Television luontodokumenteista tuttu kasvo, brittiläinen David Attenborough on vienyt ihmisiä kotisohvilta mitä erilaisimpiin paikkoihin luonnossa jo ihmisiän ajan. Nyt hän haluaa, että nousemme ylös sohvalta ja autamme pelastamaan maailman, josta olemme saaneet television välityksellä nauttia.

Attenborough varoittaa, että vuosikymmenten mittainen teollistuminen, kaupungistuminen ja voimaperäinen maanviljely ovat kiilanneet meidän ja kantaisiemme väliin. Irtikytkentä modernien perheiden ja luonnon välillä pahenee entisestään.

– Minusta on kamalaa, että lasten pitäisi kasvaa tietämättä, mikä on nuijapää. Se on hirveää, hän sanoo.

– En voi arvostella muita ihmisiä siitä, miten he päättävät lapsensa kasvattaa, mutta nuoruudessani saatoin nousta pyörän selkään, pyöräillä yli 20 kilometriä louhokselle ja viettää koko päivän sudenkorentoja, rantakäärmeitä, vesiliskoja ja fossiileja etsien.

Yhteyden menettäminen luontoon ei vaikuta vain siihen, miten kohtelemme maapalloa. Se vaikuttaa myös meihin itseemme perustavanlaatuisesti.

– Tunnustamme kliinisesti, että mielenterveydelle on tärkeää olla yhteydessä luontoon, hän sanoo.

– Kuka tahansa tietää, että sekä voitonriemun että suuren surun hetkinä hakeudumme luontoon. Siellä ihminen suree ja mietiskelee oikeita asioita, luonnon maailmaa. Psykologit tunnistavat tämän, ja uskon, että näin se on kaikilla. Jos yhteyden luontoon – tunneyhteyden – menettää, ihmiseltä riistetään jotakin.

Nuori Attenborough polki Raleigh-merkkisellä pyörällään ylä- ja alamäkiä ennen toista maailmansotaa. Hän myöntää, että tuona aikana liikennettä oli nykyistä vähemmän, eivätkä muut kiusaukset vieneet lapsen huomiota pois luonnon ihmeistä – niihin lukeutuvat myös tv-dokumentit.

Kun Attenborough katsoo ympärilleen nyt, hän näkee hyvin erilaisen maailman. Borneon sademetsät, joissa hän teki ensimmäisiä dokumenttejaan, on monin paikoin poltettu ja puskuroitu pois palmuöljyplantaasien tieltä.

Jäämeren jää on kutistunut kolmanneksella. Riutat, joilla hän sukelsi tekemässä ensimmäisiä vedenalaisia sarjojaan, ovat osin elottomia.

Tästä syystä hän kampanjoi yhä, vaikka voisi jo nostaa jalkansa ylös, hän selvittää. Vastoin yleistä käsitystä hänestä on tullut entistä suorasanaisempi vanhetessaan. Toukokuun alussa Attenborough täytti 94 vuotta.

– Kuulun sukupolveen, joka sai tämän kaiken aikaan. Meillä ei ollut mitään käsitystä siitä, että pilaamme maailman. Joku voisi sanoa, että olimme kylmiä tai tunteettomia, mutta en usko, että monikaan oli.

Hänen tuorein elokuvansa, ympäristöjärjestö WWF:n kanssa yhteistyössä toteutettu A Life on Our Planet, lainaa Life on Earth -dokumenttisarjasta tuttua rytmiä mutta näyttää maailman toisenlaisessa valossa.

Vuoden 1979 sarjasta tuttujen, turmeltumattomien elinympäristöjen ja koskemattomien erämaiden sijaan elokuva puhuu siitä, kuinka monumentaalisessa mittakaavassa ihminen luontoon vaikuttaa.

Elokuva on Attenborough’n tuotannon poliittisin teos. Hän kuvaa, kuinka maapallolle syntyy koko ajan lisää ihmisiä samaan aikaan, kun eläin- ja kasvilajeja katoaa kestämättömällä vauhdilla. Sen lisäksi maapallo kuumenee niin kovaa vauhtia, että se voi suistua yhtäkkiseen katastrofiin.

Elokuvan alussa Attenborough astelee varovasti Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuudessa vuonna 1986 tuhoutuneen ukrainalaiskaupungin raunioilla. Seuraavan 83 minuutin kuluessa välittyvä viesti on, kuinka tuhoava ihminen voi olla: näemme, kuinka sademetsiä tuhotaan, jäälaatat romahtavat ja korallista tulee elotonta.

