Alussa oli sanaristikko. Ensimmäinen julkaistiin New Yorkissa 1913, Suomessa 1925, kuvaristikko 1955.

Sitten tuli Erkki Vuokila ja innostui niistä. Hänen ensimmäinen ristikkonsa julkaistiin vuonna 1971 hänen ollessaan 13-vuotias.

– Huikea juttu oli samana vuonna saada ristikko Suosikkiin. Kävin postissa nostamassa palkkion, 150 markkaa. Ristikkolehtifirmoista toinen maksoi 40 ja toinen 80 markkaa, joten tuo oli iso yllätys. Suosikkiin toki olisin tehnyt vaikka ilmaiseksi, Vuokila sanoo.

Tänään Vuokilan firma vastaa noin sadan yrityksen ristikoista, myös Avun ristikoista ja ristikkolehdistä.

Vuokilan aloittaessa Suomessa ei ollut monta hänenlaistaan. Muutenkin maailma oli toinen.

– Mitään ei pystynyt selvittämään, kun tietosanakirja oli kirjastossa ja sitäkin vain yksi kappale. Ei silloin ollut juuri kopiokoneitakaan. Kaikki tehtiin käsin viimeiseen asti, otettiin tyhjä paperi ja vedettiin viivat. Siitä se lähti.

Tekeminen oli ”aikamoista sähläämistä”, ja ristikot menivät suoraan lehteen.

– Avussakin ristikoiden laatijat itse vastasivat, että ne olivat oikein ja lähettivät suoraan systeemiin. Nyt kaikki menee meidän firmamme kautta, että ne tsekataan.

Vihjetekstejä hangattiin siirtokirjaimilla omaa käsialaa harjoitellessa.

– Ensin tein jotain pyöreätä tekstausta, sitten teräväkärkistä. Eihän sen ikäisellä pojalla mitään erityistä tekstausoppia ollut. Enää ei mitään tarvitse kirjoittaa käsin.

Vuokila opiskeli metsänhoitajaksi Helsingin yliopistossa, mutta ristikoista tuli hänen rakkain savottansa. Metsästä tuli vain paperi, joilla ne julkaistiin.

Vuokilalla on perhefirma, Sanaris Oy, jonka ydinporukkaan kuuluvat yhä vaimo ja poika. Melkein 30 vuotta työtä tehtiin kotitoimistossa ennen kuin hankittiin oma konttori Itä-Pakilasta.

– Aikoinaan mietittiin, että kun lapset muuttavat kotoa ja hankitaan uusi asunto keskustasta, siellä pitää ehdottomasti olla työpöytä ja pöytäkone, mutta maailma on niin muuttunut. Ei tarvitse oikeastaan enää kuin tuolin, jossa istua, ja ristikonhan voi laatia vaikka pysäkillä seisten.

Oman väen lisäksi konttorissa on koodari-sekatyöläinen ja yksi piirtäjä. Suurin osa ristikoiden laatijoista tekee töitä omissa oloissaan ja on sähköisesti tai kirjeitse yh­teydessä.

– Sähköposti ja internet ovat nopeuttaneet työtä. Muistan aikoinaan, kun pohdittiin, että jos saataisiin kymmenen yritystä seudulta kasaan, voitaisiin hankkia yhteinen internet, koska se oli silloin kallis. Ei se koskaan toteutunut ja kehitys meni nopeasti eteenpäin.

Tänään ristikoiden tekijöinä vilahtelee yllättäviäkin nimiä. Tuomas ”Nightwish” Holopainen ja Johanna Kurkela tulivat puolitoista vuotta sitten mukaan.

– He paljastuivatkin melkoisiksi tekijöiksi, kun vähän ensin ohjasi. Nytkin Tuomas lähetteli viestejä rapakon takaa, jossa ovat kiertueella. He tekevät edelleen ristikon Punaisen Pelikaanin joka numeroon.

Ristikon tekoon ei ole yhtä metodia. Idea voi lähteä valokuvasta, sanaleikistä tai piirtäjä Markku Mäkelän pilapiirroksesta.

– On positiivista, jos piirtäjä on piirtänyt kuvat itse. Moni ottaa kuvia vieraasta kuvapankista, mikä ei ole yhtä persoonallista.

