Kreikkalaiset tullimiehet olivat toki nähneet kaikenlaista, mutta ei sentään turisteja, jotka tuovat matkalle mukaan suksisauvoja. Toukokuussa 1998 Apukerhon matkalla oli näet missiona toteuttaa pian eläkkeelle jäävän kerhomestari Heikki Hietamiehen pitkäaikainen haave järjestää hiihtokilpailut Rodoksella.

Siihen mennessä Hietamies oli käynyt apukerholaisten kanssa Rodoksella jo 37 kertaa. Mies oli jo niin tuttu naama paikallisille, että kissat ja koiratkin juoksivat tervehtimään. Tosin se saattoi johtua myös siitä, että Hietamies kävi päiviensä ratoksi ruokkimassa kulkukissoja turkkilaisella hautausmaalla.

Hiihtokilpailun paikaksi oli valittu kuuluisa Sadan palmun aukio. Suksisauvat olivat normaalin pituisia, mutta kilpasuksiksi oli mukaan pakattu lyhyitä muovisuksia. Viestihiihto oli lumen puutteen takia enemmänkin sukset jalassa töpöttelemistä, mutta raivoisan taistelun jälkeen voittoon kiri apukerholaisia vastaan kilpaillut Finlanders-orkesteri.

Palkintojenjako meni hieman päälaelleen, sillä voittajajoukkue lahjoittikin palkinnon kilpailun järjestäjälle. Hietamies sai muistolahjaksi hanurin, kossupullon sekä Satumaa-humpan nuotit.

Sen jälkeen Hietamies kävi vielä ruokkima hautausmaan kissat viimeisen kerran ja lähti kotiin.

19 vuotta kestänyt ura Apukerhon isäntänä oli ohi.

Apukerhon tarina alkoi näin:

Elettiin huhtikuuta 1979. Helsingin Hitsaajankatu 7:ssä sijaitsi osa A-lehtitalon toimitiloista. Viidennessä kerroksessa, samalla pitkällä käytävällä sijaitsivat sekä Avun että tv-lehti Katson toimitukset.

Eräänä päivänä Katso-lehden kahvihuoneessa toimittaja Heikki Hietamies sekä lehden toimituspäällikkö Raimo Rasilainen pelasivat jälleen kerran ikuista shakkipeliään (minkä Hietamies hävisi yhtä kertaa lukuun ottamatta aina). Kesken pelin Hietamiehelle tuli kutsu saapua keskustelemaan käytävän toiseen päähän Avun päätoimittaja Eero Saurin kanssa.

Sauri oli palkattu Avun toimituspäälliköksi vuonna 1967 ja vuonna 1969 hänestä tuli Avun päätoimittaja. Hänen johdollaan Apu uudistettiin ja lehti koki ainutlaatuisen levikinnousun 186 000:sta 300 000:een. Sauri löysi monta toimivaa ideaa ruotsalaisesta Året Runt-lehdestä, jonka päätoimittajan hän tunsi hyvin. Sieltä löytyi esimerkiksi idea julkaista Avussa paperinukkeja.

Hietamiehen ja Saurin välinen keskustelu meni suunnilleen seuraavasti: Sauri ilmoitti, että Apuun perustetaan lukijakerho ja Hietamiehestä tulee sen isäntä. Mutta päinvastoin kun Året Runtin lukijakerhossa, josta Sauri idean nappasi, Avun kerhossa ei myytäisi mitään. Tarkoitus olisi olla lukijan ja lehden välinen yhdysside.

Apukerhon pomoksi nimettiin markkinointialan kova nimi Henrik Rasmussen, joka ensi töikseen pyysi Hietamiestä keksimään kerhon avauksen kunniaksi lukijakilpailun. Jonkin ajan kuluttua Hietamies palasi takaisin:

– Pääpalkinto on pieni kuppi kahvia…

Rasmussen suuttui. Hietamies vitsailee tällaisesta asiasta!

– …jonka saa juoda melkein missä tahansa, vaikka Honolulussa tai Nilsiässä. Sen täytyy vain olla maapallolla sekä yleisölle avoin paikka, ei siis Kaarle Kustaan ja Silvian aamupalapöytä, Hietamies jatkoi.

Kilpailu toteutettiin. Voittajaksi valittiin espoolainen Juhani Lampi, joka nautti kahvikuppinsa Macaon portugalilaisen Lisboa-hotellin kiinalaisessa ravintolassa.  Lohdutuspalkinnoiksi arvottiin Finluxin väritelevisio, sata Lucifer-grilliä sekä sata Aake Jermon Nitrodiskon parhaat -kirjaa.

Apukerho oli aloittanut 25 vuotta kestäneen taipaleensa.

