Kauniit kynttilät lepattavat ja esineiden paljous iskee silmään Marion Rungin, 74, kotona. Silmiinpistävin muutos legendaarisen laulajan luona löytyy lattialta: tällä hetkellä tyhjä lastenistuin, joka kuuluu Marionin ensimmäiselle lapsenlapselle, 7 kuukautta vanhalle Rafaelille.

– Siinä Rafael istuu ja katsoo maailmaa. Tosin nyt, kun hän on oppinut konttaamaan, voi olla, että meidän täytyy muokata kotiamme. Täällä on niin paljon kaikkea, mihin tarttua, ja portaatkin kiinnostavat. Pitää rakentaa siihen portti, Marion sanoo miehensä Kalle Munckin häärätessä keittiössä.

Lapsenlapsen syntymä on ollut Marionille todella iso, elämää mullistava kokemus.

– Tyttäreni Nina on 37-vuotias, enkä odottanut jälkikasvua. Lapset ovat jokaisen oma asia, ei se ole itsestään selvää, että lapsia saadaan. En kuulu äiteihin, jotka painostavat lapsiaan lisääntymään. Se on yksityinen juttu.

Kun perheen pienin viime vuonna ilmoitti tulostaan, Marion oli aivan haltioitunut.

– Herra Jumala! Maailmani on muuttunut täysin. Joka ikinen päivä soittelemme Ninan kanssa ja käymme läpi, mitä vauva on tehnyt. Hän myös lähettää minulle paljon kuvia lapsesta. Nytkin Rafael oli kaatunut, reppana, vanhempiensa sängystä, Marion päivittelee taaperon vilkasta elämää.

Marion odottaa jo päivää, jolloin Rafael sanoo bobe. Se tarkoittaa jiddišin kielellä isoäitiä.

– Puhun Rafaelille ruotsia Ninan kanssa, muut puhuvat suomea. Vaikka osaankin vähän hepreaa ja jiddišiä, en taida niitä kovin hyvin.

Marion ei ole harras uskovainen, mutta juutalaisen perinnön jatkumo on hänelle tärkeää. Isän suku on kotoisin Puolasta, äiti Rosa Manulkin puolestaan Venäjältä.

– Vietimme kaikkia juutalaisia pyhiä lapsuudenkodissani, ja kävin juutalaista koulua, kuten Ninakin. Kaikki se on ollut minulle tärkeää ja antanut pohjan elämälle. Olen saanut siitä myös työhöni lisää, sillä olen levyttänyt juutalaisia lauluja. Ne ovat olleet todella pidettyjä.

Marionin mukaan on tärkeää, että ihminen tietää, missä hänen juurensa ovat.

– Vierailin nuorempana aika usein Israelissa, siskoni asui siellä perheineen pitkän aikaa. Nina ei ollut vielä koulussa, joten minulla oli mahdollisuus käydä siellä useammin.

Juutalaisuudesta Marion haluaa välittää Rafaelille rakkaiksi koettuja tapoja, kuten sapatin.

– Emme seuraa sitä orjallisesti, mutta toisinaan. Minulla on paljon hyviä muistoja lapsuudestani, jolloin iso sukuni kokoontui meille kotiin ruokapöydän ääreen. Äitini valmisti juutalaisia ruokia ja kaikki puhuivat päällekkäin. Se oli kuin Kummisetä-elokuvasta! Se on jättänyt minulle turvallisen tunteen.

Rafaelille Marion haluaa jakaa muitakin tärkeänä pitämiään oppeja.

– Kohtele muita, kuten haluat itseäsi kohdeltavan. Rehellisyys ja kiltteys on tärkeää. Toiset pitää ottaa huomioon ja olla nöyrä elämää kohtaan. Elämässä pitää muistaa myös, että aina kaikki ei mene niin kuin itse toivoisi. Sen kanssa pitää vain rämpiä. Monilla on elämälleen kaikenlaisia, itsekkäitäkin toiveita. Itse olen oppinut vuosien varrella, etten oikeastaan tarvitse mitään.

