Kotimatka EM-kisoista alkaa Helmareiden viimeisen pelin jälkeisenä päivänä St. Pancrasin rautatieasemalta. Turvatarkastusjono Eurostariin matelee. Olo on tyhjä, Saksa-peli ei antanut katharsista. Loppulukemat 0–3 jopa mairittelivat Suomea; palloa pelattiin vain yhteen päätyyn.

Ottelu ilahdutti ennen kaikkea pelaajakierrätyksen näkökulmasta. Moni pelaaja pääsi EM-debyyttiinsä, koska Suomen puolustus petti valitettavasti myös koronatoimissa: ottelupäivänä neljä pelaajista oli koronassa ja Jenny Danielsson loukkaantuneena.

Pelaajille arvoturnaukset ovat varmasti uran näkyvimpiä hetkiä ja tärkeitä myös urakehityksen kannalta. Onnistumiset kansainvälisillä näyttämöillä ovat eduksi uusia seuratarjouksia etsiessä – tai kruunu pitkälle uralle, kuten Anna Auviselle, joka nousi maajoukkueeseen vasta yli kolmekymppisenä.

Lähtöäni seuraaville päiville on Englantiin luvattu neljänkymmenen asteen helteitä. Ihmisiä kehotetaan välttämään ulkona liikkumista ja julkisia liikennevälineitä. Sääliksi käy pelaajia, mutta suurin huoleni kohdistuu jalkapallon keskusjärjestöihin, jotka eivät vieläkään näytä juuri reagoineen ilmastokriisiin ja sen asettamiin vaatimuksiin toimintamallien muuttamiseksi.

Eli samaan aikaan, kun kasvatetaan vaikkapa nyt naisten lajia, tulisi kansainvälistä kisakoneistoa kehittää ympäristön kannalta kestävämmäksi. Ja nopeasti. Juhlitut ennätysyleisöt tarkoittavat nykymallissa aina myös ennätyspäästöjä. Qatarissa marraskuussa 2022 järjestettävien miesten MM-kisojen kutsuminen hiilineutraaleiksi on tietenkin suuri vitsi, mutta samalla vain (pian sulaneen) jäävuoren huippu. Missä kisat järjestetään ja kuinka kaukaa sinne matkustetaan, on oleellista.

Tämän vuoksi en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin matkustaa kisoihin maata pitkin. Vaikka ihan varuiksi kyllä tarkistin mitä maksaisi lento kotiin notkuessani peruttujen junayhteyksien ansiosta puolenyön aikaan Aachenin juna-asemalla.

Ajattelen, että jos minulla on aikaa viettää EM-kisoissa kymmenen päivää, minulla pitää olla aikaa myös matkustaa hitaasti. On tietenkin myös selvää, ettei tällaista matkaa voi tehdä usein (eli kestänee kauan, että perhe unohtaa yksinmatkailuni).

Saksan halki matkustaminen ei valitettavasti lisää tarttumapintaa sen huippujoukkueeseen. Siihen nähden, kuinka menestyksekäs Saksa on ollut naisten jalkapallossa ja kuinka vahva ennakkosuosikki se on jälleen kisoissa, kisat näkyvät katukuvassa hyvin vähän. Ja tällä tarkoitan, ettei lainkaan.

Saksassa naiset järjestäytyivät pelaamaan monin tavoin jo 1950-luvulla, siitä huolimatta, että myös Saksassa (ja maan jakautumisen jälkeen molemmissa Saksoissa) jalkapalloliiton kanta naisten pelaamiseen oli kielteinen. Vuonna 1955 perustettu, esseniläisen yrittäjän tukema Länsi-Saksan naisten jalkapalloliitto kokosi yhteen peräti 22 joukkuetta.

Liigaseurojen kenttiä naiset eivät saaneet käyttää, mutta onneksi maassa riitti myös muita kenttiä, esimerkiksi kaupunkien. Liitto toki paheksui tällaista rintamasta lipeämistä. Se koki olevansa ”taistelussa naisten jalkapalloa vastaan”, kuten Vesa Vares kirjoittaa tuoreessa kirjassaan.

Kenttäkielto peruttiin vuonna 1970 ja lopulta naisten kansainvälinen menestys johti myös viralliseen panostukseen. Kun seurajoukkue Bergish Gladbach 09 kävi voittamassa Taipein kansainvälisen kutsuturnauksen vuonna 1981, Länsi-Saksan jalkapalloliitto päätti vihdoin perustaa myös naisten maajoukkueen. Ihan kannattava päätös nykytilastojen valossa.

Suomella on yksi aiempi arvokisakohtaaminen Saksan kanssa, ja kohtalokas sellainen, sillä Saksa pudotti Suomen välierissä vuoden 2005 EM-kisoissa ja eteni aina mestariksi asti – jo kuudetta kertaa. Mestaruus tuli myös vuosina 2009 ja 2013.