Elokuvan lopussa Attenborough palaa hylättyyn kaupunkiin näyttääkseen, kuinka luonto on ottanut sen uudelleen haltuunsa. Jos aiomme tuhota oman lajimme, niin myös lopulta tapahtuu. Luonto löytää keinon jatkaa eteenpäin, vaikka ihmistä ei enää olisi.

Elokuvan teeman mukaan nykymaailmaa uhkaava tuho on moderni ilmiö, jonka suurten ikäluokkien sukupolven ylikulutus on saanut aikaan. Sukupolvi Z maksaa hinnan näistä synneistä. Attenborough ajattelee, että hän ja hänen sukupolvensa ovat tehneet ”hirveitä asioita” ja että tulevaisuudesta huolehtiminen jää niille nuorille, jotka ymmärtävät ”tiedettä ja riippuvuutta luonnosta”.

Todennäköisesti yksikään toinen ihminen ei ole nähnyt niin paljon maailmaa niin pitkäkestoisesti kuin Attenborough. Yhden Life on Earth -sarjan vuoksi hän matkusti 30 maahan ja kuvasi yhteensä yli 600 lajia.

Tv-katsojat ovat äänestäneet hänestä kaikkien aikojen suurimman tv-toimittajan, ja kyselyssä tyylikkäimmistä miehistä hän on ollut coolimpi kuin David Beckham. Hiljattain kävi ilmi, että häneen luotetaan ympäristöasioissa eniten, enemmän kuin Greta Thunbergiin.

Ihmiset kuuntelevat Attenborough’ta. Hän kertoo meille, että meidän on toimittava, ja toimittava nyt. Mutta hänellä on myös toiveikas viesti siitä, kuinka ihminen voi pelastaa maapallon. Ensimmäinen askel on syödä nykyistä vähemmän lihaa.

– Lihalle on paljon kysyntää. Se vie paljon maaseudustamme. Se aiheuttaa Brasilian sademetsäkadon ja muuttaa metsät laitumiksi – jotta saisimme lisää hampurilaisia. Meillä ei ole varaa jatkaa sillä tiellä, hän sanoo.

Britanniassa julkaistun hallituksen teettämän raportin mukaan Britannian pitää vähentää lihankulutusta puolella, jos maa aikoo olla hiilineutraali vuoteen 2050 mennessä. Onko Attenborough itse kasvissyöjä?

– En syö lihaa. Se ei ole täysin totta, syön kalaa. Se ei ollut erityisen suuri päätös enkä voi teeskennellä, että syynä olisi ollut ekologinen omatunto, mutta nykyään minä vältän punaista lihaa.

Toinen asia, jonka voimme tehdä, on elää nykyistä vaatimattomammin. Jopa pienillä teoilla on väliä.

– Yritän kierrättää. Se on kuin uskonnollinen harjoitus, rituaali tavallaan, hän sanoo.

Ajaako hän sähköautoa?

– En aja autoa. En ole koskaan ajanut. No, se ei ole totta, osaan ajaa, mutta en ole koskaan ajanut. Minulla ei ole koskaan ollut syytä enkä ole omistanut koskaan autoa.

Attenborough ei kantanut huolta ilmastosta, kun hän lensi maailmaa ristiin rastiin vanhoilla British Overseas Airways Corporationin polttoainesyöpöillä lentokoneilla. Lentokoneen matkustamon käsinojissa oli tuhkakuppeja, jotka täydensivät tunnelmaa.

– Niin, 40 vuotta sitten emme tajunneet, että ilmastonmuutos on ongelma. 40 vuotta sitten emme olleet huolissamme lajien katoamisesta ja siitä, miten voisimme ne pelastaa, valkobeisat ja niin edelleen, gorillat. Kukaan ei sanonut minulle, enkä minä sanonut itselleni, että tuhoat luontoa sillä määrällä hiiltä, jonka lentokoneet päästävät. Se, että olin osa ongelmaa, ei tullut mieleeni.

Attenborough’n elämänmittainen rakkaussuhde luontoon, eläimiin, koskemattomiin elinympäristöihin ja erämaahan alkoi, kun hänen isänsä antoi hänelle lahjaksi ensimmäisen lemmikkieläimen, tulisalamanterin, kahdeksanvuotissyntymäpäivänä.

Attenborough säteilee, kun hän muistelee tapahtunutta.

