Kahvipöytään on istunut myös Markku Savola. Hän muutti Ilomantsiin vastavalmistuneena lääkärinä 1970-luvun alussa ja aloitti työt upouudessa terveyskeskuksessa. Työssä näkyi, että sydän- ja verisuonitauteja oli paljon.

Tilanne oli niin huolestuttava, että pohjoiskarjalalaiset vetosivat maan johtoon. Jotain piti tehdä. Siitä alkoi Pohjois-Karjala-projekti huhtikuussa 1972. Sitä veti nuori tutkija Pekka Puska, jonka projekti myöhemmin nosti maailmanmaineeseen. Tutkimukset olivat antaneet viitettä, että sydäntautien taustalla ovat korkea kolesteroli, kohonnut verenpaine ja tupakointi. Niihin taas vaikuttivat elintavat.

– Kun sota loppui ja pula-aika helpotti, alettiin käyttää liikaakin voita ja kermaa, Helena Tahvanainen pohtii.

– Ja tupakointi oli hyvin yleistä, Markku Savola lisää.

Hän muistaa, että koulussa oppilaat vastustivat aluksi kurria, siis rasvatonta maitoa.

– Kerran vastaanotolle tuli koulupoika pyytämään lääkärintodistusta, että saisi ”tavallista” maitoa. En kirjoittanut.

Helena Tahvanaiselle ­Pohjois-Karjala-projekti antoi sysäyksen lähteä marjayrit­täjäksi. Terveellisellä ruoalla oli nyt ­tilausta.

– Projekti tuli kuin lahjana. Ilman sitä en olisi varmaan uskaltanut.

Ilomantsin metsistä ja soilta nousi mustikkaa, karpaloa, puolukkaa ja metsävadelmaa. Viljelijöiltä hankittiin mansikkaa ja herukoita. Tahvanainen myi tuoremarjaa ja valmisti kylmäpuristettuja mehuja, hyytelöitä ja hilloja.

– Käytin sokeria niin vähän kuin mahdollista. Karpalohyytelö oli vaikein, tarvittiin pitkä tuotekehitys.

Yrityksen nimeksi tuli Mantsien Makie. Mantsi tuli tietenkin Ilomantsista, makie äidiltä. Tällä oli tapana kutsua suurta perhettä syömään karjalaisittain:

– Tulkoa syömään, tulkoa syömään! Ylen makieta, makieta vet oon tuas laittat, Helena Tahvanainen nauraa.

Ajattele lasta, hän kärsii tupakasta, lukee puse­rossa, johon on painettu lapsen kasvot. Pohjois-­Karjala-projektia vietiin eteenpäin monin tavoin.

– Lisättiin tietoisuutta elintavoista, motivoitiin tekemään muutoksia ja opetettiin käytännön taitoja. Tällaista ennaltaehkäisyä ei ollut ennen tehty, kertoo Vesa Korpelainen.

Kontiolahtelainen mies oli mukana projektissa ensin alueen sydänpiirin toiminnanjohtajana ja päätyi sitten vetämään koko projektia vuonna 1986. Hän on yhä projektin säätiön asiamies. Voi sanoa, että projekti on ollut elämäntyö.

Alussa oli vastustusta. Olihan moni tottunut levittämään voita leivälle ja juomaan janoonkin rasvaista maitoa – ja tuottajat toimivat sen mukaisesti.

– Täällä oli tuhansia pieniä maitotiloja. Tuottajat kokivat, että olimme heidän elinkeinoaan vastaan. Kerran lehdessä oli sivun mainos, jossa sanottiin, että projekti valehtelee.

Hyvin pian rasvattomaan totuttiin ja ajatukset muuttuivat. Vesa Korpelainen kiersi kyliä ja etsi niistä aktiivisia ihmisiä, sellaisia jotka tunsivat kaikki.

– Heille opetettiin, miten sydäntautien riskitekijöihin voi vaikuttaa, ja pyydettiin, että he kertoisivat niistä eteenpäin jokapäiväisissä tilanteissa. Koulutimme 1 500 maallikkoa.

Tämä oli uutta, radikaaliakin. Terveydenhuolto ei ollut aiemmin tehnyt tällä tavalla yhteistyötä tavallisten ihmisten ja järjestöjen kanssa. Martat olivat isossa roolissa: he laativat terveellisiä reseptejä ja veivät sanomaa koteihin.

Elintarviketeollisuus kehitti tuotteita, kauppiaat uudistivat valikoimiaan. Hyvät tuotteet saattoivat saada kylkeensä projektin logon. Oli verenpaineenmittausta kaupoissa ja kisoja tupakoinnin lopettamiseksi. Televisiossa pyöri ohjelmia, joissa ihmisiä ohjattiin elintapamuutoksiin. Se oli tosi-tv:tä jo ennen kuin sana keksittiin.

