Udine, 23. maaliskuuta 2019. Pohjois-Italian lauantai-iltapäivä on keväisen lämmin ja aurinkoinen. Suomen EM-jalkapallokarsintalohkon avausottelu Italiaa vastaan alkaa muutaman tunnin kuluttua.

Kaksi eri puolelta Suomea tulevaa kannattajaryhmää tapaa toisensa sattumalta kaupungin keskustassa. Ilmeet ovat iloisia, tervehdykset tuttavallisia. Juttu alkaa lentää saman tien, olut virtaa. Valtaosa on miehiä, mutta mukana on naisiakin.

Tuntuu kuin toisilleen etukäteen vieraat kannattajat olisivat keskenään vanhoja kavereita. Mutta ei, eivät he ole. Jalkapallo ja Suomen A-maajoukkue yhdistävät. Ties kuinka heidän pelipäivänsä jatkuu, jälkipelinsä sujuvat, kotimatkansa kuluu. Mahdollisesti yhdessä.

Noihin lämpimiin kohtaamisiin tiivistyy jotakin hyvin keskeistä koko faniuden ytimestä. Kyse ei ole ainoastaan jonkin maa- tai seurajoukkueen kannattamisesta, voitetuista tai hävityistä otteluista, fanirekvisiitasta tai -lauluista. Kyse on pitkälti yhteisöllisyydestä, intohimosta, yhteydestä johonkin itseä suurempaan ja yhteisesti merkitykselliseen.

Helsinki, 15. marraskuuta 2019. Suomi on juuri voittanut EM-karsinnan päätöspelissään Liechtensteinin, sijoittunut lohkossaan Italian jälkeen toiseksi ja varmistanut jalkapallohistoriansa ensimmäisen paikkansa miesten arvokisoissa.

Töölön jalkapallostadionilla riemuitaan ja riehutaan, nauretaan ja itketään. Kyyneleet johtuvat onnesta.

Takana on iso määrä pettymyksiä, epätoivoa, mustaa huumoria A-maajoukkueen menestymättömyydestä. Nyt on saavutettu jotakin hyvin merkityksellistä, pitkän ajanjakson täyttymys.

– Kyllä se tuntui silloin ja tuntuu edelleenkin valtavalta merkkipaalulta. Koko aika ennen arvokisapaikkaa oli kohtuuttoman pitkä. Matkan varrella on ollut jos jonkinlaisia vastoinkäymisiä. Tämä saavutus on Suomi-futiksen todella ison työmäärän jälkeen tietyn aikakauden looginen ja samalla huojentava päätepiste. Kyseessä ei ole mikään kuulento, Suomen maajoukkueen kannattajayhdistyksen (SMJK) hallituksen jäsen Ilari Kattilakoski sanoo.

Suomalaisen jalkapallo- ja futiskannattajakulttuurin kannalta Kattilakosken sanoihin sisältyy paljon oleellista. Useissa Suomea suuremmissa futismaissa tilanne on hyvin toisenlainen, sillä siellä on totuttu menestymään ja menestykseen. Isokokoinen ja harvaan asuttu pohjoinen maa on nyt ihan uudessa tilanteessa.

Kannattajuus? Fanius? Mistä varsinaisesti puhutaan, kun puhutaan näistä ilmiöistä?

Eräs määritelmä kuuluu näin: ”Fani (englanniksi fan) on henkilö, joka ihailee ja/tai arvostaa jotakin ilmiötä, henkilöä, joukkuetta, tyylilajia tai kulttuurin aluetta. Asian arvostus ylittää keskimääräisen tai tavanomaisen arvostuksen. Fani- tai kannattajakunta on tämän kaltaisista henkilöistä muodostuva ryhmä tai yhteisö. Heidän intohimoista toimintaansa kutsutaan faniudeksi.”

Fanikulttuuria esiintyi jo antiikin Roomassa ennen ajanlaskun alkua. Gladiaattorit olivat suuria sankareita, jotka tarjosivat kansalle ”leipää ja sirkushuveja”. Nykyajan jalkapalloilijoita ja muita huippu-urheilijoita onkin usein verrattu yli 2 000 vuoden takaisiin gladiaattoreihin. On aikakausi ollut mikä hyvänsä, viihdettä janoava kansa on ottanut sankarinsa omakseen ja jopa samastunut heihin.

– Huuhkajien ja Suomen kannattajien välillä on mainio symbioosi, joka näkyy puolin ja toisin ennen kaikkea henkisellä puolella. Ajat ovat muuttuneet. Nykypelaajilla ei välttämättä ole samanlaista painolastia menestymättömyydestä kuin oli edellisillä sukupolvilla, Kattilakoski, 38, jatkaa.

Suomen pelaajat esimerkiksi maalivahti Lukas Hradeckyn johdolla korostavat toistuvasti fanien ja kannattajien merkitystä. Mitä paremmin maajoukkue on pelannut ja menestynyt, sitä vahvemmaksi symbioosi on kehittynyt. Kannattajat ovat iso osa koko suomalaista jalkapalloyhteisöä.

Huuhkajien vankka kannatus ja laaja kannattajakunta ovat maajoukkuejalkapallon kansainvälisessä vertailussa jopa harvinaisia ilmiöitä. Intohimoisin fanikulttuuri liittyy Suomea isommissa jalkapallomaissa lähes poikkeuksetta seurajoukkueisiin. Tämän ymmärtääkseen ei tarvitse mennä kuin lahden toiselle puolelle Ruotsiin – joskaan ehkei nyt korona- aikana.

