Olavi Uusivirta on ollut työllistetty koronakevään ja -kesän aikana, vaikka sovitut keikat peruuntuivatkin. Hänen puolisonsa, näyttelijä Saara Kotkaniemi on ihmetellyt, kuinka ihmeessä Uusivirta on saanut tehdyksi yhden albumin ja kaksi konserttielokuvaa, vaikka koko kulttuurielämä on halvaantunut.

Kun keikat peruuntuivat, päätin käyttää ajan johonkin. Levy tehtiin tv-keikasta ja konserttielokuvat aika pop-up-pohjalta. Vaimo sanoi, että tämä on ärsyttävää. Ei minusta tunnu, että olisin tehnyt töitä enemmän kuin tavallisesti. Mutta en kyllä vähempääkään.

Kesällä keikkoja piti olla harvinaisen paljon. Koko kalenteri pyyhkiytyi tyhjäksi. Lisäksi minun piti kuvata tv-sarjaa, joka siirtyi vuoden eteenpäin. Syksyltä siirtyi yksi teatteriproduktio kaksi vuotta. Vain Nyrkki-tv-sarjan toisen kauden kuvaukset ensi syksyltä eivät siirtyneet.

Saaran piti näytellä elokuvassa, jonka kuvauksia siirrettiin vuoden. Suunnittelimme kesäksi au pairin palkkaamista kuusivuotiaan tyttäremme hoitajaksi. Ja yhtäkkiä olemmekin koko ajan mökillä. Se on ihan fantastista, mutta aivan muuta kuin oli suunniteltu.

Pidimme perheen yhteisen kesäloman jo ennakkoon, tammikuussa. Palasin tammikuun jälkeen töihin täynnä energiaa niin kuin kesäloman jälkeen palataan.

Ehkä. Aluksi menin kyllä vuoristoradalla. Joka toinen päivä olin apeissa fiiliksissä. Mietin, että kellariremonttikin on tulossa – voi ei!

Joka toinen päivä ajattelin, että tässähän on mahdollisuuksia vaikka mihin. Asioilla on taipumus lutviutua. Ehkä olen omaksunut elämään sellaisen asenteen. Jokaisessa näkymässä on sekä mahdollisuuksia että sudenkuoppia.

Halusin ottaa huomioon ihmiset, jotka olivat korona-aikaan kaikkein paskamaisimmassa asemassa. Yli 70-vuotiaat ihmiset, joiden piti eristäytyä vielä muita vahvemmin.

Toivebiisejä tuli yli tuhat, niistä valitsimme esitettävät. Moniin lauluihin oli myös oma side. Esimerkiksi Hectorin Yhtenä iltana on minulle äidin puolen suvun tunnusbiisi. Se esitetään joka juhannus leirinuotiolla huvilalla, Helsingin Stansvikissa. Tunsin olevani kuin karkkikaupassa, kun sain vetää ihan parhaita biisejä.

Se oli toinen näkökulma. On paljon 1990- ja 2000-luvulla syntyneitä, jotka eivät ole kuulleet puoliakaan niistä 1930–1990-luvun lauluista, joita esitimme. Ensikosketus vanhemmille tuttuihin kappaleisiin saattaa tulla uusien tulkintojen kautta. Moni nuori on löytänyt vaikkapa Pave Maijasen, Hectorin ja jopa Dingon kappaleita Vain elämää -ohjelmasta.

Lupasin Ylen Pyöreä pöytä -radio-ohjelmassa (Uusivirta kuuluu ohjelman vakioraatiin) hetken mielijohteesta, että teen kymmenen keikkaa palvelutaloissa, jos lentoveroa ajava kansalaisaloite saa 50 000 allekirjoittajaa. Niin tapahtui, en tosin tiedä, missä määrin lupaukseni takia.

Mummodisko-dj-kaksikko tekee keikkoja palvelutaloissa, ja he pyysivät mukaan. On ollut iloinen yllätys, että palvelutalojen asukkaiden ikäluokassa tunnetaan muutamia omiakin kappaleitani. Keikat ovat olleet mukavia, ja niitä on vielä jäljellä.

Viime vuosina ne ovat olleet aika hyvässä tasapainossa. Kiertäminen bändin kanssa on vienyt aikaa voittopuolisesti. Keikat ja teatterityöt sulkevat toisensa pois, molempia on viikonloppuisin.

Kameratöitä on helpompi sovittaa kalenteriin keikkojen kanssa, koska kuvauksia ei yleensä ole viikonloppuisin. Välillä huomaa kaipaavansa teatterin työyhteisöä. Tänä keväänä olen kaivannut myös bändiä.

Olen. Siihenhän ei olisi normaalisti ollut mahdollisuuksia. Kesäkuussa osallistuin kirjailija Erkka Mykkäsen pitämään kirjoittajaretriittiin. Se oli ihan fantastista! Kirjoitin enimmäkseen proosatekstiä, mutta varmasti siellä syntyi myös materiaalia, jota voi käyttää lauluihin.

Sellaista syntyi muun muassa harjoituksissa, joissa ei kymmeneen minuuttiin saanut nostaa kynää paperista. Ensin piti tehdä lista kymmenestä asiasta, jotka vaivaavat, ja sitten kirjoittaa siitä jotakin vartissa. Ihan mahtavaa!

Rentoudun. Tänä kesänä saan nauttia harvinaisesti kesälomasta. Sen aikana aion keskittyä lähinnä lukemiseen ja saunomiseen. En aio miettiä työasioita.

Olen Etelä-Suomen hitain syöjä. Olen aina viimeinen, jolla on ruokaa lautasella. Ehkä se johtuu siitä, että en ole käynyt inttiä.

Minulla on myös todistus siitä, että soitan rumpuja tosi lujaa – lujempaa kuin Antti Lehtinen. Antti (muun muassa Ultra Bran ja Scandinavian Music Groupin rumpali) kirjoitti minulle todistuksen siitä, kun sain aikanani soittamalla bassorummun kalvon rikki musiikkileirillä. Antti sanoi, että hän kun luuli soittavansa rumpuja lujaa!