Edellisissä kisoissa, vuonna 2017, Tanska historiallisesti pudotti Saksan puolivälierissä, mutta tämän kesän kisoissa voimasuhteet olivat jälleen päinvastaiset: Tanska kaatui Saksalle luvuin 4–0 ja jäi Suomen tavoin alkulohkoon. Saksa päätti alkulohkonsa – kuten toinen ennakkosuosikki Englanti – puhtaalla pelillä. Kolme peliä, kolme voittoa (mukaan lukien siis omasta ennakkosuosikistani Espanjasta), nolla päästettyä maalia.

Saksa on ollut myös kansainvälisen seurajalkapallon huipulla koko sen virallisen historian ajan – sekä Uefa-cupissa että Mestareiden liigassa. Saksalainen joukkue on voittanut kilpailun yhdeksän kertaa ennen vuotta 2015 ja sen jälkeen ollut finaalissa kolmesti. Mestaruudet jakautuvat neljälle eri joukkueelle, mikä kertoo Saksan liigan vahvasta sisäisestä kilpailusta.

Suomen EM-kisakokoonpanosta Saksassa ovat pelanneet joukkueen konkarit Essi Sainio ja Tinja-Riikka Korpela sekä kuopus, Katriina Talaslahti.

FC Bayern Münchenin maalivahtina kaksi Saksan-mestaruutta (2015 ja 2016) voittanut Korpela kuvailee, että Saksa poikkesi hänen aiemmasta pelimaastaan Norjasta sekä seuran tarjoamien fasiliteettien että fanikulttuurin osalta – Saksassa myös aikuiset tulivat pyytämään nimmaria. Pelaajat ovat kertoneet myös saksalaisen maineen mukaisesta hyvin tiukasta kurista.

Katri Mattsson, Suomen Palloliiton varapuheenjohtaja, johon törmäsin ennen Saksa-peliä Milton Keynesissä – pienen ja muuten tylsän kisapaikan etuja – vietti omalla peliurallaan kaksi kautta (2009–11) Saksassa.

Mattsson kuvailee Wolfsburgiin siirtymistä melkoiseksi sokiksi. ”Olin aiemmin pelannut Ruotsissa ja Yhdysvalloissa, jotka molemmat ovat yltiöpositiivisia kulttuureita. Sitten tulin Saksaan ja mietin, miksi nämä ihmiset vihaavat minua, mitä pahaa olen niille tehnyt”, Mattsson kertoo Naisten laji -kirjassa. Myös jäykän hierarkkinen organisaatio oli uutta: valmentajaa kunnioitettiin ja pelaajat kävivät kättelemässä valmentajan jokaisten treenien aluksi. Mattsson sanoo kuitenkin viihtyneensä, sitten kun paikalliseen toimintamalliin tottui ja ymmärsi hyvän tarkoituksen kaiken sen huutamisen takana.

Kauden 2018–19 jälkeen liigassa ei ole pelannut suomalaisia. Onko syynä sarjan kova taso, tiukka maine vai suomalaisten käyttämien agenttien puutteelliset suhteet – vai ehkä nämä kaikki?

Anna Signeulin luotsaama maajoukkue on ollut varsin muuttumaton, eli kisoissa pelasi pitkälti sama kokoonpano kuin karsinnoissakin, mikä perustelee monien pelaajien kisatilinpäätöstä unelmien tavoittelemisena ja toteutumisena. He saavuttivat kisapaikan itselleen.

Kuitenkin tulokset itse kisoissa jäivät pettymykseksi, eikä syytä ehkä lopulta voi vierittää yksin lohkon kovuudelle. Mutta mitä on tehtävissä, että joukkue voisi seuraavissa EM-kisoissa myös vakavasti taistella pisteistä? Kilpailu Euroopassa ei tule ainakaan helpottumaan.

Palloliiton ja seurojen työ kantaa tulosta hitaasti, mutta pelaajien laadukkaan arjen parantaminen Kansallisen liigan joukkueissa on tietenkin keskiössä, Palloliiton pääsihteeri Marco Casagrande vastaa. Ja tämänhetkinen realiteetti on, että pelaajia pitää saada entistä parempiin ympäristöihin ulkomaille. Siksi on myös tärkeää, että maajoukkuepolut toimivat, koska nuorten maajoukkueiden kautta pelaajia löydetään.

Kisoja varten – koska sinne mennään, se on ilmeinen tavoite – tarvitaan kolme asiaa kohdilleen, Casagrande listaa. Pelaajien pitää pelata omissa joukkueissaan isoissa rooleissa, eivätkä parhaat pelaajat saa olla loukkaantuneita; joukkueen oman pelin pitää parantua ja kehittyä äärimmilleen parin kolmen vuoden aikana, sekä tietenkin tarvitaan huippuvalmistautuminen. Ja itse kisoissa täydellinen onnistuminen.

Eli ei kun eteenpäin!