– Ne ovat täysin maagisia olentoja. Jos sellaista ei ole nähnyt ennen, niin se on pikimusta ja siinä on rikinvärisiä pilkkuja. Ne ovat melko vaarattomia ja hitaita liikkumaan, joten niitä on helppo käsitellä. Minulla oli akvaario, jonka muutin terraarioksi sammalta ja kiviä käyttämällä. Siellä oli myös pieni allas.

Vuotta vanhempana hän alkoi toimittaa vesiliskoja Leicesterin yliopiston zoologian laitokselle, jossa hänen isänsä oli johtajana. Jokaisesta liskosta hän sai korvausta joitakin pennejä. Sitä hän ei paljastanut, että liskot olivat peräisin laitosta lähellä sijainneesta lammesta.

Televisioon hän siirtyi vuonna 1952 valmistuttuaan Cambridgesta. Hänen vastuullaan tuottajana olivat ”politiikka, puutarhanhoito, jopa neulonta”.

Hän oli naimisissa, ja pariskunnalla oli pieni poika, eikä Attenborough’lla ollut suunnitelmissa lähteä kiertämään maailmaa.

Sitten eräs eläintenhoitaja, jonka piti juontaa uutta eläinten keräykseen liittyvää ohjelmaa, sairastui. Niinpä vuonna 1954 Attenborough, 28, lähetettiin etsimään harvinaista viidakkolintua kameramiehen kanssa.

– Kun aloin tehdä historiallisia luontodokumentteja – minua melkein hävettää nyt, mutta ei ole järkeä kiistää tätä – tein elokuvan Lontoon eläintarhasta, joka keräsi elämiä.

Zoo Quest oli menestys. Tuli lisää ohjelmia eläinten keräämisestä. Väritelevisio keksittiin. Filmivalokuvaus kehittyi niin, että eläimiä voitiin näyttää lähikuvissa, sitten hidastuskuvissa.

Teräväpiirtokuvat tulivat, ja ihmeellinen ikkuna Afrikan tasangoille avautui. Napajäätiköillä, sademetsissä ja koralliriutoilla Attenborough oli aina mukana oppaana.

Varhaisilta matkoiltaan hän toi kotiinsa eläimiä, joita hän piti lemmikkeinä – sellaista harrastusta ei voisi kuvitella siirrettävän nykypäivään, hän myöntää. Eläinten joukossa oli puoliapinoita, papukaijoja ja kolibreja. Kaikkein erikoisimmat yksilöt olivat kaksi keuhkokalaa, elävät reliikit esihistorialliselta ajalta.

Hänen omia suosikkejaan olivat kaksi korvamakia, jotka juoksivat vapaana hänen kotitalossaan ja viehtyivät merkkaamaan reviirinsä virtsalla. Attenborough muistelee, että illallisvieraat haistelivat ilmaa tullessaan sisään ovesta ihmetellen, keittivätkö isännät vahvaa keittoa.

Nykyään hänellä on vahvat näkemykset siitä, mitä eläimiä voi pitää eläintarhoissa.

– On monia eläimiä, jotka elävät aivan mainiosti vankeudessa ja niille voi antaa kaiken, mitä ne tarvitsevat. Sitten on eläimiä, joita ei koskaan missään olosuhteissa tulisi pitää vankeudessa. Petolintuja, kotkia ei pitäisi pitää vankeudessa. Se on kaameaa. Leijonia ei mielestäni pitäisi pitää tarhoissa, ellei niille voi tarjota valtavaa aluetta. En pitäisi gorilloja vankeudessa. Se on hyvin ongelmallista. Ne ovat älykkäitä eläimiä. En ottaisi riskiä, vaikka sellainen mahdollisuus olisi.

Attenborough’n päälle ovat lepakot pissineet ja lokit syöksyneet. Hän on riskeerannut henkensä uimalla nälkäisten harmaariuttahaiden joukossa. Saadakseen hyvän otoksen hän on pannut päänsä leijonan suuhun – oikeasti.

Vuonna 1961 hän kuvasi ohjelmaa Elsa-naarasleijonasta. Hän nukkui Land Roverissaan kenialaisessa pensaikossa, kunnes pahanhajuinen hengitys ja leijonan leuoista tippuva kuola herättivät hänet.

Vuosia hän matkusti ainoastaan yhden kolhiintuneen nahkaisen matkalaukun kanssa. Hänen vaimollaan Janella oli tapana pakata laukku valmiiksi hänelle, ja tämä myös saattoi hänet lentokentälle ilman että tiesi, milloin mies tulisi takaisin seuraavan kerran.