Mäkelä on yli 30 vuodessa piirtänyt itselleen jo kohtalaisen kuvapankin. Vuokilalla taas on ulkomailla aina kamera mukanaan.

– Lomalla on hyvä tuulettaa aivoja ristikoista, mutta kuvaaminen tuo hyvän olon tunteen, ettei siellä ihan jouten olla. Koko ajan mietin ja ajattelen kuvan muotoa. Eri paikoissa tarvitaan erimuotoisia.

Sanaristikko on palapeli. Kun keksii vaakasuoran sanan, sen kirjaimille on löydettävä pystysuoraa käyttöä. On laadittava vihjeet sanoina tai kuvina, piirrettävä lopullinen työ, väritettävä käsin tai koneella, tarkastettava sana sanalta ja lähetettävä tilaajalle, sähköpostina tai palvelimelle.

– Kun koeratkon ristikkoni valmiina, se tuntuu ihan eri ristikolta kuin laatiessa. Silloin vasta saa sen ratkojan tatsin mukaan. Joskus tuntuu, että ristikosta tuli paljon avarampi, vaikka tehdessä tuntui tukkoiselta. On hirveän vaikea hahmottaa sitä tehdessään.

Vuokila on nähnyt alan huiman muutoksen. Tekotapa on muuttunut täysin. Suuri osa työstä tapahtuu sähköisesti, ja tietosanakirjan sijaan – tai ainakin jatkeeksi – faktaa etsitään verkosta.

Lyijykynä ja pyyhekumi ovat silti yhä Vuokilan avaintyökalut. Niillä ristikon tekee vaikka bussipysäkillä.

– Minulla on mukana valmiita, vihjeitä odottavia ristikoita, aloitettuja pohjia ja ruutupaperia. Voin ottaa ristikosta kännykällä kuvan ja laittaa sähköpostissa toimistolle. Sieltä voi tulla tieto, että Etna esiintyy kaksi kertaa, joten korjaan sen ja laitan uudelleen. Se menee heti systeemiin.

Toisinaan ristikko syntyy päivässä, toisinaan puolessa tunnissa, mutta aina on yritettävä parastaan.

– Yksi kustantaja 1970-luvulla siirsi sivuun semmoisia ristikoita, joita ei pitänyt sopivina lehteensä. Päästäkseen niistä eroon hän perusti uuden lehden ja laittoi ne siihen. Lehti sai eniten kehuja koskaan heidän lehdistään, Vuokila naurahtaa.

Sen hän muistaa aina epäillessään, onko parhaansa yrittämisessä järkeä.

– En oikein osaa tehdä vähemmällä vaivalla. Minä kerta kaikkiaan elän tätä ristikkoa. Ei ole järkeä yrittää vain suoltaa suoltamisen takia. Jos saan tehtyä hommaa rennosti, se ei edes tunnu työltä.

Tänään ristikot menevät sähköisinä tiedostoina lehtiin tilaajan haluamassa muodossa. Esimerkiksi Apu Ristikot toimitetaan valmiina taittoina toimitukseen.

– Meillä on aika vapaat kädet niiden kokoamiseen, kunhan lehti ei muutu liikaa. Tilaajat eivät halua suuria ja nopeita muutoksia. Ratkojan ja laatijan suhde on tietyllä tavalla spesiaali, vaikkei ratkoja aina edes katso, kuka ristikon on laatinut. Jokaisessa niissä on oma, persoonallinen ote.

ristikoita julkaistaan tänään enemmän kuin koskaan. Niitä on lähes joka lehdessä, ja ristikkolehtiä on paljon.

Vuokila hallitsee itsekin lähes koko repertoaarin – kuvaristikot, kryptot, piilosanat. Sudokuja Sanaris välittää. Ensimmäinen nykyisistä kryptolehtistä ilmestyi 1995, nyt lehtiä on parikymmentä. Sudokubuumi lähti 2000-luvulla Amerikasta.

Suomi on kuitenkin ennen muuta kuvaristikkojen maa.

– Suomalaiset tykkäävät siitä muodosta. Ulkomaalaiset eivät ymmärrä sitä ideaa, visuaalisuus ei kiinnosta niitä yhtään. Jos on koiran kuva, heidän mielestään siihen voi tulla vain ”dog”. Ne eivät näe kuvien monipuolisuutta.

Syitä voi etsiä erilaisista kulttuureista, lauserakenteista tai taivutusmuodoista.

