Image 30.5.2018:

Matkojen välillä on pakko pestä pyykkiä. Olen juuri palannut kahden viikon joogaretriitistä Sri Lankalta. Lähden viikon päästä Chicagoon. Sulloin Sri Lankasta lähtiessä uikkarin märkänä rinkkaan, ja nyt koko laukku haisee. Sydän, sielu, ruumis ja kalenteri ovat kaikki eri aikavyöhykkeillä. Hikkaduwassa lilluttiin laguunissa. Kalliossa on arki. Jetlag. Sähköpostitulva. Pyykinpesuaine lopussa.

Kävelen kotoa Karhupuiston kulmalta alas Hakaniemeen. Ekolo-nimisessä kaupassa noukin hyllyistä pellavansiemeniä, inkivääriteetä ja huulirasvaa (eko, vegan, bio, pölöpölö). Saisinko vielä täydennyksen pesuainepulloon, pyydän kassalta.

Käy ilmi, ettei pulloani saa enää täyttää liikkeessä joidenkin uusien säännösten takia. Pitää ostaa täyttöpussi, josta pesuaine kaadetaan käytettyyn pulloon. Täyttöpussi (1 200 ml) maksaa noin 14 euroa eli noin 14 euroa enemmän kuin Lidlin pesuaineet. Mutta tämä pesuaine onkin hajutonta, vegaanista, kotimaista lähiekoa.

Ongelmani ei ole aikaero, kasautuneet työt tai pesuainesääntely vaan tekopyhyys.

En aja autoa, asun kerrostalossa, kävelen ja pyöräilen työmatkat. Käytän luonnonkosmetiikkaa ja kangaskasseja. Punnitsen hedelmät paperi- tai biopussissa ja yritän käsittää, mitä taloyhtiön muovinkeräykseen saa laittaa. 14-vuotias tyttäreni on vegaani, ja hänen kanssaan harrastan paitsi kaurakermoja ja jalotofuja myös second handia ja vintagea.

Olen ollut kasvissyöjä kai 24 vuotta. Tänä vuonna jatkoin vegaanihaastetta tammikuun jälkeen, ja kuten nyt tässä kävellessäni kotiin pesuainepussi ja -pullo kainalossani voin todistaa: käytän uudestaan täytettävää Ole hyvä -pesuainetta ja säästän maailmalta pari pesuainepulloa.

Mitä teen pesuaineella? Pesen vaatteita seuraavaa matkaa varten. Helsinki-Doha-Colombo-Doha-Helsinki-Reykjavik-Chicago-Reykjavik-Helsinki. Päästölaskurit huutavat punaisina, vaikka laskuissa on vain kuukausi elämästäni.

Olen lentävä wannabe-vegaani, valoja sammutteleva päästöpossu ja lähiekopesuainetta käyttävä jeesus, joka istuu pian kahden lapsensa kanssa lentokoneessa sylissään hiilidioksidipäästökori, johon mahtuisi joukkueellinen kotimaassa pysytteleviä lihansyöjiä.

Mitä järkeä tässä on? Miksi mukavastuullinen elämäntapani karttaa lihaa ja hikipajoja mutta sallii lentämisen?

Tarkat laskelmat vaihtelevat, mutta peruskuvio on selvä: yksikin pitkä edestakainen lentomatka moninkertaistaa vuotuisen hiilijalanjälkeni. Esimerkkinä käytetään usein Thaimaan-matkaa.

Päästöt vaihtelevat välilaskuista ja koneesta riippuen, mutta esimerkiksi Maaseudun Tulevaisuus laski (11.1.2018), että yhden Thaimaan-matkan lennot saastuttavat yhtä paljon kuin naudanlihan syönti kahdeksan vuoden aikana.

MTV3:n laskelman (26.12.2017) mukaan yksi Thaimaan-matka lentäen voi tuottaa saman verran päästöjä kuin vuoden autoilu. Laskelmassa autoilun vuotuiset hiilidioksidipäästöt ovat keskimäärin 2 000 kilogrammaa. Krabin edestakainen lento tuottaa Finnairin päästölaskurin mukaan 1 706 kilogramman päästöt. Montako kertaa olen ollut Thaimaassa? Ehkä viisi?

Lentolaskurin mukaan perheeni Chicagon-lennoista aiheutuu päästömäärä, joka vastaa yli 6 100 kiloa hiilidioksidia. Laskuri kertoo myös sen, että lennoista aiheutuu ”saman verran hiilidioksidipäästöjä kuin 12 490 kilometrin huristamisesta Hummerilla”.