Vuonna 1997 Attenborough kuvasi sarjaa linnuista Uudessa-Seelannissa, kun silloin 70-vuotias Jane yllättäen sai aivoverenvuodon. Hän lensi vaimonsa vuoteen äärelle lontoolaiseen sairaalaan juuri ennen kuin vaimo menehtyi.

Elämä on erilaista ilman Janea, hän sanoo, ja ikävä on kova. Vaimonsa kuoleman jälkeen Attenborough syventyi entisestään työhönsä.

Kun hän katsoo taaksepäin elämäänsä, hän toivoo, että hän olisi viettänyt enemmän aikaa poikansa ja tyttärensä – Robertin ja Susanin – kanssa, kun nämä olivat pieniä.

– Jos kadun jotain, niin sitä, että kun lapseni olivat pieniä, olin kolme kuukautta yhteen menoon kerrallaan poissa. Kun lapsi on kuuden tai kahdeksan ja aikuinen menettää kolme kuukautta tämän elämästä, se on korvaamatonta. Siinä menettää jotain.

Robertille – joka nykyään on antropologi Cambridgen yliopistossa – hän kuitenkin antoi salamanterin kahdeksanvuotissyntymäpäivälahjaksi, aivan kuten hänenkin isänsä oli antanut Attenborough’lle.

Hän asuu viktoriaanisessa talossa lähellä Richmondin asemaa Lontoon lounaispuolella. Talo on sama, jonka hän jakoi vaimonsa kanssa.

Attenborough’n omat suosikkihetket luonnossa eivät ole olleet niitä, joissa eläimet reagoivat hänen toimintaansa. Ne ovat olleet niitä, joissa hän on sivustakatsojan roolissa.

– Kaikkein liikuttavinta on, kun luonto ei huomaa ihmisen läsnäoloa, esimerkiksi suolla Pohjois-Australiassa. Muistan, kuinka istuin piilossa pimeydessä odottaen auringonnousua.

– Vesilintujen suuren yhdyskunnan saattoi kuulla – ja aurinko nousee ja sitä näkee jalohaikarat ja krokotiilit ja siellä on kokonainen monimutkainen ekosysteemi, joka sykkii elämää ja kauneutta. Sitä katselee vähän aikaa, kunnes tekee jotain hölmöä ja pelästyttää eläimet, ja moni niistä katoaa. Mutta siinä käteen jää paljastumisen hetki.

Attenborough tekee yhä dokumentteja, kirjoittaa kirjoja ja juontaa BBC Radio 4:n Tweet of the Day -ohjelmaa. Se on ohjelma lintujen äänistä, ei sosiaalisesta mediasta.

Hän pukeutuu yhä tavaramerkkiinsä, siniseen paitaan ja khakihousuihin televisioruudulla esiintyessään. Nykyään hän tekee töitä myös esimerkiksi suoratoistopalvelu Netflixille, minkä ansiosta hän tavoittaa kaikkien aikojen suurimmat yleisönsä.

Nykyään hän on yhä useammin piilossa tai kameran takana, useimmiten studiossa tekemässä selostuksia. Hän korostaa, että kuvausryhmä käyttää kuukausia kuvamateriaalin taltioimiseen, ja heidän, ei hänen, kuuluisi saada työstä kunnia.

Attenborough’n viesti on lopulta yksinkertainen: Ole harkitsevainen. Elä vaatimattomasti.

Pelissä on tulevaisuus, hän sanoo; ei hänelle itselleen mutta seuraavalle sukupolvelle. Hänen kaksi lapsenlastaan ovat yliopistossa.

– Me olemme vallanneet maailman. Edustamme hyvin voimakasta, tuhoavaa lajia. Joten ollaan vaatimattomia. Älä roskaa. Älä tuhlaa sähköä. Älä tuhlaa ruokaa. Älä tuhlaa aikaa, hän sanoo.

Hänen oma aikansa on lopussa, hän jatkaa. Haastattelu on tehty ennen 94-vuotissyntymäpäivää.

– Kuinka paljon minulla on aikaa jäljellä? Luulen, että ei ainakaan kymmentä vuotta, hän pohtii.

Jääkö hän milloinkaan eläkkeelle?

– Kun ihmiset haluavat, että teen asioita, teen asioita. Jos he eivät halua, jään eläkkeelle, hän sanoo.

– Tiedätkö, minulla on maailman hienoin työ. Olen ollut erittäin etuoikeutettu. Ihmiset lähettävät minulle kuvia asioista, joita emme ole koskaan nähneet ja pyytävät minua kirjoittamaan lauseen tai pari niistä. Se on parempaa kuin istua nurkassa neulomassa.