Oululainen Kai Latvalehto, 50, vietti lapsuutensa ja varhaisen nuoruutensa Ruotsissa.

Perhe oli muuttanut Ruotsiin vuonna 1969, silloin kun Kai, perheen ainoa lapsi, oli kaksivuotias. Vanhemmat työskentelivät Volvolla, isä väliin myös merillä. Uuteen kotiseutuun Göteborgin esikaupunkialueella juurruttiin, vaikka identiteettiä määritti ulkopuolisuuden tunne.

– En ollut ruotsalainen enkä oikein vanhempieni kaltainen suomalainenkaan, Latvalehto sanoo.

Yhtä kaikki lähiössä oli koko pienen pojan elämä, etenkin kaverit – niin ruotsinsuomalaiset kuin ruotsalaiset.

– Pelasimme jalkapalloa aamusta iltaan. Kuuntelimme Kiss- ja Sweet-yhtyeitä. Olin yksitoista, kun isä eräänä päivänä ilmoitti, että palaamme Suomeen.

Vaikka Kai huusi ja itki viikkokausia, mikään ei auttanut.

Irtiriuhtaisu sattui. Osa juurista jäi syvälle göteborgilaisen mullan alle. Poika vannoi palaavansa joskus vielä Ruotsiin, mutta kylmä totuus oli, että uusi elämä alkoi Oulun Haukiputaalla.

– Se oli järkyttävää. Muurauduin kotiin kirjojen ja musiikin pariin.

Työvoimaperäinen siirtolaisuus Ruotsiin alkoi vuoden 1954 jälkeen, kun pohjoismaalaisille myönnettiin passivapaus Pohjoismaiden sisällä liikuttaessa. Niin sanotun suuren muuttoaallon aikana 1960- ja 70-luvuilla Pohjanlahden tuolle puolen muutti yli 300 000 suomalaista. Suomea runteli työttömyys. Peltoja pantiin pakettiin. Pientilat autioituivat.

Ruotsi tarvitsi kipeästi työvoimaa, ja suomalaisia pidettiin hyvinä työntekijöinä. Palkat saattoivat olla jopa kaksinkertaiset Suomen palkkatasoon verrattuna. Tilanne tasoittui 1980-luvulla, kun Suomessa alkoi talouden nousukausi. Ruotsiin lähtijöiden keski-ikä oli 23 vuotta. Eniten heitä riitti Pohjois-Suomesta. Jopa kokonaisia kyliä tyhjeni.

– Moni ajatteli mennessään, että ollaan vain muutama vuosi, kun ikää ei vielä ole paljon. Lähdettiin ikään kuin seikkailulle. Loppupeleissä puolet lähtijöistä jäi pysyvästi Ruotsiin, Kai Latvalehto kertoo.

Kain elämä Suomessa asettui pikkuhiljaa urilleen. Nuori mies kävi lukion ja valmistui sittemmin kielten opettajaksi Oulun yliopistosta. Hän myös vaikutti Samalla parikymmentä vuotta tiiviisti Aknestik-yhtyeen kitaristina. Haukiputaalle oli syntynyt tuttu ystäväpiiri ja löytyi tuleva vaimo Päivi. Kai tunsi itsensä nyt suomalaiseksi, ruotsisuomalaisuus painui unohduksiin.

– Samoihin aikoihin kun poikamme syntyi, maahanmuuttoon liittyvä ahdasmielisyys nosti päätään Suomessa. En edelleenkään, nelikymppisenä kokenut olevani Suomessa täysin kotonani. Mietin, olisiko vastauksia ahdistukseeni löydettävissä ruotsinsuomalaisista juuristani, Kai kertoo.

Tapaamme Latvalehdon Göteborgissa, jossa hän käy usein. Mies on vakava ja hyvin ystävällinen. Hän vaikuttaa ihmiseltä, joka paneutuu syvällisesti asioihin.