Sillä Marion tarkoittaa, että hänellä on jo kaikki tarvitsemansa.

– Totta kai minullakin voisi olla kultainen poreamme, mutta olen onnellinen ja tyytyväinen elämääni sellaisena kuin se on. Voisin itkeä, että ei tullut sitä tai tuota. Vaikka minullakin on ollut vaikeuksia, olen aina uskonut parempaan ja luottanut, että kestän. Se tunne kantaa edelleen. Uskon pärjääväni missä tilanteessa vaan.

Marion myös muistuttaa, että on tärkeää miettiä, miten puhuu itselleen.

– Ihmiset lannistavat helposti itse itsensä: en ole tarpeeksi hyvä tai kyllin kaunis. Olen pitänyt tärkeänä kehua myös Ninaa. Lasta ei voi kehua tai rakastaa ikinä liikaa. Tykkään halia ja pusia. Onneksi ajat ovat muuttuneet, ja ihmiset näyttävät nykyään tunteitaan avoimemmin.

Lapselleen Ninalle Marion on opettanut, että vaikeudet ovat kasvun paikka. Sen oppinee joskus myöhemmin myös Rafael.

– Jos kaikki aina menisi omien halujemme mukaan, elämä olisi aivan liian helppoa. Elämä tulee sellaisena kuin se tulee, me yritämme täällä räpiköidä parhaamme mukaan. Ja töitä pitää tehdä kaiken eteen, mikään ei tule ilmaiseksi. Siihen minut on opetettu.

Marionille onnellisuus on hetkiä.

– Onnellisuus ei ole pysyvä olotila. Kaikki muuttuu koko ajan, ja artistilla tunteet menevät muutenkin koko ajan laidasta laitaan: maasta taivaisiin, hetkessä. Se on kuluttavaa – etenkin, kun olen jo syntyjäni kova kelaaja. Ei ole helppoa olla Marion!

Marionilla on aina ollut läheinen suhde tyttärensä kanssa, mutta lapsenlapsen tultua se on vain tiivistynyt.

– Erosin Ninan isästä, kun tyttäreni oli pieni, joten meistä tuli tiivis tiimi. Se ei aina ole pelkästään hyvä asia, vaikka se on ihanaa. Vuosien varrella olemme ehkä saaneet hieman välimatkaa toisiimme, ja kumpikin saa hengittää vapaasti.

– Nyt olemme lähentyneet uudella tavalla Rafaelin ansiosta. Olin Ninan tukena raskauden aikana ja autoin häntä kaikessa missä pystyin. Näemme edelleen todella usein, Rafael käy täällä, tai me käymme heidän luonaan. Lapsi kasvaa niin nopeasti!

Tärkeintä on yhdessäolo. Kotona Marion on Marion, ei kansan rakastama artisti.

– Pesen pyykkejä ja siivoan. Olen ihan tavallinen ihminen ripsieni takana. Minulle on tärkeää vetää rajat artistin ja itseni välille. En kestäisi psyykkisesti jatkuvaa julkisuudessa olemista. Olen herkkä ihminen, enkä halua olla koko ajan muiden saatavilla. Minulla on oma yksityinen elämä ja työ, joka tuo mukanaan, mitä tuo.

– Kiitän Luojaani, että hulluimpina 70-luvun aikoina ei ollut tällaista somepainetta kuin nykyään. Olen saanut elää ja kukkia ihan rauhassa. Se on ollut psyykelleni todella tärkeää. Nuoret artistit joutuvat melkoiseen rumbaan tänä päivänä.

Vuosikymmenten mittainen esiintyjän ura ei ole häivyttänyt Marionin perustavanlaatuisia luonteenpiirteitä.