– Ketään ei tiputettu pois, mutta muuten se oli reality-tv:tä. Muutenkin moni laittoi itsensä likoon.

Pohjois-Karjala-projekti oli yhteistyön ja yhteisöllisyyden voimannäyte. Ymmärrettiin, että muutos lähtisi ihmisistä itsestään. Kaikki kutsuttiin mukaan. Terveys alkoikin kohentua ripeästi.

Kolesteroli laski, tupakointi väheni, sydän­infarkti ei enää vienyt nuoria miehiä saappaat jalassa multaan. Loppuraportin mukaan 35–64-vuotiaiden miesten kuolleisuus sydän- ja verisuonitauteihin oli vuosina 1993–95 yli 60 prosenttia pienempi kuin ennen projektia. Keuhkosyövässä laskua oli yli 70 prosenttia.

– Elinvuosia on tullut suurin piirtein kymmenen vuotta lisää. Se on todella iso muutos, Vesa Korpelainen sanoo.

Lähdetään vielä Pogostalle, joksi Ilomantsin kirkonkylää kutsutaan. Helena Tahvanainen ja Markku Savola eivät tiedä, mistä nimi tulee, mutta käytössä se on ollut aina. Tuolla on vanha terveyskeskus, jossa Savola oli töissä. Toiminta on juuri muuttanut uusiin tiloihin. Mies laskee mäkeä ohi potkukelkalla.

Kirkonkylän ulkopuolella mäki nousee Parppeinvaaralle, jossa on tunnettu ravintola ja runokylä. Aurinko on laskenut tulipalloksi taivaanrantaan. On hiljaista. Kuten niin monessa pikkukunnassa, väki ikääntyy ja nuoret lähtevät.

Helena Tahvanainen ja Markku Savola eivät silti tiedä parempaa paikkaa elää.

– Ajatelkaapas, jos Pohjois-Karjala-projektia ei olisi ollut, kuinka paljon meitä ilomantsilaisia olisi, Tahvanainen sanoo.

– Todennäköisesti ei ainakaan minua! Savola naurahtaa. Hänelläkin oli sydäntautien riskitekijöitä.

– Kyllä se projekti teki monesta ihmiskohtalosta paremman, Tahvanainen jatkaa.

Herää kysymys: tarvittaisiinko vastaavaa tänä päivänä?

Valtatie 9 lähtee nelikaistaisena valtaväylänä Joensuusta Kuopioon mutta kapenee pian kaksikaistaiseksi. Aurinko helottaa ankarasti ja tie on sula, mutta vieressä lumipenkat kohoavat yhä korkeiksi.

Vaikka suomalaisten sydänterveys ja muu fyysinen terveys on kohentunut, mieli on yhä kovemmalla. Jopa puolet kokee mielenterveyden häiriön jossain vaiheessa elämäänsä, ja lähes puolet työkyvyttömyyseläkkeistä aiheutuu niistä. Hoitoa on kuitenkin vaikeampi saada mielelle kuin pääkipuun tai korkeaan kolesteroliin.

THL:n ikävakioidun mielenterveysindeksin mukaan synkin tilanne on Pohjois-Savossa, jonka keskus Kuopio on. Kun koko maan indeksi on 100, Pohjois-Savon luku on 151. Se tarkoittaa, että mielenterveystilanne on 51 prosenttia huonompi kuin Suomessa keskimäärin. Kaikkein karmein luku on Tuusniemellä, 222.

Täällä jos jossain kaivattaisiin muutosta, joka kääntäisi mielet hyvinvoivemmiksi.

Kun ysitie ohittaa Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon rajan, Tuusniemi on ensimmäisenä vastassa. Kunnan eteläosassa, roudan rei’ittämän sivutien varressa 27 kilometriä kirkonkylältä on Luostaritien kyläkauppa. Lähellä on Lintulan luostari ja ilmeisen hyvät kala-apajat, sillä käynnissä on pilkkikilpailu. Hiljaisia miehiä istuskelee jäällä siellä täällä päät alas painettuina, mutta on mukana jokunen nainen ja lapsikin.

Kyläkaupalla kauppakoira Saku ottaa vastaan äänekkäästi.

– Meillä asiakkaat ensin haukutaan ja sitten vasta palvellaan, lohkaisee kyläkauppias Risto Heiskanen.

Tiskillä on lööppi, jossa lukee: Et ossoo naatiskella joutilaesuuvesta, jos sulla ee oo paljon töetä. Se on kannanotto armollisemman elämän puolesta, mutta myös henkilökohtainen viesti. Heiskanen uupui vakavasti 45-vuotiaana.