Joitain vuosia sitten Kai esiintyi isänsä Tauno Latvalehdon kanssa pääosassa Mika Ronkaisen ohjaamassa dokumenttielokuvassa Laulu koti-ikävästä (2013). Elokuvassa isä ja poika tekevät matkan entisille asuinsijoilleen Göteborgiin.

Matkan aikana käännetään kivet ja kaivetaan kolotkin, toisin sanoen tehdään sovinto menneen kanssa. Isän viikonloppuja ja loma-aikoja värittivät Ruotsissa asumisen aikoina alkoholi. Nykyään isä on raitis.

Taka-alalle painettu ruotsinsuomalaisuuden merkitys omassa elämänhistoriassa nousee pintaan.

Se alkaakin tuntua rikkaudelta. Kai kokee eheytyvänsä. Ilokseen hän löytää Göteborgista vanhat kaverinsakin.

Elokuva voitti lukuisia palkintoja, muun muassa kaksi Jussi-palkintoa vuonna 2014.

Kai Latvalehto väittelee lähiaikoina tohtoriksi. Väitöskirjassaan hän on tutkinut toisen sukupolven ruotsinsuomalaisten kulttuuri-identiteettiä. Väitöskirjaa varten hän haastatteli viittätoista ruotsinsuomalaista heidän elämäntarinansa taltioiden.

Göteborgissa tapaamme myös Alva Harju-Janssonin, 18, ja Wanja Pekolan, 18 Västeråsista.

Alva ja Wanja olivat mukana vuosina 2016–17 Ruotsin kirkon järjestämässä projektissa Usko, toivo ja unelmat, jossa joukko toisen ja kolmannen polven ruotsinsuomalaisia tapasi toisiaan ja pyrki vahvistamaan ruotsinsuomalaista kulttuuri-identiteettiään. Projektia veti Kai Latvalehto.

– On kivaa, kun saimme uusia kontakteja, Alva ja Wanja sanovat.

– Kävin suomenkielistä esikoulua ja ruotsinsuomalaisen ala-asteen, jossa puhuttiin enimmäkseen suomea. Silloin minulla oli paljon ruotsinsuomalaisia kavereita, sen jälkeen kontaktit harvenivat, Alva lisää.

Alvan puhuu suomea hyvin, sillä hänen äitinsä on puhunut kotona aina suomea, vaikka tämä onkin syntynyt Ruotsissa. Äidin vanhemmat tulivat Ruotsiin 1960-luvulla.

Wanjan vanhemmat ovat syntyneet Suomessa. Kotikieli on kuitenkin ruotsi, joten Wanja ei puhu suomen kieltä.

– Osasin puhua suomea kahdeksanvuotiaaksi, mutta sitten kielitaito ehtyi.

Ruotsinsuomalaiset, joita on toisen ja kolmannen sukupolven edustajat mukaan lukien lähemmäs miljoona, ovat olleet vuodesta 2000 saakka virallinen kansallinen vähemmistö.

– On merkityksellistä vaalia omaa kulttuuri-identiteettiä. Moni on etääntynyt juuristaan, etenkin jos sukuyhteydet Suomeen ovat katkenneet. Voi myös miettiä, mitä suomalaiset olisivat ilman suomenruotsalaista vähemmistöämme. Emäpuuhun mahtuu monta oksaa. Vaikka Suomessa halutaan olla avarakatseisia, tuntuu, että jollakin tasolla on aina jonkinlainen maaotteluasetelma päällä, Kai pohtii.

Millaiseksi Alva ja Wanja kokevat kulttuuri-identiteettinsä?

– Tunnen itseni valtaosin ruotsalaiseksi. Ulkomailla kerron olevani Ruotsista. Kerron kyllä sukuni suomalaisjuurista tutustuessani uusiin ihmisiin, Alva sanoo.