Apukerhoon napattiin Hietamiehen lisäksi A-lehtien markkinoinnista Mervi Granqvist, josta tehtiin Apukerhon tuotepäällikkö. Kerhon sihteeriksi  palkattiin Titta Hölsä. Hölsän jälkeen kerhosihteeriksi siirtyi lokakuussa 1984 Jaana-lehden markkinoinnista parikymppinen Tarja Jokinen, joka oli kuvioissa lopulta pisimpään. Käytännössä Hietamies, Mervi Lehtinen ja Tarja hoitivat kolmistaan kaiken, mitä Apukerhon pyörittäminen vaati.

Ja se vaati.

– Sovimme matkatoimistojen ja hotellien kanssa tulevat matka-, risteily- ja hotellitapahtumat, kirjoitimme lehteen kerhosivut, sovimme esiintyjät, suunnittelimme matkoille ja tapahtumiin ohjelmat, jotka sitten toteutimme kussakin tapahtumassa. Niitä oli niin jouluna, juhannuksena, laskiaisena kuin pääsiäisenäkin. Myös äitienpäivät olimme risteilyllä, Tarja Jokinen kertoo.

Osallistujat otettiin vastaan niin lentokentillä, hoteilleissa kuin laivoilla.

– Tietotekniikkaa ei ollut, kaikki kirjoitustyö ja tapahtumien ohjelmat hoidettiin kirjoituskoneilla.

Joka kuukausi oli useita tapahtumia, joten vuosien aikana Apukerho järjesti lukijoille yhteensä ainakin pari tuhatta erilaista tapahtumaa.

– Apukerhon suositut pikkujouluristeilyt olivat aina marraskuun puolen välin pintaan ja niitä oli kaksi peräkkäin. Ne olivat aina aikamoinen rutistus. Risteilyllä oli mukana niin yksityishenkilöitä kuin useiden yritysten väkeä. Siihen aikaan yritykset järjestivät paljon pikkujouluja laivoilla.

– PR-tuotteita oli paljon, eli pipoja, lippiksiä, kasseja ja kaikenlaista muuta. Niitä tilattiin usein. Ei ole varmaan kuin vuosi tai kaksi, kun vielä näin jollain päässä Apukerhon pipon.

Muistelmissaan Iltaa hyvät Ihmiset (Otava, 2009) Hietamies kertoo, että kun kerho aloitti toimintansa toukokuussa 1979, vuoden loppuun oli ehditty tehdä jo vaikka mitä:

”Humpattiin Lappeenrannassa, oltiin mukana Suomen ensimmäisillä vitsifestivaaleilla Nilsiässä, Suonenjoella pidettiin maailman suurimmat mansikkakestit, vieraita oli tuhat. Kotkassa oltiin Meripäivillä, Lahdessa jalkapalloilemassa. Pääministeri Mauno Koivistolle esiteltiin Apukerhon kesäministeri, jota sitten kierrätettiin ympäri Suomea kesätoreilla.”

Alusta saakka matkoilla ja tapahtumissa esiintyi myös Suomen nimekkäimpiä taiteilijoita. Järvenpään kylä Äänenkosken laitamilla voitti kilpailussa esiintyjäksi Katri Helenan. Kylälle järjestettiin komeat kyläjuhlat,  johon Apukerho hommasi myös täytekakut.

Apukerho järjesti lukijoille Suomen Suurin Lumiukko -kilpailun ja useana vuotena pilkkikisat. Kerhoon alkoi törmätä kaikkialla. Sulkavan soudussa se oli järjestämässä rantakalailtaa, Salpausselän kisoissa Apukerho jakoi yli tuhat Apu-pipoa kahdessatoista minuutissa.

Myös lukijakilpailut olivat suosittuja: Volvo-henkilöautoja arvottiin kerran kuukaudessa ja 70–80-luvun vaihteessa televisiotkin olivat vielä palkintoina arvostettuja.

Sitten Apukerholle perustettiin oma tanssiorkesteri Eino Lehtisen johdolla. Ensin alettiin pitää Apu-tansseja, mutta koska väkimäärä oli niin valtava, nimi muutettiin Apu Suurtansseiksi. Lehtisen orkesteri soitti, Hietamies juonsi.

Kerhon sisällä tapahtui myös romanssi: Apukerhon tuotepäällikkö Mervi ja Apu-orkesterin Eikka huomasivat Floridan-reissulla tulevansa erittäin hyvin toimeen. Pari päätyi naimisiin ja Mervistä tuli Mervi Lehtinen.

Hietamies suolsi jatkuvasti uusia ideoita, joita Apukerhossa voisi toteuttaa.