Mahtavaa tosiaan, etten aja autoa!

Laskureita voi problematisoida loputtomiin. Lasketaanko minun synnikseni myös lasteni päästöt? Entä lentäen kuljetetun tavaran päästöt – kuka niistä vastaa? Mitä tarkoittaa keskimääräinen autoilu, kun sekä autojen päästöt että ajetut matkat vaihtelevat valtavasti?

Hiilidioksiditonnien vertailua konkreettisempi tieto on tämä: osallistun jokaisella päästötonnillani arktisen merijään sulattamiseen. Muutama vuosi sitten Science-lehti keksi laskea, kuinka paljon mikäkin päästömäärä edistää arktisen merijään katoamista. Suomalaisessa ympäristöblogissa kerrottiin samaa lehteä lainaten, että esimerkiksi lennolla Helsinki-Phuket-Helsinki yksi matkustaja edistää arktisen merijään katoamista noin 4,8 neliömetrillä.

Tarkat luvut eivät ole olennaisia, tuhon mittakaava on.

Olen käynyt vuoden aikana lentämällä ainakin Singaporessa, Kroatiassa, Nizzassa, Kööpenhaminassa, Roomassa, Sri Lankassa, Chicagossa, Barcelonassa, Kuusamossa ja Ivalossa. Olen lentänyt Tukholmaan ja Rovaniemeltä Helsinkiin. Todella masentava tieto on se, että Tukholman-laivamatkakin oli ilmasto-ongelma, puhumattakaan Tallinnan pika-aluksilla tehdyistä Viron-keikoista. Se täydellisen humalainen polttaripäiväkin! Ekokatastrofi!

Olen aina käyttänyt kaiken liikenevän rahan matkustamiseen. Kuukausien rinkkamatkat Aasiassa ja Lattareissa tein minibudjetilla, ja nykyään Airbnb mahdollistaa sen, että nukun millä mantereella tahansa toisten ihmisten kodeissa järkihintaan. Kiitos jakamistalous, näin pääsee kauemmas, useammin, tuhoisammin!

Yrittäjänä voin kantaa työni matkoille. Tämä mahdollisuus on lisännyt lentämistäni – ja paljastanut prioriteettini. Jos molempiin ei ole varaa, jätän väliin loman, en matkaa.

Ajattelisin monesta asiasta ihan toisin, jos en olisi aina rakastanut vieraita kaupunkeja, rähjäisiä junia, autioita rantoja, astumista toisten ihmisten elämän keskelle.

Lapsuudenperheen kanssa matkustimme Leningradiin, Lofooteille ja Jugoslaviaan asuntovaunun ja kartan kanssa. 90-luvun alussa avattiin opiskelijoiden matkatoimisto Kilroy ja sitten tulivat halpalennot.

Yliopiston vieressä oli matkatoimisto, jossa istuimme laskemassa, riittävätkö opintolainat Väli-Amerikan lentopassiin. Riittiväthän ne, kun päätimme säästää nukkumalla riippukeinuissa.

Viime vuonna maailmassa tehtiin 3,7 miljardia lentomatkaa, ja määrän arvioidaan 20 vuodessa tuplaantuvan. Facebook-virta osoittaa, että hei, me todellakin lennämme: Kati lähti Nykiin, Lauri tuli Genevestä, Sakun FB-seinällä vertaillaan Losin ruokapaikkoja. Jonna on Nepalissa, Teemu Costa Ricassa, Heidi lähdössä Marokkoon. Lotta San Franciscon kentällä, Ilkka Norjassa, Mikko Islannissa, Johanna Thaimaassa, Riikka Intiassa, Kiti Lontoossa, toinen Riikka Skotlannissa, Nina lähdössä Shanghaihin. Ystäväporukan WhatsApp-keskustelussa kaverit huomaavat menevänsä pahasti ristiin Maputossa. Pitää nähdä ens kerralla! Moikat Etelä-Afrikkaan, Keniaan, Myanmariin ja Kiilopäälle!

EU:n päästötavoitteiden mukaan meidän pitää vuoteen 2030 mennessä vähentää päästöjä 40 prosentilla vuoden 1990 tasosta, ja vuoteen 2050 mennessä 80–95 prosentilla. Tämä ei onnistu biojätteitä lajittelemalla.

