Mitä yhteistä on Mika Aaltolalla, Esko Aholla, Eero Heinäluomalla ja Mikko Hautalalla?

Lyhyt vastaus: heistä tuskin kukaan on Suomen seuraava presidentti.

Sitten pitkään vastaukseen. Valtakunnan ykkösdiplomaatin ja ulkopolitiikan muotoilijan työhön on seikkaperäiset pätevyysvaatimukset. Ei riitä, että presidentiksi pyrkivä on kansansuosikki tai onnistuu pääsemään edes oman puolueensa ehdokkaaksi. Ilman puoluetaustaa se ei ole onnistunut Mannerheimia lukuun ottamatta keneltäkään.

Kokeneita ulkopoliitikkoja olisi tarjolla, mutta näinä aikoina on yksi syy yli muiden, joka kaataa koko joukon presidenttihaaveita: Venäjä.

Kertaalleen jo presidentinvaalien finaaliin selviytynyt Esko Aho (kesk.) on rakentanut määrätietoisesti kansainvälistä uraa poliitikkokautensa jälkeen, mutta jäsenyys Putinin luottopankin hallintoelimissä aivan sodan alkamiseen asti vei häneltä presidentiltä vaadittavan poliittisen uskottavuuden. Samoin entinen ehdokas ja nykyinen europarlamentaarikko Eero Heinäluoma (sd.) ymmärsi Moskovan intressejä vielä silloinkin, kun kriittiset äänet Suomessa olivat jo voimistuneet.

Kun vielä karsitaan pois puolueiden ulkopuoliset eikä itsekään suurta halua tehtävään osoittaneet lehdistön lemmikit, Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola sekä Suomen Washingtonin-suurlähettiläs Mikko Hautala, alkaa olla jäljellä se joukko, josta tuleva presidentti valitaan. Vaikka Aaltolalla on kansainvälisen politiikan tuntemusta, hän on asiantuntija, joka ei ole istunut sellaisissa vaativissa neuvottelupöydissä, joissa presidentit tehdään.

Jäljellä olevasta joukosta kokeneimpia ovat Pekka Haavisto (vihr.), jo kahdesti ehdokkaana ennenkin ollut, sekä Olli Rehn (kesk.), joka on tiettävästi pohtinut ehdokkuutta useammin kuin kukaan muu Suomessa.

Kumpikin heistä on tullut kotimaan politiikkaan näkyvästi jo 1980-luvulla ja saanut parhaimmillaan jättimäisiä äänimääriä vaaleissa, joissa koko valtakunta on ollut yhtä vaalipiiriä. Haaviston kokemus YK-tehtävistä ja rauhanneuvottelijan työstä sekä kriisiaikojen ulkoministerinä ei jätä sen enempää epäilyjä pätevyydestä kuin Rehnin työ EU-komissaarina sekä Euroopan keskuspankin johtokunnassa. Molemmat ovat puolueidensa itseoikeutettuja ehdokkaita niin halutessaan – ja puolueilla on varaa taktikoida nimitysajankohdat niin myöhäisiksi kuin mahdollista maksimoidakseen lyhyen kampanjan tehot.

Mutta edes nämä kaksi pätevintä ehdokasta eivät ole tahrattomia taustaltaan: Haaviston yritys syrjäyttää virkajärjestys Al-Holin leiriltä Isis-taistelijoiden suomalaisia perheenjäseniä vapautettaessa poiki vuonna 2019 keskikokoisen poliittisen kriisin. Lopulta perustuslakivaliokunta totesi Haaviston toimineen laittomasti mutta ei niin vakavasti, että syytekynnys ylittyisi. Eduskunnan suurelta salilta Haavisto sai luottamuslauseen.

Rehn puolestaan kritisoi voimakkaasti Fennovoiman ydinvoimalahanketta vielä vuonna 2014 ollessaan Brysselissä, jolloin EU oli jo pannut toimeen ensimmäiset Venäjän Krimin-valtauksen jälkeiset pakotteet. Rehnin mukaan ”venäläiseen ydinvoimaan tehtävä, taloudellisesti epävarma ja poliittisesti rujo investointi tulee syrjäyttämään vuosikausiksi tarpeelliset investoinnit uusiutuvaan, vihreään energiaan”.

Rehn olisi jäänyt historiaan poikkeuksellisen varhaisena venäläisen talousvaikuttamisen kriitikkona, ellei hän olisi elinkeinoministeriksi tultuaan pyörtänyt kantansa täydellisesti – syistä, jotka eivät tänäkään päivänä ole vielä täysin kirkkaita. Lopputulos oli valtioenemmistöisen Fortumin lähtö Fennovoiman osakkaaksi ja nilkuttavan sekä yhä arveluttavammaksi käyneen hankkeen jatkuminen aina vuoteen 2022.

On varmaa, että sekä Haaviston että Rehnin poliittiset vastustajat eivät tule säästelemään sanan säilää kovistellessaan molempia harha-askelista, kunhan kisa pääsee täyteen vauhtiin.

