Saapuessani Inarin kylänraitille todellisuus iskee päin kasvoja. Heti kättelyssä on selvää, ettei tältä reissulta saada kotiin vietäväksi postikortinkauniita kuvia lumisista tuntureista tai niiden yllä öisin tanssivista revontulista.

On marraskuun 15. päivä. Hiilenharmaalta taivaalta ropisee niskaan vesipisaroita, lunta ei ole maassa laisinkaan. Mittari näyttää viittä lämpöastetta.

Viime vuonna samaan aikaan Inarissa oli jo ladut lanattu. Rehellisesti sanottuna tämänkin jutun näkökulman piti alunperin olla aivan toisenlainen.

Kello näyttää varttia yli kaksi iltapäivällä, aurinko jo laskee paksun pilvipeitteen alla. Hotellin vastaanottovirkailija toivottaa minut tervetulleeksi ja muistuttaa olemaan varovainen, kun kävelen ulkosalla. Ensilumi saapui Inariin parisen viikkoa siten mutta suli pian, kun ilma lämpeni ja vesisateet palasivat. Sittemmin yöpakkaset ovat tehneet pihoista ja teistä luistinratoja.

On pääkallokeli.

Päästyäni hotellihuoneeseen ulkona on jo hämärää. Avaan parvekkeen oven, aivan niin kuin meillä on tapana tehdä lomamatkoilla, kun haluamme nähdä, minkälaiset maisemat huoneestamme aukeavat.

Juutuanjoki pauhaa tummana virtana, kuohupäät iskeytyvät kiviä vasten sinertävinä pyörteinä. Hotellin päärakennuksen voimakkaat valot valaisevat takapihan, missä iäkkäät männyt seisovat tummina hahmoina. Samassa vaeltavat silmäni osuvat pimeää taustaa vasten keinovalojen loisteessa hohkaavaan valkoiseen palleroon. Se liikahtelee vähäeleisesti, liikuttelee silloin tällöin korviaan tarkkaillessaan ympäristöä. Metsäjänis istuu kyyryssä kelopölkkyyn väsätyn lintulaidan alla ja popsii maahan pudonneita auringonkukan siemeniä. Hetken kuvittelen olevani osa sen maailmaa.

Jos olisin Lapin mahtavin petolintu maakotka, minua olisi juuri onnistanut. Kotkan ja muiden saalistajien on helppo havaita lumettomassa maastossa liikkuva, jo talviasunsa vaihtanut metsäjänis. Sen valkoisesta suojaväristä onkin tullut huomioväri. Metsäjänis vaihtaa turkkinsa syksyisin valon vähentyessä eikä ­välitä siitä, että alkutalvi on lumeton.

Ilmastonmuutos, joka on vuosien ajan merkinnyt suuressa osassa Suomea leutoja ja lumettomia alkutalvia, on ollut ankara juuri metsäjäniksen ja riekon kaltaisille pohjoisen luonnon ja sen vuodenaikojen vaihteluun erikoistuneille lajeille. Etelä- ja Keski-Suomessa metsäjäniskannat ovat romahtaneet, ja vaikka maan pohjoisosien jäniskannat ovat edelleen kohtuulliset, on pohjoinen laji taantunut koko maassa jo kahden vuosikymmenen ajan.

Kun astun ulos huoneestani seuraavana aamuna, metsäjänis on häipynyt ja lintulaudalla hyppelehtivät talitintit ja pari oravaa.

Tuuli on yön aikana puhaltanut pilvet tiehensä, ja purppuran sävyt värjäävät taivaan Inarin kirkonkylän yllä. Marraskuun harmauden jälkeen on piristävää nähdä aurinko, mutta katsellessani aamun valkenevan lumettomassa Pohjois-Lapissa herää mieleeni väistämättä ­kysymys, aiheuttaako ilmastonmuutos poikkeuksellisen alkutalven.

Luonnollisia lyhyen aikavälin vaihteluita on esiintynyt aina, ja on vaarallista tehdä liian äkillisiä johtopäätöksiä. Ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos on maailmanlaajuinen ilmiö, joka on pystytty todentamaan muun muassa laajojen alueiden pitkän aikavälin keskilämpötilojen nousulla. Tänä vuonna marraskuu on ollut Lapissa kuusi astetta keskiarvoa lämpimämpi. Yleisesti ­ottaen Suomen alkutalvet ovat lämmenneet, joulukuut lähes viisi astetta. Tutkimusten mukaan pohjoiset alueet lämpenevät ilmastonmuutoksen takia kaksi kertaa nopeammin kuin maapallo keskimäärin. Nämä ­luvut palaavat mieleeni, kun astelen syys­takissani hakemaan kylältä vuokra-auton.