– Heikki oli uskomaton ideanikkari, sillä ei ollut mitään rajoja, Tarja Jokinen sanoo.

Sitten Hietamiehen katse kääntyi karttapalloon.

Vuosien aikana apukerholaiset kävivät seitsemässäkymmenessä maassa, aina Balia ja Havaijia myöten. Toki ensin aloitettiin tutummilla Mallorcalla ja Rodoksella.

Kerhon ensimmäinen kaukomatka tehtiin marraskuussa 1979 ja se suuntautui Floridaan. Apukerholaiset olivat ensimmäiset suomalaiset, jotka Finnair lennätti suoralla lennolla Miamiin.

Ensimmäisellä Thaimaan-matkalla Apukerhon kuutta bussia saattoi puolestaan poliisisaattue.

Matkat Turkkiin alkoivat 1980-luvun alussa, vaikka maassa olikin poliittisia kähinöitä. Kun kone laskeutui, kentän laidat olivat täynnä totisia sotilaita kiväärien kanssa. Myöhemmin selvisi, että sotilaat olivat vahtimassa, etteivät lähiniittyjen lehmät pääse hortoilemaan kiitoradalle. Uuden kentän aidan rakentaminen oli viivästynyt.

Vuonna 1983 ryhmä apukerholaisia matkusti Japaniin ja osui yllättäen Tokiossa keisari Hirohiton 82-vuotisjuhlahumuun.

Apukerholaiset huiskuttelivat Japanin paperilippuja sen parvekkeen edessä, jossa seisoivat itse keisari, keisarinna Nagako ja silloinen kruununprinssi Akihito puolisoineen.

Erilaiset risteilyt olivat niin ikään suosittuja. Ensin Apukerho risteili Odessa-laivalla Välimerellä, mutta pian jo Intian valtamerellä.

Matkoille lähti aina joku tunnettu artisti.

– Apukerhon matkassa reissasi moni kuuluisa artisti: Finlanders, Eija Kantola, Arja Koriseva, Tarja Lunnas, Risto Nevala, haitaristi Erkki Friman ja muun muassa Katri Helena. Karibialla olivat mukana Marco Bjurström sekä Ritva Enäkoski, Marita Taavitsainen esiintyi, Tarja Jokinen kertoo.

Kun Thaimaa alkoi olla suosittu, reissulla saattoi olla kerralla yli 300 kerholaista, jotka täyttivät koko lentokoneen. Kaikki majoitettiin samaan hotelliin ja hintaan sisältyi illallinen ruokineen ja ohjelmaa.

Kerholaisia tervehti iso riemukaari, jossa luki isolla ”Tervetuloa Apukerho”.

Matkoilla oli aina mukana myös Apukerhon oma lippu, joka liehui milloin hotellissa, milloin laivalla.

Vuonna 1983 Thaimaan Pattayalla porukka keksi hauskan huvin: yöuinnin hotellin uima-altaassa. Hotelli pyysi kohteliaasti, ettei hupia jatkettaisi. Altaan ympäristön huoneet olivat kuitenkin apukerholaisten, joten yöuinti ei häirinnyt ketään. Seuraavana iltana altaalla istui thaimaalainen mies haulikko sylissä.

– Sanoimme närkästyneinä hotellin johdolle, että tuo on jo liioittelua. Että kyllä me vähemmälläkin uskomme. Johtaja vastasi, että altaassa käy öisin käärmeitä juomassa ja uimassa, mutta toki me suomalaiset saamme siellä uida, jos haluamme. Emme enää halunneet, Hietamies kertoo.

Matkan tärkeimpiä asioita oli ottaa yhteiskuva, joka laitettiin sitten lehteen.

– Kehtaako tällaista kertoa? Kuvanottohetkellä sain ihmiset nauramaan, kun huudatin niillä yhteen ääneen, että ”En koskaan lue Seura-lehteä”, Hietamies virnistää.

Ulkomailla yhteisiin illanviettoihin oli tapana etsiä mukava ravintola.

Koska osa porukasta haahuili kaupungilla, ravintolan ulko-oveen laitettiin merkiksi Apu-kyltti. Portugalissa se kiinnosti kovasti paikallisia.

Seuraavana aamuna selvisi, että Portugalissa APU oli kommunistisen puolueen ja vihreitten vaaliliitto Allinca Povo Unido.

Koko perheen tapahtumat olivat suosittuja. Yhteisten laskiais- ja pääsiäisrientojen lisäksi Apukerho alkoi järjestää lukijoille joulupyhien viettoa, paikaksi valittiin joku iso ja näyttävä hotelli, kuten Aulanko.