– Olen sen verran ujo, että mietin, mihin menen ja mitä teen. Joku on joskus sanonut, että esiintyjä ei voi olla ujo eikä epävarma. Minä ainakin olen, edelleen. Jos menen tilaisuuteen, jossa on paljon ihmisiä ja jossa en ole esiintymässä, kävelisin mieluiten pitkin seiniä, Marion sanoo.

Tänä keväänä Marion lähtee kiertueelle Fredin kanssa.

– Olen vähentänyt keikkailua, en tee enää monta keikkaa peräkkäin, vaan valikoiden ja sen mukaan, miten jaksan.

Marion alkoi vähentää keikkoja kolme vuotta sitten.

– Se tuntui ihanalta, koska elämässä on niin paljon muitakin asioita. En ole ikinä ollut sellainen, että työ olisi minulle kaikista tärkein. Edes hulluimpina menestyksen vuosina en tehnyt niin paljon kuin monet muut. Olen aina jaksottanut töitäni. Ehkä se on syy, miksi olen jaksanut laulaa kaikki nämä vuodet leipiintymättä, lähes kuuden vuosikymmenen ajan suomalaisia viihdyttänyt Marion miettii.

Mitä vanhemmaksi Marion on tullut, sitä enemmän hän on ymmärtänyt kuunnella itseään.

– Rakastan työtäni todella paljon, mutta elämä on rajallinen. Kun ajaa vuosia maanteillä miljoonia kilometrejä, huomaa, miten pitkät matkat ja valvominen syövät ihmistä. Esiintyminen ei ole koskaan raskasta, vaan kaikki muu siinä ympärillä.

Vaaratilanteiltakaan ei ole vältytty.

– Hirveen en ole törmännyt, peuraan kylläkin. Viime kolarista ei ole kuin muutama vuosi. Juuri ennen konserttia Huittisissa osui, ja auto meni lunastukseen. Kyllä se pysäyttää, onneksi meille ei käynyt kuinkaan. Ja sitten vain suoraan lavalle! Sitä on artistin elämä. Keikka hoidetaan vaikka pää kainalossa.

Jos Rafael päättää myöhemmin ryhtyä musiikkialalle, hänellä on takanaan perheen tuoma turva.

– Se on hänen päätöksensä. Musiikkialalla on niin epävarmaa ja arvaamatonta, että jonkinlainen palo olisi hyvä olla. Itselläni sellaista ei koskaan ollut. En halunnut laulajaksi vaan kampaajaksi. Uskon kohtaloon ja siihen, että elämä vie, minne pitää. Olen sillä tiellä edelleen. Aika hyvin olen pärjännyt siihen nähden, että olen tällainen ujo ja epävarma ihminen.

Marionin on ollut helppo hyväksyä ja nähdä itsensä yhdyssiteenä sukupolvien jatkumossa. Matka suvun pienimmästä isoäidiksi on sujunut luontevasti.

– Elämä on luopumista. Meitä opetetaan luopumaan erilaisista asioista elämän aikana, kunnes luovumme jopa elämästä. Rafaelin kautta elämäni silti jatkuu.

Laulamista Marion aikoo jatkaa niin kauan kuin ääni pysyy hyvänä – ja yleisö haluaa. Laulajan ammatista ei eläköidytä.

– Tärkeintä on saada laulaa ja pysyä terveenä. Näyttämöllä en ole köyhä enkä kipeä. Esiintyminen antaa paljon, ja musiikki on kuunneltunakin tervehdyttävää. Kun laitan Barbra Streisandia soimaan, siirryn toiselle planeetalle. Hänen äänensä värähtely puhuttelee.

– Olemme sopineet Kallen kanssa, että teemme samalla tavalla kuin ruotsalainen laulaja Zarah Leander. Hän oli satavuotias, kun mies kärräsi hänet lavalle pyörätuolissa, Marion ja Kalle purskahtavat nauramaan. ●

Alkuperäinen versio ilmestynyt 9.1. Apu 2/20 - Päivitetty 16.1.2020