– Poltin itseni loppuun. Elämä hajosi monella tavalla: jouduin lopettamaan silloisen yritystoiminnan ja avioliitto meni.

Toipuminen otti neljä vuotta, mutta joidenkin asioiden kanssa on tehtävä töitä edelleen.

– Olen paikkakunnan tuote ja kasvoin suorituskeskeisyyteen. Täällä on kasvettu kodeissa, joissa miehet eivät itke.

Nyt Risto Heiskanen on Tuusniemen Mielenterveys­yhdistys Tuikun puheenjohtaja. Hän tuntee alueen mielenterveystilastot.

– Pikkupaikkakunnan ongelma on, että kaikki luulevat tuntevansa toisensa, mutta oikeasti eivät tunne. Ikävistä asioista ei uskalleta puhua. Vaikenemisen kulttuuri on syvä, hän sanoo.

Etenkin nuoret huolettavat. Hänestä on väärin sanoa nuorille, että kaikki on teille avoinna, pystytte vaikka mihin.

– Kaikki eivät pysty. Arvostusta pitäisi osoittaa toisin. Ennakoiva ja ensihuolto ovat todella huonolla tolalla. Ja häpeä siitä sairastumisesta on kova, me aikuiset olemme kasvattaneet nuoremmekin siihen. Tämä pitäisi muuttaa.

Mistä ihmeestä Pohjois-Savon mielenterveys­tilanne johtuu? Mikä täällä eroaa muusta Suomesta? Selvää on, että yksiselitteistä syytä ei ole. Kyse ei ole myöskään pelkästään geeneissä kulkevasta synkkyydestä.

– Olemme vakuuttuneita, että siihen liittyy ylisukupolvinen malli, että meillä ei osata puhua, sanoo Helena Länsimies, joka johtaa viime syksynä startannutta Mieliteko-­ohjelmaa. Sen tavoitteena on löytää uusia keinoja lisätä mielenhyvinvointia Pohjois-Savossa.

Ohjelma on poikkeuksellisen monipuolinen: on tutkimusta, liikkuvia ”muutosagentteja”, kohtaamisia ruokakaupoissa ja pitkä tähtäin vuoteen 2030 asti. Kuulostaa tutulta.

– Meillä on vakaa aikomus tehdä kulttuurista muutosta Pohjois-Karjala-projektin hengessä. Mielenterveys on kuitenkin tosi kompleksinen asia. Kolesteroli laskee, kun vaihtaa pannukahvista suodatinkahviin. Joku sanoi hienosti, että olisipa mielenterveyden pannukahvi, jonka voisi vaihtaa. Mutta sellaista ei ole.

Pohjois-Savon sairaanhoitopiirin perusterveydenhuol­lon yksikön ylilääkäri Pekka Puustinen on samaa mieltä siitä, että kyse on ihmisten tavasta olla ja elää. Siihen taas liittyy moni asia: esimerkiksi osallisuus ja yksinäisyys, päihteidenkäyttö, vanhemmuuden tuki sekä ravinto, liikunta ja uni.

Täällä työhön on lähdetty takamatkalta.

– Pohjois-Savossa hyvinvoinnin edistäminen on aina ollut mahdottoman hankevetoista. Aina on tullut uusi hanke, joka on sitten päättynyt muutaman vuoden päästä. Siinä ei jää paljon käteen.

Mielenterveystyön pitäisi toimia kuin neuvola: ennakoivasti ja pysyvästi. Puustinen kertoo, että viime vuosina työtä on kehitetty: On päätetty tiedon pohjalta suunta, eli mihin halutaan vaikuttaa. On valittu tutkitusti toimivia keinoja. On kehitetty rakennetta, eli mikä taho tekee mitäkin.

– Nämä on jo viety kentälle, vaikka ne eivät heti näykään mielenterveysindeksissä. Mutta jos emme saa mittareita värähtämään hyvään suuntaan viiden vuoden kuluessa, silloin teemme jotain väärin.

Keilat paiskautuvat kumoon. Se oli kaato, toteaa Jukka Salo ja saa aplodit. Keilaaminen on yhteistä tekemistä, jota Kuopion Mielenterveyden Tuki järjestää Keilakukossa Kuopion torin kupeessa. Tarjolla on paljon muutakin: lukupiiriä, tassu­terapiaa kissan kanssa ja MieletönLive-keskustelut Twitch-­sivustolla. Monia vetää itsekin mielenterveysongelmia kokenut.

– Vertaisohjaaja on konkreettinen esimerkki toivosta, sanoo Maija Tapanainen, yhdistyksen toiminnanjohtaja. Hänkin tekee pari kaatoa.

