Päivitetty 12.5.2023 – Alkuperäinen julkaisu 2.11.2021

Kahlaan järveen ja pystytän kamerani jalustalle niin, että linssi on juuri ja juuri vedenpinnan yläpuolella. Sitten laitan kamerani säädöt valmiiksi ja ryhdyn räiskimään.

Yö on täydellisen tyyni, ja ilma on sa­keana hyttysiä ja muita hyönteisiä. Lepakko napsii niitä suuhunsa. Minä saan kymmenittäin onnistuneita kuvia siitä lähi­etäisyydeltä.

Vaalean yötaivaan ansiosta pystyn ­seuraamaan otuksen liikkeitä ja ennakoimaan, millä hetkellä kannattaa painaa laukaisinta. Työtä helpottaa se, että kamera on koko ajan paikallaan jalustassa, joten minun ei tarvitse tiirailla tähtäimeen.

Inisijät syövät myös minun ihoni verille ja paukamille. Yritän peittää kehoani ja päätäni pyyhkeellä sekä lierihatulla. ­Keskityn kuvaamiseen niin intensiivisesti, että vasta kuvaussession päätyttyä ­huomaan, kuinka hyttysensyömä olenkaan. Mutta pieni epämukavuus ei minua haittaa. Pääasia on, että olen saanut kuvia!

Suomessa elää 13 lepakkolajia, joista tunnetuimpia ja yleisimpiä ovat pohjanlepakko sekä vesi- ja viiksisiippa. Kaikki lepakot ovat rauhoitettuja.

Pohjanlepakko on maailman pohjoisin lepakkolaji. Se pärjää jopa Utsjoella. Pohjois-Lapissa lepakot kuitenkin viettävät suurimman osan vuodesta horroksessa.

Horrostavan eläimen ruumiinlämpö laskee suunnilleen ympäröivän ilman lämpötilan tasolle. Tällöin sen sydän lyö vain muutaman kerran minuutissa. Horrostamalla pikkuinen nisäkäs selviää pitkän talven yli, jolloin sille ei ole tarjolla mitään syötävää.

Lepakoita voisi luulla linnuiksi, mutta niiden lentotapa on erilainen, lepattava. Kerran olen nähnyt lepakon lentelemässä uimarannalla keskellä kirkasta päivää. Ehkä se oli saanut auringonpistoksen ja seonnut, sillä yleensä lepakot ovat yön ritareita.

Suomen yleisin laji, pohjanlepakko, saalistaa mielellään purojen varsilla, nurmikkojen ja järvien yllä sekä rannoilla. Se lentää soikeaa tai kahdeksikon muotoista rataa ja etsii hyönteisiä. Saman tapaan käyttäytyy myös toinen hyvin yleinen laji, vesisiippa.

Etelä- ja Keski-­Suomessa melko yleisenä elävä korva­yökkö on Suomen lepakoista helpoimmin tunnistettava. Sen suuret ja leveät korvat näkyvät hyvin taivasta vasten.

Lepakot päästävät lentäessään ultra­ääniä, jotka kaiku­luotaimen tapaan heijastuvat kohteesta takaisin ja auttavat lepakkoa tunnistamaan esteitä ja saalis­eläimiä. Lepakko siis näkee korvillaan.

Helpoimmin tunnistettava lepakkolajimme on korva­yökkö. Sen suuret, leveät korvat näkyvät selvästi ­taivasta vasten, kun tämä mestarilentäjä napsii hyönteisiä ilmasta ja jopa kasvien lehdiltä.

Vesisiipan taas tunnistaa siitä, että se lentelee lähellä vedenpintaa.

Useimmat lepakkomme elävät suunnilleen Vaasa–Ilomantsi-­linjan eteläpuolella, mutta pohjanlepakko elää pohjoisempana kuin mikään muu lepakko­­laji maailmassa.

Suomen yleisin laji, pohjanlepakko, saalistaa mielellään purojen varsilla, nurmikkojen ja järvien yllä sekä rannoilla. Se lentää soikeaa tai kahdeksikonmuotoista rataa etsien hyönteisiä.

Pohjanlepakko painaa vain noin ­kymmenen grammaa, mutta silti se tulee toimeen jopa Suomi-neidon päälaessa Utsjoella. Tosin aivan pohjoisessa elävät pohjanlepakot viettävät vuodestaan yli kaksi kolmasosaa horroksessa.

Jos siis näkee lepakon lentelevän ­pohjoisessa Suomessa, voi olla melko varma siitä, että kyseessä on pohjan­lepakko. Etelämpänä, jossa viihtyvät myös muut lepakkolajit, pohjanlepakon tuntomerkkeinä toimivat selkäpuolella olevat kullankeltaiset karvat.

Pohjanlepakon kiima-aika on syksyllä, mutta naaras säilöö siittiöt kohtuunsa ja hedelmöityminen tapahtuu vasta keväällä. Poikanen – niitä siis on yleensä vain yksi – syntyy heinäkuun alussa.