Kuten Berliiniin maita pitkin kulkeva Timo Wright kirjoittaa Vihreässä Langassa (9.3.): ”Sanotaan, että pienetkin teot ovat tärkeitä. Eivät ole. Isot teot ovat. Pienet ovat anekauppaa.”

Kalorilaskurit ja sykemittarit syrjään, tarvitsemme hiililaskurit.

Laskeudumme Chicagoon. Lompakossani on dollareita edelliskesän reissun jäljiltä. Seteleillä pääsee junaan, joka vie lentokentältä Wicker Parkiin. Se on hipsterialue, jossa kahvilan ikkunaan on teipattu lappu. Kauramaito on loppunut kahvilasta riippumattomista syistä, tarjolla on kookos- ja soijamaitoa. We apologize for any inconvenience. Maailma 2018: lennämme toiselle mantereelle valitsemaan kahviin kauramaitoa.

Aina kun joku puhuu lentämisen vähentämisestä, joku toinen saapuu paikalle ”laittamaan asiaa perspektiiviin”. Lentäminen aiheuttaa ”vain” joitakin prosentteja kaikista ihmisten aiheuttamista hiilidioksidipäästöistä. Eniten lennellään armeijan piikkiin eli ennen lomalentoja pitäisi lopettaa armeijat. Liikakansoitus on suurempi ongelma kuin se, että lentelemme toistemme luokse. Sitä paitsi: onko reilua, että korvessa asuvat suomalaiset eivät saisi lentää? Hyvähän se on vaihtaa junaan, jos pääsee raiteita pitkin Alpeille kahdessa tunnissa. Pitäisikö suomalaisten soutaa Indonesian Gili T:lle levittelemään rahojaan paikallisille?

Jos kuluttajat eivät juuri piittaa lentämisen ongelmista, eivät niistä piittaa valtiot tai niiden liitotkaan. Lentoliikenne on pääsääntöisesti vapautettu polttoaineverosta, eikä lentopäästöjä oteta huomioon päästövähennystavoitteissa. Oikeastaan millään vaikuttavalla taholla ei ole kannusteita suitsia lentomatkustamisen kasvua. Lentohintoihin ei ole sisällytetty lentoliikenteen aiheuttamia tuhoja. Tuttu kuvio: me varakkaat saastutamme, hinnan maksavat maailman köyhät. Heihin ilmastonmuutoskin osuu kovimmin.

Ilmastopolitiikassa puhutaan lentämisestä liian vähän. Suomessa asiantuntijat sanovat, että lentopolttoaineen verottaminen ”ei ole realistista”. Verottomuudesta sovittiin vuonna 1944, ja sitä on kuulemma käytännössä mahdotonta neuvotella uusiksi kansainvälisellä tasolla. Lentoala on kuitenkin luvannut tähdätä siihen, että vaikka lentoliikenne kasvaa, päästöt eivät tulevaisuudessa kasva. Tavoite on kunnianhimoinen, koska lentäminen lisääntyy niin valtavasti – samaan aikaan se on vaatimaton maailmassa, jossa muut tavoittelevat radikaalia päästöjen vähentämistä ja hiilineutraaliutta. Lentoalalla toivotaan, että teknologia ja biopolttoaineet kehittyvät ja tavoitteisiin päästään. Toistaiseksi kerosiinille ja polttomoottorille ei ole vaihtoehtoja. Markkinarako? Anyone?

Luen Iceland Airin paluulennolla Reykjavikista Helsinkiin listaa lentoyhtiön ilmastoteoista. Yhtiön henkilökunta on luopunut kertakäyttömukien käytöstä, ja matkustajia pyydetään säilyttämään sama pahvikuppi koko lennon ajan. Kukahan täällä on piipertäjä?

Ruotsissa on tietenkin käynnissä ihan oikea keskustelu lentämisen ongelmista – toki siellä myös lennetään ihan hulluna. Valet 2018 måste handla om flyget, suositulla Supermiljöbloggen-sivustolla vaaditaan. Sivuston päätoimittaja Anna Ljung-ström on toiveikas. Hän laski tammikuun lopulla lukeneensa viikossa peräti yksitoista isojen mediatalojen kirjoittamaa juttua lentämisen ilmastovaikutuksista.