Kylänraitilla vastaan kävelee pääasiassa kaakkoisaasialaisia turisteja. Todennäköisesti heilläkin oli Lapista toisenlaiset mielikuvat ja odotukset, kun he varasivat unelmiensa lomamatkan. Mutta miten paikalliset näkevät tilanteen, kun kuumin matkailukausi on kulman takana eikä tulevien päivien ennuste povaa lunta laisinkaan? Tällä menolla turistit on sullottava huskysafareilla rekiin, joissa on pyörät.

Hurautan maantie 955:tä 30 kilometriä Kittilään päin, kunnes navigaattori käskee kääntymään oikealle kapealle metsäautotielle.

Parkkeeraan auton jäärataa muistuttavaan pihaan ja näen talon isännän astelevan tyhjän poroaitauksen takaa. Petri Mattus, 46, tervehtii vankalla kädenpuristuksella ja kaivaa taskustaan kännykän. Hän haluaa näyttää edellispäivänä ottamansa kuvan, jossa vihreän havumetsän keskellä, kaatuneen puun rungolla kököttää kaksi vitivalkoista lintua.

– Ovat kuin kaksi huutomerkkiä. Riekkoja näkee nykyään liian harvoin, samaa sanovat muutkin paikalliset, Petri toteaa.

Petri on inarinsaamelaisen Mattuksen poronhoitajasuvun jälkeläinen. Peruskoulusta päästyään hän siirtyi isänsä porotilalle täysipäiväisesti töihin ja osti lopulta tilan toiminnan itselleen vuonna 1994.

Poromies Mattus on ollut viime viikkoina erityisen kiireinen: päivät ovat sujuneet ensin erotusten, sitten teurastusten ja lihanleikkuun parissa.

Kysyn oitis kysymyksen, jonka hän on varmaan kuullut lähes jokaisen vieraan suusta: missä tilan porot ovat tällä hetkellä?

– Näin sulan maan aikaan poroni liikkuvat pitkin paliskuntaa, talvella ne ovat paimennuksessa kylä- tai perhekunnittain. Meidän perhe elää aika lailla luonnosta, hän naurahtaa ja korjaa karvalakkiaan.

Petrin puoliso Kirsi Ukkonen työskentelee Metsähallituksen luontopalveluissa, ja pojat Pietu-Eemeli, 11, ja Penjami, 9, ovat innokkaita auttamaan isäänsä porotöissä. Nyt pojat ovat kuitenkin koulussa ja talon emäntä töissä.

Petri ehdottaa, että teemme pienen kävelyn lähimetsässä.

– Otahan kamera mukaan, jos vaikka nähtäisiin riekkoja tai muita elukoita.

Emme ehdi kävellä kauaakaan metsänrinnettä pitkin ylös, kun Petri avaa takkinsa ja pyörittelee päätään.

– Tuntuu siltä kuin olisi syyskuu, aivan liian lämmintä. En muista kokeneeni tällaista alkutalvea koskaan.

Kieputtelen kuumaa sanaa suussani, mutta päätän aloittaa myönteisemmällä oletuksella ja kysyn, voisiko kyseessä olla vain luontainen vaihtelu.

– Kyllä mä uskon, että tässä on kyse siitä ilmastonmuutoksesta. Säästä on tullut kovin arvaamaton, mennään laidasta laitaan. Kun yhtenä päivänä sataa lunta, seuraavana vettä ja sitten pakkaset taas palaavat, kasvillisuus peittyy jään alle eivätkä poroni saa ruokaa. Huonoissa kaivuoloissa poroja voisi kuolla nälkään, mutta ruokinnan avulla olen auttanut niitä selviämään.

Nousemme rinteen laelle ja pysähdymme katselemaan näkymää alas Mattusten porotilalle. Samassa Petri huomaa alhaalla muutaman poron, jotka tarkkailevat meitä etäisyyden päästä.

Niin kuin monet muutkin porotilalliset nykyään, Petri saa osan tuloistaan matkailusta. Hän järjestää muun muassa ulkomaisille turisteille mahdollisuuden päästä tutustumaan poromiehen arkeen. Lumi on erottamaton osa elämystä.

Palatessamme tilalle suuren pakettiauton kokoinen koulutaksi kaartaa pihaan. Pojat saapuvat kylältä, jossa he käyvät inarinsaamenkielistä koulua. Petri komentaa veljekset sisälle läksyjen tekoon ja toteaa, että hänenkin pitäisi jatkaa hommia. Hän haluaa kuitenkin kertoa vielä yhden tarinan.

– Olen viime vuosien aikana huomannut, että männyn taimia on alkanut ilmaantua ylemmäksi ja ylemmäksi tuntureiden ­rinteille. Itse en olisi sitä näkemässä, mutta tuntuu hurjalta ajatella, että kun omat poikani ovat aikuisia, mitä jos täällä ei enää olisi todellisia avotuntureita. Mitä Lappi olisi ilman niitä? 