Myös iällä on merkitystä: presidenttimme ovat tyypillisesti olleet vähintään viisikymppisiä virkaan astuessaan, ja huolimatta siitä, että hallituspuolueiden puheenjohtajat ovat olleet kriisiä läpi tarpoessaan historiallisen nuoria keski-iältään, ei ole sanottua, että nuoruus olisi etu presidentti-instituution mielikuvasaappaita täytettäessä. Ainoa alle viisikymppinen Suomen presidentti on tähän mennessä ollut Lauri Kristian Relander, jonka valinnasta 41-vuotiaana on jo lähes vuosisata.

Tämä himmentänee muutoin suositun Sanna Marinin mahdollisuuksia, mutta kaikkein todennäköisin syy Marinin tulevalle kieltäytymiselle on yksinkertaisesti halu jatkaa päivänpolitiikassa. Ainakaan näköpiirissä ei ole mitään merkkejä, että hän ei haluaisi jatkaa.

SDP onkin suurimmissa vaikeuksissa näissä vaaleissa. Vuonna 2018 Tuula Haatainen keräsi vain 3,2 prosenttia äänistä ja sitä edellisellä kerralla vuonna 2012 Paavo Lipponen 6,7 prosenttia äänistä. Tulokset ovat jääneet kauas puolueen peruskannatuksesta, ja ne olleet kirveleviä arvovaltatappioita – erityisesti kansainvälisesti kokeneen Lipposen kohdalla.

Vahvinta kokemusta, ryvettymättömintä uraa sekä sukupuolivalttia edustaisi EU-komissaari Jutta Urpilainen, jonka kausi Brysselissä on päättymässä ensi vuonna. Ensi kaudella komissaarin paikka menee todennäköisesti kokoomukselle. Urpilainen on ilmoittanut harkitsevansa ehdokkuutta.

Eduskuntavaalien mielipidetiedustelujen suosikki on kokoomus, jolla olisi heittää presidentinvaaleihin tuleen erittäin kokenut ulkopolitiikan ammattilainen, entinen pääministeri Alexander Stubb. Italiassa professorin virassa toimiva Stubb on ollut jo kaksi eduskuntakautta poissa kotimaan politiikasta ja lisäksi viime syksynä oma-aloitteisesti kertonut YouTube-videoissaan virheistään suhtautumisessa Venäjään. Ei varmaan turhaan, sillä hän on myös kokoomuksen kenttäväen suosikki ja tähän mennessä käyttänyt ilmaisua, joka jättää takaportin auki: ei juuri nyt suunnitelmia asettua ehdolle presidentiksi.

Ilman Stubbia ja Urpilaista kokoomus ja SDP ovat helisemässä, sillä olipa perussuomalaisten ehdokas kumpi tahansa, joko viimekertainen ehdokas Laura Huhtasaari tai ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja, entinen europarlamentaarikko Jussi Halla-aho, kumpikaan perinteinen suurpuolue ei halua hävitä persuille – ei varsinkaan, jos ensi talvena maassa on kokoomuksen ja demarien johtama sinipunahallitus, niin kuin tällä hetkellä todennäköisimmältä näyttää.

Niin, persut. Huhtasaari, jonka kansainväliset näytöt neuvottelupöydistä olivat varsin vähäiset, keräsi vuonna 2018 railakkaalla profiililla vajaat seitsemän prosenttia äänistä. Se ei juurikaan poikennut tuolloisesta tuoreen puoluehajaannuksen jälkeisestä perussuomalaisten peruskannatuksesta mutta riitti silti kolmanteen sijaan Niinistön ja Haaviston takana. Halla-aho on mittauttanut yhden kerran kannatustaan koko valtakunnan vaalipiirivaaleissa: hän keräsi vuoden 2015 eurovaaleissa huikeat 80 000 ääntä. Huhtasaari sai 2018 presidentinvaalissa yli 200 000 ääntä, ja perussuomalaiset pystynevät houkuttelemaan tämän kevään eduskuntavaaleissa uurnille 500 000 äänestäjää ellei enemmänkin.

Jos Halla-aho lähtee ehdolle, mikä tahansa alle puolen miljoonan tulos ensimmäisellä kierroksella on hänelle ja hänen fanaattisille kannattajilleen pettymys. Onhan hänen profiilinsa noussut kuin jaxuhali-raketti sen jälkeen, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan: slaavilaisen filologian tohtori ja entinen Suomen Kiovan-lähetystön viisumivirkailija on poliittisessa kärjessämme harvinainen juuri Ukrainaa jo pitkään tuntenut ekspertti.

