuttajia. Esimerkiksi jokirapuja tappava rapurutto levisi Eurooppaan 1800-luvulla Pohjois-Amerikasta laivan pilssivesien ja siirrettyjen rapujen mukana.

Jos monnit voitaisiin todeta varmasti terveiksi, niistä voisi olla merkittävää hyötyä. Monnit syövät ahnaasti särkikaloja, jotka ovat runsastuneet nopeasti ja kiihdyttäneet rehevöitymis- tä. Särkikalat taas syövät eläinplanktonia, joka normaalisti syö kasviplanktonia. Kun eläinplankton vähenee, kasviplankton, esimerkiksi levät, runsastuu. Särkikaloja on siksi poistettu nuottaamalla. Monni olisi luontainen rehevöitymisen ehkäisijä.

Ja tietenkin kalastajat ovat haaveilleet kireistä siimoista ja uudesta, kiehtovasta saaliskalasta!

– Ympäristöhallinto ei tuolloin erityisemmin halunnut kantaa vastuuta tai tarjota resursseja monnin palauttamiseksi, muistelee Jorma Kirjavainen, johtava kalatalousasiantuntija Hämeen Ely-keskuksesta, mutta lisää: – Kannattaa silti huomata tiedotteen viimeinen lause.

Mikäli Suomen sisävesistöt ilmastomuutoksen edetessä merkittävästi lämpenevät, ja monnin palautuksen edellytykset sen myötä paranevat, saattaa asia tulla uudelleen harkintaan. Tämä lienee ajankohtaista kuitenkin aikaisintaan 2020-luvulla.

Monni on elänyt Suomessa levinneisyytensä pohjoisrajoilla, mutta ilmaston ja vesien lämmetessä olot käyvät sille suotuisammaksi. Ehkä monneja joskus vielä polskii Hämeen järvissä.