Vaikka tutkijoiden näkemykset eroavat siitä, miten ilmastonmuutos tulee muuttamaan Suomen metsiä, tieteelliset tutkimukset tukevat Petrin paikallishavaintoja. Matkalla seuraavaan kohteeseen soitan Luonnontieteellisen keskusmuseon yli-intendentti Henry Väreelle.

– Olen liikkunut Kilpisjärvellä vuodesta 1985 lähtien ja viimeisen kolmen vuoden aikana olen havainnut, että mänty on ilmestynyt maisemaan. Taimia on alkanut kasvaa tienposkessa Saanan juurella. Tämä pätee yleisesti pohjoisen luontoon: ilmastonmuutoksen myötä metsänraja siirtyy pohjoisemmaksi sekä tunturissa korkeammalle. Tosin Lapissa porojen suuri määrä pitää osaltaan huolen siitä, että prosessi on hidas.

On jo pilkkopimeää, kun saavun metsän keskellä, Menesjärven rannalla sijaitsevan vanhan saamelaisten kyläkoulun pihaan. Nykyään suuri puinen rakennus kuuluu Anne Harjulle ja Timo Haloselle ja kantaa nimeä Hotel Korpikartano. Pariskunta on pyörittänyt hotellitoimintaa vuodesta 2010 lähtien, ja talvisesongin aikaan he tekevät yhteistyötä poromies Petri Mattuksen kanssa. 

Tänään korpikartanolla on kuitenkin hiljaista, eikä asiakkaita ole laisinkaan.

– Tyyntä ennen myrskyä, Timo, 64, naurahtaa ja kertoo, että hotelli on buukattu täyteen koko talveksi. Valtaosa heidän asiakkaistaan saapuu ulkomailta, Kiinaa ja Australiaa myöten.

Istumme kahvilla avarassa ruokasalissa, joka oli ennen koulun liikuntahalli. Jälleen on aika mainita päivänpolttava sana.

Anne, 54, oli entisessä elämässään kulttuuriantropologi. Hän alkaa pohtia Inarin lumetonta alkutalvea osana ihmisen muistamista. Hän muistuttaa, että lumettomia alkutalvia on ollut Lapissa aikaisemminkin, vaikkakin harvoin. Tosin ennen ei ole juuri puhuttu ilmastonmuutoksesta, ei ainakaan samalla tavalla kuin nykyään.

Pariskunta ei kuitenkaan kiellä ilmastonmuutosta, ja he ovat panneet merkille, että viime vuosina syksyt ovat pidentyneet.

– Nykyään sitä seuraa talven tuloa jännittynein mielin; että minkälaisia haasteita säänvaihtelut heittävät tällä kertaa. Kyllä se huolestuttaa, että mihin tässä ollaan oikein menossa, Anne toteaa.

– Eikä käy kieltäminen, etteikö lumettomuus jo aiheuttaisi päänvaivaa. Meille on tulossa muutaman päivän päästä brittiryhmä, joka haluaa metsästää revontulia moottorikelkoilla. He ovat jo maksaneet kaiken, Timo huokaa.

– Eräoppaamme kanssa pohdimme, että voisimme viedä turistit pienen, jo jäätyneen järven jäälle katsomaan revontulia potkukelkoilla, luomumeiningillä.

Syötyämme Timo kaivaa kännykän esille ja tarkistaa tulevan yön ennusteen.

– Ihan kohtuuhyvältä näyttää.

Suuntaamme läheisen järven rannalle, viritämme kamerat jalustoille ja tähyilemme pohjoisen suuntaan. Muutama pilvi vaeltaa hennon tuulen tahdissa, tähdet tuikkivat kirkkaasti, sillä täällä päin maailmaa ei juuri ole valosaasteita.

Odottaessamme ennusteiden käymistä toteen Timo kertoo, että revontulet ovat heidän päätuotteensa. Suurin osa toiminnasta kelkka-ajeluista lumikenkäilyyn rakennetaan osaksi revontulien metsästystä.

– Tietenkin turistit haluavat kokea talven ihmemaan, ja musta joulu olisi meille iso ongelma.

Aika kuluu, ja juttelemme niitä näitä, kunnes yhtäkkiä puhe katkeaa. Timo osoittaa sulan järven ylle ja huokaa ääneen. Helpotuksesta kenties.

Öinen taivas elää, vihreä juova sykkii, kasvaa pituutta kuin heräilevä käärme ja voimistuu hiljalleen lopulliseen muotoonsa. Seuraamme avaruuden valoja, emmekä puhu enää mistään, ei lumesta, ilmastonmuutoksesta tai tulevaisuuden näkymistä.

Ne keskustelut jatkukoot huomenna.

Katso video Kimmo Ohtosen linturetkeltä.