Lepakot hakeutuvat talvehtimaan maakellareihin, kivenkoloihin ja luoliin. Olen kuvannut pohjanlepakkoja ­Suomen suurimmassa luonnonluolassa, Lohjalla sijaitsevassa Torholan luolassa.

Torholan luola on lepakoille erinomainen talvehtimispaikka: onkalo on riittävän syvä, jotta siellä pysyy läpi talven tasainen lämpötila, eikä ilman kosteuskaan pääse vaihtelemaan niin, että se haittaisi talvihorrosta.

Lepakoita on Torholan luolassa varmasti enemmänkin, kenties kymmeniä tai satoja, mutta en ole päässyt näkemään kuin yhden. Muut ovat niin hankalissa paikoissa pitkissä, ahtaissa halkeamissa, että sinne ei ihmisen katse yllä.

Itä-Suomessa on sodanaikaisia Salpalinjan bunkkereita, jotka toimivat hyvinä lepakkojen talvehtimispaikkoina. Lepakoita talvehtii myös maakellareissa.

Horrostavan eläimen ruumiinlämpö laskee suunnilleen ympäröivän ilman lämpötilan tasolle, ja sen sydän lyö vain muutaman kerran minuutissa. Näin pikkuinen nisäkäs selviää pitkän talven yli, vaikka sille ei olekaan horroksen aikana tarjolla mitään syötävää.

Lepakoiden ja ihmisten yhteiselo sujuu yleensä mutkattomasti, mutta joskus voi käydä niin ikävästi, että lisääntyvät naaraat asettuvat liiankin suurella joukolla mökin alivuokralaisiksi.

Paras tapa torjua ei-­toivottuja lepakkoasukkaita on tukkia ­niiden kulkureitit talven aikana.

Menetetyt pesimäpaikat voi halutessaan korvata asentamalla lepakoille pönttöjä pihapiirin puihin.

Lepakoita voisi luulla linnuiksi, mutta niiden lentotapa on ­erilainen, lepattava. Lepakot eivät lennä pelkästään öisin. Muutaman kerran olen nähnyt lepakon lentelemässä uimarannalla keskellä ­kirkasta päivää.

Lepakoiden yöllinen saalistaminen perustuu erittäin hienovaraiseksi kehittyneeseen kaikuluotaukseen. Ne näkevät korvillaan.

Lepakoiden ­päästämät äänet ovat ­ultraääniä. Ne ovat ­taajuudeltaan niin korkeita, ettei ihmiskorva niitä erota. Lepakkotutkijat ­kuitenkin pystyvät paikantamaan ja määrittämään lepakoita käyttämällä erityistä laitetta, ultraääni­detektoria.

Jos löytää maahan pudonneen lepakon ja haluaa siirtää sitä, on parasta käyttää käsineitä.

Lepakoiden välittämä rabiestauti on Suomessa hyvin harvinainen, mutta jos lepakko – tai mikä tahansa villi nisäkäs – pääsee puremaan, on viisainta käydä lääkärissä.

Lentävän lepakon kuvaaminen on vaativa tehtävä kokeneellekin valokuvaajalle. Kaikkein vaikuttavimmat kuvat otetaan yleensä infrapunalaukaisimien ja useiden salamavalojen avustuksella.

Lepakoiden ikuistaminen onnistuu myös tavallisella järjestelmäkameralla ilman massiivisia erikoisjärjestelyjä, kun muistaa muutaman yksinkertaisen valokuvausniksin.

Ensinnäkin on tärkeää asettaa kameran valotus, aukko ja tarkennus käsisäätöiseksi. Automaatilla ei tee pimeydessä mitään.

Sitten pitää yrittää ennakoida lepakoiden lentoreitit ja asettua sopivaan paikkaan valmiiksi. Pieni taustavalo ­helpottaa kohteen näkemistä. Objektiiviksi sopii parhaiten lyhyt zoom.

Muista salamavalon asetuksissa tämä tärkeä sääntö: ei pidä käyttää suurinta mahdollista tehoa (1/1), koska silloin välähdysaika ei riitä lepakon liikkeen pysäyttämiseen. Kannattaa asettaa ­välähdystehoksi esimerkiksi 1/8 tai 1/16, jolloin välähdysaika on hyvin lyhyt. Opin tämän kantapään kautta, kun täydellä salamateholla ottamissani lepakko­kuvissa näkyi vain epätarkkoja ­viiruja.

Jos on lepakoiden valokuvaaminen ­haastavaa, niin on myös joidenkin lajien erottaminen toisistaan.

Esimerkiksi Etelä- ja Keski-Suomessa melko yleinen viiksisiippa muistuttaa suuresti lähilajiaan isoviiksisiippaa – sillä erotuksella, että isoviiksisiipan penis on muodoltaan nuijamainen.