– Olimme myös muun muassa Heinolan Kumpelissa, Jyväskylän Laajavuoressa, Kajaanin Kajanuksessa, Jokinen muistelee.

– Ja pari kertaa myös Lappeenrannassa, Hietamies sanoo.

(Koska tämän jutun kirjoittaja on Hietamiehen keskimmäinen tytär, voidaan mainita, että viimeisen joulun Hietamies vietti kotona vuonna 1979. Seuraavat viisitoista vuotta Hietamies oli jouluisin hotelleissa viihdyttämässä apukerholaisia).

Apukerhon joulun osallistujamäärä vaihteli 200–250 välillä. Perheet saivat istua valmiiseen pöytään, lapset touhuta ja remuta keskenään. Ohjelmaa ja tekemistä riitti kaikille.

– Ne olivat kivoja jouluja. Otin perheen mukaan. Oli joulukirkko, hevosajelua, piparkakkujen leivontaa, joulutanssit, joulupukki, jouluruoat ja aamupuurot. Perheet toivat omalle lapselleen paketin, jonka joulupukki sitten jakoi, Jokinen jatkaa.

Hotellijouluista tuli niin niin suosittuja, että eräs ruotsalainen perhe osallistui niihin joka joulu. Pariskunnalla oli viisi lasta. Kun perhe alkoi käydä Apukerhon jouluissa, kuopus oli vaunuissa. Kun perhe kävi viimeisen kerran, seurueessa oli mukana vanhimman tyttären sulhanen.

Kerhon toiseksi sihteeriksi palkattiin Anneli Sundström, kielenkääntäjä, joka alun perin kävi opettamassa porukalle englantia. Anneli teki esimerkiksi yleisimmistä sairauksista englanniksi listan, jota saattoi tarvittaessa näyttää ulkomailla lääkärille, mikäli joku kerholainen tarvitsi sairaanhoitoa.

– Heikin ja Annelin kanssa oli tosi hauskaa. Naurettiin paljon, Jokinen hymyilee.

Naisia huvitti suunnattomasti, kun Hietamiehellä oli tapana saada jokaisella Rodoksen-reissulla ”vatsatauti”.

– Lintsasin kyläjuhlat, inhosin niitä.

Myös Hannu-setä -lastenpalstaa pitänyt Hannu Koskela teki Apukerhon kanssa useita lasten kesämatkoja Ruotsiin, muun muassa Lisebergin huvipuistoon ja Kolmårdeniin. 

Apukerho pyöri hyvin ja lehti sai sen avulla valtavasti mainosta, mutta Apu-lehden silloisen toimituksen suhtautuminen kerhotoimintaan oli nuivaa. Lehden kerhosivuja nolosteltiin ja yhteiskuvat yritettiin kieltää, vaikka niiden avulla myytiin lehtiä. Vaikka lukijan pää oli pikkuruinen sadan muun ihmisen keskellä, naama oli lehdessä ja sitä oli mukavaa näytellä muille.

– Ehkä ne luulivat, että työ on lomailua ja auringonottoa, Hietamies arvelee.

Lopulta ärsyyntynyt Hietamies marssi Avun toimituskokoukseen ja huomautti kerholaisten olevan  tärkeä lukijaryhmä.

Kesäkuussa 1998 Hietamies kertoi talon johdolle täyttävänsä heinäkuussa 65 vuotta ja lähtevänsä eläkkeelle.

Tarja Jokinen ja Anneli Sundström jäivät jatkamaan töitä vielä kuudeksi vuodeksi. Kerhotapahtumat vähenivät, lopulta myös matkat lopetettiin. Samaan aikaan Seura- lehti lisäsi lukijamatkojaan ja pyysi eläkkeellä olevaa Hietamiestä matkaisännäksi, mutta siihen tämä ei lähtenyt.

Apukerhon ensmmäisen vaiheen toiminta loppui toukokuussa 2004. Sundström jäi hoitamaan hommat loppuun, siirtyi hetkeksi markkinointiin ja sen jälkeen Avun toimitukseen sihteeriksi. Jokinen hyppäsi markkinointiin.

– Kun siirryin markkinointiin eli säännölliseen työhön, huomasin, miten reissaaminen oli ottanut voimille. Palautumiseen meni vuosi ja sen jälkeen ei tehnyt mieli lähteä matkoille. Mutta sain jo nuorena nähdä aivan valtavasti maailmaa ja opin tulemaan toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa. Ennen kaikkea Apukerho opetti organisointitaitoja, Jokinen kertoo.

Hietamies, 86, mutisee vanhan työtoverinsa vierellä, ettei enää ikinä matkusta Rodokselle, 37 kertaa riitti.