Ennen kevättä 2022 perussuomalaisten ehdokkaiden kannat olivat useamman vaalien vaalikoneiden mukaan olleet eri puolueista Venäjä-myönteisimpiä. Halla-aho itse äänesti europarlamentaarikkona niinkin myöhään kuin maaliskuussa 2019 ainoana suomalaisena vastaan päätöslauselmaa, jossa pidettiin arveluttavana eurooppalaisen äärioikeiston ja Kremlin läheisiä suhteita – ja Huhtasaari vaati Venäjä-pakotteita poistettaviksi.

Mutta perussuomalaisten äänestäjät ovat tunnetusti myös muita armeliaampia omiaan kohtaan: rikostuomiot tai takinkäännöt eivät haittaa silloin, kun tunnelma on korkealla. Vastustajienkin tarttuminen epäjohdonmukaisuuksiin on vain panettelua. Ja siinä missä Huhtasaarella voisi olla vaikeuksia selvitä presidentinvaalin toiselle kierrokselle, Halla-aholla on siihen kaikki mahdollisuudet.

Siitä tosin seuraisi muiden puolueiden ja ehdokkaiden ryhmittyminen sen ehdokkaan taakse, joka on ei-Halla-aho. Mutta tuskin Halla-ahon omana tavoitteena onkaan presidenttiys vaan saada puumerkki politiikan päätöksiin. Kakkossijakin toisi hänelle meriittiä ja vaikutusvaltaa sekä vahvistaisi persujen uskoa omaan liikkeeseensä eikä sen vuoksi olisi lainkaan hullumpi tulos.

Mitä tästä voimme päätellä?

Lyhyt vastaus: Suomen tuleva kolmastoista presidentti on joko – aakkosjärjestyksessä – Haavisto, Rehn, Stubb tai Urpilainen. Olisi pientä yllätystä paljon keskikokoisempi ihme, jos se olisi joku muu, vaikka ensi kesänä nimiä spekulaatioissa pyörii enemmän kuin lääkäri määrää.

Mikäli Stubb kieltäytyy, Jan Vapaavuori (kok.) on vahvoilla – huolimatta sählingeistä Olympiakomiteassa – ja jos Haavisto ei lähde mukaan, Ville Niinistöllä (vihr.) on paljon nostetta.

Ruotsalaisilla, kristillisillä tai vasemmistoliitolla voi olla valovoimaisia ehdokkaita, jotka vetävät ääniä puolueen peruskannatusta enemmän, mikä riittää hyvin tulokseksi näille. Kärkiehdokkaat sen sijaan kamppailevat tosissaan heti kun hallituskuviot on nähty ja kesälomat pidetty. Panoksena on Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtaminen eli näinä aikoina tehtävän painoarvo on vain kasvanut.

Jos tapahtuisi mahdollisista ihmeistä suurin, eli Halla-aho selviäisi toisesta kierroksesta voittajana, ei sekään merkitsisi isoa muutosta Suomen ulkopoliittiseen linjaan. Suomessa olisi presidentti, joka on perussuomalaisista Kremlille vastenmielisin ja joka ei ehkä tunne henkilökohtaisesti Putinia tai hänen seuraajiaan mutta on syvällä sisällä slaavilaisessa ajattelutavassa.

Kuka siis nelikosta: Haavisto, Rehn, Stubb vai Urpilainen? Mielipidetiedusteluista ja kannatusmuutosten värähdyksistä tullaan repimään otsikoita niin tänä keväänä, varsinaisen ehdokasasettelun käynnistyessä kesällä kuin kamppailun kiihtyessä syksyllä.

Suorien kansanvaalien tuloksen ennustamisessa ne eivät ole osoittautuneet kummoisiksikaan silloin, kun istuva presidentti ei ole ehdolla: vuoden 2012 ennakkosuosikki Niinistön kannatus ennätti laskea viimeisen kuukauden aikana 51 prosentista 29 prosenttiin ja päätyä ensimmäisen kierroksen iltana 37 prosentin tulokseen. Kolme kuukautta ennen vaaleja kakkossijassa oli kiinni yhdeksällä prosentilla Timo Soini (lopputulos yhdeksän prosenttia) ja kaksi kuukautta ennen vaaleja hänen rinnalleen 11 prosenttiin oli kirinyt Lipponen (lopuksi seitsemän).

Muutamaa viikkoa ennen vaaleja finaalipaikassa oli kiinni kuninkaallisella mukilla kampanjoinut ikiehdokas Paavo Väyrynen (kesk., 13 prosenttia, lopputulos 18 prosenttia).

Vasta vihoviimeisessä gallupissa Pekka Haavisto oli noussut toiseksi finalistiksi (12 prosenttia, lopputulos 19 prosenttia).

Silloin moni tunsi sisuskaluissaan, että tulos oli aidosti kansan käsissä – kuten demokratiaan kuuluukin. Ei ole mitään syytä olettaa, etteikö matkalla ensi tammikuuhun ole monta mutkaa ja todellista jännitysmomenttia, joiden jälkeen päädytään jälleen kerran samaan toteamukseen: kansa päättää, äänestäjä kerrallaan.