Hänellä on Suomessa sukulaisia, joiden luona käydään silloin tällöin. Lisäksi hän kävi 14-vuotiaana Prometheus-leirin Suomessa, josta sai pysyviä suomalaiskavereita. Alva haaveilee työstä, jossa voisi käyttää molempia kieliä.

Myös Wanja tuntee itsensä ruotsalaiseksi.

– Ruotsissa olen sitä enemmän, mutta etenkin silloin kun lähden sukuloimaan Suomeen, ruotsalaiset kaverit pitävät minua suomalaisena. Suomessa minut taas koetaan ruotsalaiseksi, koska en puhu suomea. Olisi helpompaa, jos osaisin suomea, ja voisin keskustella sukulaisteni kanssa, Wanja huokaa.

Olla ruotsinsuomalainen nykyään eroaa siitä, mitä se oli 1960–70-luvuilla.

Sirpa Kyllönen muutti Lappeenrannasta Göteborgiin vanhempiensa kanssa 1964. Alku oli vaikeaa. Sirpa koki itsensä yksinäiseksi, ikävöi Suomeen, kaipasi kavereitaan ja mummoa.

– Olin neljätoistavuotias. Jouduin kouluun, jossa oli neljäsataa lasta. Koulussa ei ollut kuin yksi ikäiseni suomalainen poika, joka ei halunnut puhua kanssani suomea. Kouluvuodet olivat hirvittävän vaikeita. Olin ehtinyt käydä Suomessa kaksi vuotta keskikoulua.

Sirpan vanhemmat palasivat Suomeen 1972. Sirpa kuitenkin jäi, sillä hän oli tuossa vaiheessa jo naimisissa Pellosta vuonna 1967 tulleen Pentti Kyllösen kanssa, ja perheenäitikin.

Molemmat työskentelivät ensi alkuun Volvolla.

– Alkuunpääsy oli sellaista sekametelisoppaa, Pentti muistelee ensimmäisiä vuosiaan vieraassa maassa.

Sittemmin Pentillä oli oma autofirma, Sirpa puolestaan teki elämäntyönsä jo lakkautetussa Suomi Teatterissa.

– Elämä on ollut pitkälti työn tekoa. Kun vanhempamme vielä elivät, kävimme Suomessa kolme kertaa vuodessa. Nyt emme ole käyneet enää muutamaan vuoteen. Kaikki sisaruksenikin asuvat täällä, Pentti sanoo.

Pariskunta puhuu kotona suomea ja ruotsia, Sirpa enemmän suomea.

– Olen sisuksiltani niin suomalainen kuin vain voi olla. Ikävöin vielä yli viidenkymmenen vuoden jälkeen Suomeen. Joskus mietin, millaista olisi asua Suomessa. Sitten ajattelen realiteetteja. Täällä ovat lapsemme ja lastenlapsemme. Elämämme on rakentunut tänne. Olemme sopeutuneet, viihdymme hyvin.

Pentin mukaan ”kyllähän sitä on suomalainen aina”.

–Sitä on sellainen sisukas ja sitkeä. Olemme läpikäyneet vaikeita asioita elämässä. Nykyään meillä onkin kaksoiskansalaisuus. Se on hyvä juttu, että sellaiseen on mahdollisuus.

Kyllösten vanhin tytär puhuu suomea, nuorempi lopetti ruotsin puhumisen neljävuotiaana, mutta hän ymmärtää suomea. Lastenlapset puhuvat ja ymmärtävät ainoastaan ruotsia. Sirpa kertoo heille suomalaisuudesta ja suomalaisesta kulttuurista.

Sirpa on tehnyt neljäkymmentä vuotta työtä ruotsinsuomalaisten eteen.

Hän on Ruotsinsuomalaisten Keskusliiton (RSKL) Göteborgin ja Bohusin läänien piirin puheenjohtaja. Piiriin kuuluu yksitoista Suomi-seuraa. Sirpa on myös Göteborgin kunnan ruotsinsuomalaisen neuvoston jäsen. Göteborgin ympäristössä asuu noin 30 000 ruotsinsuomalaista.

