Eräänä päivänä Jeffrey Eugenideksen Naimapuuhia-kirjan Madeleinesta tuntuu, että hän on keskiluokkaisen lapsuutensa ”köyhdyttämä”. Tunne iskee sen jälkeen, kun poikaystävä Leonard kertoo värikkäin sanankääntein, miten hän selvisi rikkinäisestä teini-iästään latvialaista koklea soittamalla – pääsi jopa kiertueelle kokle-bändin kanssa polvisaappaisiin ja brodeerattuun liiviin puettuna. Madeleine tunsi itsensä tylsäksi. Luulenpa, että aika moni kaipaa nykyisin omaa ”kokleaan”.

Ehkä pelkkä kitaran rämpytys on alkanut tuntua lattealta, pianonsoitosta puhumattakaan, silloin pitäisi olla vähintäänkin ollimustostason nero. Vain poikkeuksellisen lahjakas pianisti kykenisi yhä erottumaan muista ja raivaamaan tilan ihmisviidakosta, jossa kaikki kurottelevat kilpaa valoa kohti.

Tuo valo onkin aivan erityinen. Se tekee ihmisen näkyväksi.

Tällä vuosituhannella kilpailu huomiosta on kiristynyt äärimmilleen. Nuoret etsivät itseään ja omaa ääntään kuten aina, mutta tietyin parametrein. Ensinnäkin pitäisi olla uniikki persoona. Toisekseen pitäisi pystyä miellyttämään mahdollisimman monia.

Ehtojen yhtäaikainen täyttäminen ei ole lainkaan helppoa.

Nyt, kun maailma avautuu pelkkää älylaitteen näppäintä painamalla, en ihmettele yhtään, miksi poikani lannistuu niin usein. ”Kaikki on jo keksitty”, hän parahtaa. Kun selaan iltayöllä Instagramin kuvavirtaa, itseänikin huimaa: näen enemmän ihmeitä kuin kokonaisena vuonna ennen älykännyköitä ja ulkomaankaupan vapautumista.

Ironisinta on, että vain kolmisen prosenttia ihmisistä on aidosti uutta luovia poikkeusyksilöitä. Nämä supertyypit porhaltavat edellä, me muut kompuroimme miten kuten perässä – ja jotkut jäävät asemalle. Silti nähdyksi tulemisen ja hyväksynnän kaipuu koskettaa aivan jokaista.

Ei ole yllätys, että tutkimusten mukaan perfektionismi länsimaissa yleistyy. Sosiaalisen median editoidut elämät, kulutusteollisuuden unelmatehtailu ja kilpailu aurinkopaikoista pusertavat yhä ankarampaan identiteettityöhön, jossa ”ihan ookoo” on valovuoden päässä kelvollisesta.

Sitä paitsi kympin suoritus suojelee kritiikiltä, jota tämä Google-tähtien, reaktionappuloiden ja someraatien aika suorastaan pursuaa. Toisten sättiminen peittää pelon omasta putoamisesta ihmisviidakon kolkkoihin varjoihin.

Naimapuuhien Leonardin ja Madeleinen rakkaustarina opettaa yhtä jos toista. Kuten sen, että lahjakkuus ei takaa onnellista elämää. Tai että oman itsen pakottaminen muiden ihanteiden mukaiseksi aiheuttaa yleensä kärsimystä. Silti niin toimitaan kerta toisensa jälkeen myös tosielämässä, ja siitäkös ihmiset ahdistuvat, masentuvat ja uupuvat. Itseänikin musertaa se, että kriteerini ovat aina kovemmat kuin mihin kykyni riittävät. Olen häpeän kroonikkopotilas.

Mutta kun suorittaa elämää ja ihmisyyttä, silloin minuus vasta katoaakin.

Silloin ihmisen omistaa yksin maailma, ei hän itse.