– Ruotsalaisilla on tosi alkeelliset ristikot. Kun Simbergin Alf meillä laatii ristikon ruotsinkielisiin lehtiin suomalaisin säännöin, ne ovat ihan huikeita verrattuna ruotsalaisiin ristikoihin.

Osa ristikoiden viehätystä on astevaihtelu. Helpossa ristikossa on helppoja sanoja, mutta niihinkin voi sujauttaa vaikeampia vihjeitä.

– Hyvän helpon laatiminen on se perustyö, joka jokaisen pitäisi hallita ensin, Vuokila sanoo.

Toisaalta Erkki Vuokila tykkää leikkiä helpoissa ristikoissakin hankalammilla palasilla, ääkkösillä ja vierailla kirjaimilla. Chicagon tietää jokainen, mutta kaikki eivät osaa suoraan kirjoittaa sitä.

– Markkinoilla on hirveästi lehtiä, joissa lukee, että vaikea tai helppo, mutta niissä ei näy mitään eroa. Olen hämmästellyt tätä monta kertaa. Toki jossakin lehdessä kolmen tähden ristikko on tosi vaikea. Apu-ristikoissa se ei tarkoita ihan niin pahaa, se on vain selvästi yhden ja kahden tähden ristikoita vaikeampi.

Tarkka tekijä pitää kiinni säännöistä – ei kahta tyhjää ruutua vierekkäin, ei kaksi- tai kolmekirjaimisia sanoja, ei orporuutuja.

– En suoraan tuomitse, jos on lyhempiä kuin nelikirjaimisia sanoja, mutta en välttämättä itse päästäisi sellaisia julkaisuun. Toki joskus olisi hyväkin käyttää lyhempiä sanoja, mutta ratkojat ovat usein konservatiivisia. Vaikka selittäisi, että tässä on poikkeusristikko, jossa käytetään kolmekirjaimisia sanoja, saattaa tulla hyvin rumasti, että nyt oot kyllä alittanut riman, Vuokila sanoo.

Sanat vaihtuvat aikojen myötä, ihmisten ja asioiden mukana, mutta joistakin sanoista ei pääse ikinä eroon.

– Joskus suorastaan harmittavat ne Uralit ja Aralit, kun ällään loppuvia nelikirjaimisia sanoja on rajoitettu määrä. Toki nekin ovat yleistietoa, mutta esiintyneet tosi paljon, muurahaissuku atta tai Unkarin kaupunki Tata. Mutta joskus pitää vain nöyrtyä.

Kun Vuokila katsoo elämäänsä 47 vuoden ristikkokokemuksen jälkeen taaksepäin, kyllä ne hyviä vuosia ovat olleet. Yrityksen pyörittämisessä on ollut oma vaivansa, ellei jo välillä pieni stressinsäkin, mutta ammatinvalinta ei ole jäänyt kaivelemaan.

– Punaisen Pelikaanin asettuminen Suomen ykkösvaikeaksi lehdeksi on tuntunut mukavalta. Levikki toki on pieni helpompiin nähden, mutta sitä arvostetaan. Vaikeiden tekeminen on kivaa kaiken helpon tekemisen ohella.

Ristikot on todettu hyväksi aivojumpaksi, varsinkin ikääntyvälle väestölle.

– Se on hyvä harraste, kun pysyy aisoissa, mutta on tapauksia, etteivät ihmiset voi olla huoneessakaan, jos siellä on täyttämätön ristikko, Vuokila naurahtaa.

Nyt ristikkomiestä ovat alkaneet vakavammin kiinnostaa myös sävelet ja riimit.

Toukokuussa ilmestyy albumi Vuokilan laatimia ja kitaristi Peter Engbergin sovittamia lauluja, sinkku Malja Myllykosken Pekalle jo tällä viikolla Spotifyssa.

– Sain ensimmäiset kosketinsoittimet 1975. Olen surkea soittaja, mutta kappaleita syntyy, ja ammatti-ihmiset tuovat niihin rikkaampaa sisältöä: Janne Rajala, Risto Niinikoski, Mikko Mäkinen, Vuokila sanoo.

Ja koska solistina on Jyrki Härkönen, on albumi tietenkin nimeltään Jyrkkä… Jyrkempi… Jyrkin levy.