– Viemme muun muassa kieleen, kouluun, vanhusten hoitoon ja kulttuuriin liittyviä asioita eteenpäin.

Vähemmistölain voimaan astuminen vuonna 2000 on vaikuttanut asioihin. Jokaisen tarvitsevan tulee saada palvelua ja hoitoa suomen kielellä.

– Siinä mielessä laki astui voimaan liian myöhään, että käytännössä alle 55-vuotiaat eivät tarvitse enää suomenkielistä palvelua, Kai Latvalehto toteaa.

Jäätyään eläkkeelle Sirpa on vetänyt välillä eläkeläisten draamaryhmää. Kitaraa ja sähköurkuja soittava aviomies on huolehtinut musisoinnista.

– Me ruotsinsuomalaiset olemme tiivis yhteisö, ja olemme ylpeitä suomalaisuudestamme. Syrjintään liittyvät kysymykset ovat monipiippuisia, mutta jos jotakin on joskus syrjitty, olemme olleet valmiina puolustamaan, pariskunta sanoo.

Jotkut 1960- ja 70-luvulla tulleista eivät oppineet ruotsin kieltä lainkaan. Tiiviissä suomalaisyhteisöissä ja suomalaisvaltaisilla teollisuustyöpaikoilla saattoi selvitä ilman ruotsin kielen taitoa.

Entä miten suomalaisuus näkyy arjessa?

– Pentti seuraa urheilukisoja, hän on itsekin urheillut aina paljon. Vaalimme suomalaisia ruokaperinteitä. Jouluisin valmistamme lanttu- ja porkkanalaatikkoja ruotsalaisille ystävillemme, Sirpa iloitsee.

Wanja ja Alva ovat kuulleet vanhempien ihmisten kertovan ajoista, jolloin suomalaisia saatettiin haukkua esimerkiksi finnjävlareiksi (suomiperkeleet).

– Sellaista ilmiötä ei enää ole. Suomalaisuutta ei tarvitse hävetä.

– Äitini on tosin sanonut, ettei kokenut koskaan syrjintää. Lapset, niin ruotsinsuomalaiset kuin ruotsalaiset, leikkivät yhdessä, Alva lisää.

Wanja uskoo, että myös sujuva ruotsin kielen puhuminen vaikuttaa asiaan.

Alva pitää aktiivisesti yhteyttä suomalaisiin kontakteihinsa. Hän kuuntelee nykyään myös suomalaista musiikkia, etenkin Paula Vesalaa. Ennen Prometheus-leiriä Suomi oli minulle ”tango-karjalanpiirakka” -maa, Alva hymyilee.

Wanjan isä kuuntelee Suomi-iskelmää. Kesäisin vieraillaan isänäidin ja serkkujen luona Suomessa.

Alva ja Wanja toivoisivat enemmän tapahtumia ruotsinsuomalaisille nuorille. Nyt lähes kaikki tapahtumat on suunnattu pikkulapsille tai vanhemmille ihmisille.

– Eri sukupolvet ja jokainen yksilö kokee ruotsinsuomalaisen identiteettinsä omalla tavallaan.

Kai Latvalehto taas sanoo olevansa ”suomalainen ruotsinsuomalainen”.

Göteborgilaisen mullan alle jääneet juuret ovat vihdoin kasvattaneet versonsa kohti auringon lämpöä.

Lue & katsele lisää: Finnjävlar – Suomiperkeleet Ruotsissa, Kristian Borg (toim.), Vastapaino 2017; Kun Pudasjärvi Ruotsiin lähti – Siirtolaiskertomuksia muuttovirran varrelta, Juha Hagelberg, Bookwell Oy, 2017; Laulu koti-ikävästä, ohjannut Mika Ronkainen, tuottanut Ulla Simonen, Klaffi Tuotannot Oy, 2013.