Keilahallista on muutama sata metriä Hyvän mielen talolle, jossa yhdistyksellä on tilat. Kun Kuopion keltainen kauppahalli ihastuttaa kauneudellaan, tämä talo edustaa harmaata laatikkorakentamista. Ovikin on piilossa rakennuksen takana, mutta se on hyvä, sillä osa haluaa astua sisään ilman muiden katseita.

Tällä porukalla on vuosikymmenten kokemus mielenterveysongelmista – ja näkemystä, mitä pitäisi tehdä. He ovat päässeet pahimman yli ja ovat aktiivisia yhdistyksessä.

Ensimmäinen asia on avun saanti ja hoitoon pääsy. Se on vaikeaa, todella vaikeaa. Mikko Kankaalalla se kesti vuosia. Häntä kiusattiin koulussa, ja yläasteen jälkeen hän jäi kotiin, eristäytyi maailmasta. Armeijaa hän kävi kokeilemassa, mutta keskeytti sen. Kun hän oli 26-vuotias, isoveli teki itsemurhan. Mitään kriisiapua ei tarjottu. Hänellä oli myös kova huoli äidistä.

Lopulta työvoiman palvelukeskuksen terveydenhoitaja kysyi, voisiko mies olla masentunut. Meni vielä puoli vuotta ennen kuin hän pääsi hoitoon.

– Sain olla terapiassa viisi vuotta. Kun sain työkyvyttömyyseläkkeen, terapia loppui. Jäin terveyskeskuksen asiakkaaksi. Onneksi oli tämä yhdistys, Kankaala sanoo.

Nyt hän haluaa antaa takaisin ja ohjaa useita ryhmiä. Muut nyökyttelevät. Tämä on tuttua.

– Jos kysyy ihmisiltä, miten on mennyt, tosi moni sanoo: pääsin eläkkeelle, hoito loppui, Jukka Salo kertoo.

Myös Salon ystävä on tehnyt itsemurhan. Salon viimeisin masennus tuli kuitenkin toista reittiä. Hänellä löytyi päästä aneurysmia eli verisuonipullistumia, jonka vuoksi työt rakennusalalla eivät enää onnistuneet. Hän haki työkyvyttömyyseläkettä, mutta sai 58 hylkäystä. Se oli raskasta.

– Vakuutusyhtiön lääkärin mukaan olin terve. Kyllä se oli tämä yhteiskunta, joka osin ajoi masennukseen.

Tytti Rajala haki aikoinaan apua masennukseen ja päihdeongelmaan, mutta hoitotahojen välillä ei ollut yhteyttä.

– Päihdehoito sanoi, ettei voi hoitaa, koska tarvitsen terapiaa. Terveyskeskus vastasi, että ole kolme kuukautta juomatta, niin katsotaan.

Myöhemmin selvisi, että hänellä on kaksisuuntainen mielialahäiriö, joka on pysyvä sairaus.

Viime syksynä Itä-Suomen aluehallintovirasto määräsi Kuopion lyhentämään kuukausiksi venyneet lasten ja nuorten mielenterveyshoitojonot lain mukaisiksi. Hyvän mielen talolla ihmetellään, miten käy, jos edes lapsia ei pystytä auttamaan.

Tytti Rajala kertoo, että lapsen koulusta tuli Wilma-­viesti, jonka mukaan koululla aloittaa psykiatrinen sairaanhoitaja.

– Se kuulosti tosi hyvältä, mutta sitten selvisi, että jotta voi tulla vastaanotolle, tarvitsee terveydenhuollon alku­arvion. Tämä ei ole mikään matala kynnys.

Jos nämä pantaisiin kuntoon, ehkä ongelmia ei olisi niin paljon eivätkä ne syvenisi.

Kaikkien mielestä mielenterveysongelmiin liittyy stigmaa ja ennakkoluuloja. Se vaikeuttaa avun hakemista ja kuntoutumista.

– Jos työelämästä putoaa pois, takaisin on hankala päästä, sanoo Alpo Tossavainen.

Moni luulee, että se on aina joku muu, joka sairastuu. Kuka tahansa voi kuitenkin joutua tilanteeseen, jossa mieli on liian kovilla. Siksi näistä asioista ei pidä vaieta. Kuopiolaiset eivät ihan niele sitä, etteivät he osaisi puhua.

– Kun puhut, työnantaja sanoo, ettet kelpaa, ja lastensuojelu, ettet ole hyvä äiti, Tytti Rajala sanoo.

Ehkä kysymys onkin myös siitä, että puhumisen lisäksi pitäisi osata myös kuunnella.

Julkaistu 26.4.2022 – Päivitetty 30.12.2022