Ruotsissa myös otettiin huhtikuussa käyttöön lentovero. Se on maltillinen: kuutisen euroa kotimaanlennoilta ja noin 40 euroa mannertenvälisiltä lennoilta. Vero ei estä kenenkään lentämistä, mutta sitä pidetään symbolisesti merkittävänä. Ruotsissa on lähes maailman halvimmat lennot, ja tutkimusten mukaan ne ruotsalaiset, jotka lentävät, suhtautuvat veroon myötämielisesti. Erityisesti veroa kannattavat nuoret.

Suomessa liikenneministeri Anne Berner (kesk.) ilmoitti, että meille vastaavaa veroa ei tule. Vero kuulemma haittaa matkailua, lentokenttiä ja alueiden tasa-arvoa. Suomessa halutaan, että Helsinki-Vantaa on portti Aasiaan, eikä globaalissa lentomyönteisessä ilmapiirissä ilmeisesti uskota, että tällaiseksi portiksi voisi alkaa kantamalla samalla vastuuta lentämisen päästöistä.

Suomessa pitää toistaiseksi tyytyä vapaaehtoiseen lentoveroon, jota voi maksaa ilmastonmuutoksen vastaista työtä tekeville. Minulle kompensaatio toimii lähinnä itsepetoksena. Raha ei oikeasti poista haittoja, mutta se helpottaa omaatuntoa. Ruotsin luonnonsuojeluliitto on laskenut, että lentolippujen hinta tuplaantuisi, jos lipuista perittäisiin samanlaiset ympäristöverot kuin muut alat päästöistä maksavat (Vihreä Lanka 29.3.2018). Minulta ei näköjään irtoa tällaista summaa vapaaehtoisesti. Ei tupakkaverokaan ole ihmisen itsensä päätettävissä, onneksi.

Ajaudun säännöllisesti keskusteluihin, joissa halutaan ”paljastaa”, että ekokatastrofista puhuvat ihmiset luulevat olevansa hyviä ihmisiä mutta ovat oikeasti tuholaisia lentämisen tai kaukomailta kuskattavien ruokien takia. Ymmärrän herkullisuuden – lentävä vegaani! – mutta sanoisin täältä ristiriitojen ytimestä, että suuri osa kaltaisistani on kiusallisen tietoinen tilanteesta.

Tuntuu typerältä edes sanoa tätä: en kuvittele olevani hyvä ihminen, vaikka syön spelttipatapuuroa ja ostan päihdekuntoutujien kierrätysmateriaaleista tekemiä tyynyliinoja. Pikemminkin olen häpeissäni. Olen osasyyllinen maailmantilaan, etuoikeutettu individualisti, jonka ongelmat eivät koske sitä, miten saisi jotain, vaan sitä, miten osaisi luopua jostain.

Lihaa syövä, autoileva ystäväni sanoo, että tällainen syyllisyys on hyvin luterilaista, suorastaan äärikörttiläistä. Tehdään syntiä ja ikään kuin korjataan asia katumalla oikein kovasti. Ongelma on se, että ilmastosyntejä ei voi saada anteeksi.

Yritän selittää asiaa ystävälle: En ole ”luopunut” lihansyönnistä. En halua syödä tapettuja tuotantoeläimiä. En pyöräile siksi, että olen kangaskassikalliolainen, vaan siksi, että haluan pyöräillä. Minusta on oikein rakentaa kaupunkia niin, että se mahdollistaa terveellisen, turvallisen ja ekologisen liikkumisen – ei fillarikommunismi ole koomista, vaan se, että kuljemme hiilineutraaliutta tavoittelevien ekocityjen väliä lentäen.

En yritä pyyhkiä kulutusvalinnoilla pois lentosyntejä, pikemminkin ihmettelen sitä outoutta, että ne kuuluvat samaan elämäntapaan: tiedostava kuluttaminen ja lentäminen. Mistä tämä johtuu? Ainakin siitä, että lentämisen päästöihin on herätty hitaasti. Kasvoin siihen, että maailma on auki ja sinne saa mennä! Jollain tavalla on kyse myös niin sanotusta kansainvälisyydestä. Ostan falafelit libanonilaisilta ja korianterin intialaisilta, teen töitä Egyptistä ja Irakista muuttaneiden kanssa, kai minun nyt täytyy nähdä hummusten lisäksi heidän kotimaansa! Olen tottunut siihen, että täytyy, saa, on mahdollisuus, ja tietenkin nopeinta reittiä.