Suomen kannattajien ja koko futisperheen nykyhuumaa ovat lisänneet entisestään niin naisten jalkapallo- kuin miesten futsalmaajoukkueen arvokisapaikat. Viimein on ihan aidosti sisäistetty, että myös syrjäisestä pohjoismaasta voi tulla riittävästi pelaajia, jotka ovat sekä valmiita että kyvykkäitä pärjäämään kansainvälisesti isompiaan vastaan.

SMJK:hon vuonna 2004 liittynyt Kattilakoski muistuttaa Suomessa olleen laatupelaajia, -joukkueita ja hyviä valmentajia jo kauan ennen tuoreimpia saavutuksia. Esimerkiksi Jari Litmasen, Sami Hyypiän ja useiden muiden tähdittämä ”kultainen sukupolvi” saattoi muodostaa jopa nykyistä paremman maajoukkueen, mutta arvokisoihin oli tuolloin huomattavasti vaikeampi päästä kuin nyt 15–20 vuotta myöhemmin.

Pitkäaikainen maajoukkuefani haluaa samalla nostaa esiin kaikki iäkkäät kannattajat, jotka ovat jo vuosikymmeniä myötäeläneet Suomen takana ja tukena. Hänen mielestään on upeaa, että he saavat vielä kokea nykyiset saavutukset. Huomiota ansaitsevat myös lukuisat ruohonjuuritason tekijät, jotka ovat aikakaudesta toiseen työskennelleet suomalaisen jalkapallon hyväksi.

Urheiluun liittyvällä faniudella on kaiken hypen ja riemun keskellä myös kääntöpuolensa, ainakin yleisellä tasolla.

Eikä nyt ole kyse sinänsä erittäin valitettavasta kannattajaväkivallasta, jota ikävä kyllä ilmenee eri puolilla maailmaa yhä tänäkin päivänä.

Kyse on pikemminkin siitä, miten koko fanius ilmiönä on ylipäätään perusteltavissa. Jos aihetta tarkastelee kylmän rauhallisesti järki edellä, herää iso määrä kysymyksiä. Tärkeitä tai ei, ne on syytä esittää.

Mikä huippu-urheilussa on viime kädessä niin hienoa ja tärkeää, että se saa valtavat kansanjoukot ikään kuin epäaikuisuuden tilaan? Kun jääkiekkokaukalossa tapellaan, onko kannattajalaumoilla juuri tarvekin nähdä tällaisia primitiivisiä aggressioita? Onko kyse lähinnä perverssistä tirkistelystä ja infantiilista sosiaalipornosta? Lieneekö tämä kaikki jonkinlainen tosi-tv:n esiaste?

Entä kun mediassa käsitellään naureskelevaan ja hyvävelimäiseen sävyyn Huuhkaja-pelaaja Fredrik Jensenin hiustyyliä tai sankarivalmentaja Markku Kanervan välipalapuuroa? Ovatko juuri nämä niitä ”huikeita tarinoita”, joita kansan väitetään niin kovasti janoavan? Uskaltaisiko kukaan fanittaa oikeasti tärkeiden ammattien edustajia, kuten siivoojia, opettajia tai roskakuskeja?

– Joskus on kieltämättä tullut mietittyä omaa mielenterveyttä. Kannattajana on kokenut kaikenlaisia kohelluksia ja tunnekirjoja, mutta kaipa tämä on harrastus siinä missä muutkin. Hyviä muistoja kyllä riittää, Ilari Kattilakoski tuumii.

Kööpenhamina, 12. kesäkuuta 2021. Pitkä matka Udinen maaliskuisesta lauantaista ja samalla vuosikymmeniä kestänyt vaellus kohti historiallista arvokisapaikkaa tulevat tuona kesälauantaina tavallaan tiensä päähän. Suomi kohtaa silloin EM- lopputurnauksen avausottelussaan Tanskan ennen pelejään Venäjää ja Belgiaa vastaan.

Huuhkajien koko ajan kasvavalle kannattajakunnalle on tietysti harmillista, että viheliäinen pandemia vaikuttaa hyvin rajoittavasti fanien neitseelliseen kisakokemukseen. Jos taas asiaa katsoo terveysturvallisuuden näkökulmasta, tulee jälleen ymmärtäneeksi, kuinka pientä EM-jalkapallo on maailmanlaajuisen kriisin rinnalla.

Vaikka fanien on nyt syytä nauttia täysin rinnoin Huuhkajien hienosta ja täysin ansaitusta saavutuksesta, ei kannata unohtaa, että yksi kisapaikka on vain yksi kisapaikka. Suomalaisessa jalkapallossa on vielä paljon työtä tekemättä, minkä myös Kattilakoski tietää varsin hyvin.

– Täytyy todella toivoa, ettei tämä jää ainutkertaiseksi saavutukseksi. Voin joka tapauksessa taata, että kuten monesti aiemminkin, täältä päin riittää kyllä huonoinakin aikoina kannatusta ja kannustusta.

Suomen koko A-maajoukkue on tästä hyvin tietoinen. Se olisi ilman uskollisia kannattajiaan jäänyt todella paljosta paitsi. Jostakin, mikä jää takuuvarmasti elämään maan jalkapallohistorian lämpimimpiin muistoihin.