Tällaista se siis on: saavutetuista eduista luopuminen.

Tällaista on myös faktojen valikointi. On helpompaa omaksua ajatus siitä, että tupakointi on epäterveellisyyden lisäksi epäekologista, kuin siitä, että lentäminen on ihanuuden lisäksi tuhoisaa.

Viihdyn hirvittävän hyvin punavihreiden vaalituloskarttojen Kalliossa, jonka kirjastossa on sateenkaarihylly ja kaduilla kirpparit, vesipiippukahvilat, joogasalit ja thaihieromot vierekkäin. Tässäkin elämäntavassa olen lähinnä kuluttaja: ostan kebabin sijaan falafelia, juuston sijaan hummusta. Tällainen ei riitä mihinkään. Elina Hirvonen kirjoittaa Maailman Kuvalehden (26.3.) kolumnissa hienosti siitä, ettei globaalien ongelmien ratkaisujen lähtökohta voi olla ajatus ihmisistä kuluttajina vaan kansalaisina. ”Kuluttajana olen halujeni vietävissä. Kansalaisena kannatan politiikkaa, joka kurottaa halujani kauemmas ja tavoittelee koko ihmiskunnan hyvää.”

Julkisten käyttäminen ratikkapysäkkien risteyksessä ei ole uhraus. Lentäminen on toista maata: luopuminen tarkoittaisi ajankäytön tai unelmien muuttamista. Minun täytyy alkaa haluta sitä, että en lennä. Toistaiseksi en saa tällaista halua itsestäni irti. Olen lentänyt paljon esimerkiksi kiinalaisen, nousevan keskiluokan kanssa, eikä heillä ole aikomustakaan vähentää lentämistä. Mitä hyötyä omasta panoksestani olisi?

Taidan elää suruaikaa. Varaan matkan ensi vuoden joogaretriittiin. En peru Bhutanin-matkaa. Mietin, voisinko alkaa lentämisen baaripolttajaksi. Silloin tällöin, juhlan kunniaksi.

Onko ilmastoahdistuksesta mitään hyötyä? Onko se vain itsetehostusta tai -ruoskintaa? Ympäristötutkija Panu Pihkala sanoo, että ilman ahdistusta ei olisi motivaatiota muutokseen. Ahdistusta pitää oppia sietämään: sellaista se nyt vaan on, että hyvät aikeet eivät riitä, eikä kestävien valintojen tekeminen ole helppoa.

Hyvän sään aikana -ilmastokirjaa (Into 2017) mukana tekemässä ollut Reetta Rönkä sanoo, ettei ole ihme, että sekä lennämme että koemme siitä syyllisyyttä. Näinhän meitä käsketään: pitää kuluttaa, pitää luopua turhasta, pitää saada talous kasvuun, hylätä kulutususko. Earth Hour nyt, Black Friday nyt!

Tehkää lentomatkoistani noloja, kirjoittaa Vihreän Langan päätoimittaja Riikka Suominen (29.3.). Hän uskoo, että lentäminen vähentyy, kun siitä tulee paheksuttavaa. Tekstistä tulee mieleen ystävä, joka aikoi postata Rossosta Insta-kuvan spagetti bolognesesta, mutta kuva alkoikin tuntua liian nololta someen. Saman tunteen pitäisi koskea lentämistä. Kaukomatka on murha!

Itse ajattelen lähinnä sitä, että Sri Lankan -matka oli mieletön. Iltaisin jooga pidettiin talon katolla tähtitaivaan alla, samaan aikaan, kun buddhalaismunkit toistivat vastarannalla mantrojaan. Päivisin uimme laguunissa, josta tsunami oli tehnyt hiekkapohjaisen. Ajoimme tuktukilla hoitoihin, joissa hierojat hakkasivat meitä teepusseilla selkään ja valelivat öljyillä.

Hullun lailla kaahaavassa turkoosissa bussissa raikasi Voice of Sri Lanka, mangon makeus tuntui aivoissa asti, rannalla istuessa kerroimme toisillemme rakkauksista ja peloista, vaikka emme edes tunteneet ennen matkaa. Olimme kaukana kylmästä, sanoimme selvin päin elämälle kiitos.

Haluan matkustaa kauas, koska ajattelen olevani olemassa jotain tällaista varten. Harmillista, että maapallo ei ole täällä vain minua varten.

Päivitetty 24.11.2020 – Ilmestynyt 30.5.2018