Olin lähdössä lomalle ja törmäsin lentokentällä kollegaani Taija Tuomiseen. Valittelin hänelle, että juuri nyt ei ehkä pitäisi jättää romaanikäsikirjoitusta paussille, kun on niin hankala vaihe.

”Kyllä alakerran tytöt hoitaa sillä aikaa, kun on lomalla”, Taija vakuutti.

Kesti hetken ennen kuin tajusin hänen tarkoittavan alitajuntaa. Ja alakerran tytöt hoitivat. En juuri ajatellut lomalla käsikirjoitusta, mutta kotiin palatessa työ sujui paremmin. Moni ongelma oli ratkennut itsestään.

Kirjoittamisessa tauot ovat elintärkeitä. Joskus voi jopa vahingoittaa työtään, jos tekee väkisin.

Ystäväni kuuli oululaisessa uimahallissa, kun kaksi romanimiestä keskusteli ennen altaaseen menoa.

”Aina ku mää nään vettä niin mulle tullee hirviä näläkä”, vanhempi sanoi. ”Se on kato alitajuntajuttu!”

”Älä nyt aattele ruokaa ku ensin pittää uija, lääkärihän sano että nää tarttet liikuntaa”, nuorempi muistutti.

Haluan varmaan alitajuisesti lohduttaa itseäni, kun elämässä tulee vaikea paikka, sillä päässäni alkavat soida aina erilaiset lastenlaulut. ”Rati riti ralla, tuli talvihalla…” soi päässäni pitkään, kun läheinen sairastui vakavasti.

Ja kun vein avioerohakemusta postiin, kuulin pikkutytön kailottavan korvissa: ”Löpö löpö löpö, se on ihan höpö joka leikistä suuttuu!”

Nyt jo edesmennyt lääkärituttavani tuli jätetyksi kahdenkymmenen vuoden avoliiton jälkeen.

”Olenkohan mä sekoamassa?” hän pohti huolestuneena.

”Kun mä yritän ajatella tätä tilannetta niin mun päässä alkaa soida että ’yhteen kun vain tullaan, aina diivaillaan!’”

Myös ilo voi tuottaa outoja ilmiöitä. Seitsemänkymppisiään viettävä sukulaismieheni puhkesi yhtäkkiä räppäämään loppuillasta lumisella parvekkeella. ”Lyödäänpä lapikasta lattiaan, että totuus ilmi saadaan!” hän hoilotti ja heilui kuin heikkopäinen.

Mistä nämä hölmöydet tulevat? Alakerran tytöiltähän ne.

Alitajuntaanhan painuu kuulemma asioita, joita ei halua muistaa. Minun puolestani sinne saisi painua enemmänkin materiaalia. Tulee ihan liikaa muisteltua ikäviä asioita, jotka tapahtuivat ajat sitten ja joille ei mitään mahda.

Kerran järjestämissäni vappubileissä yksi vieraista kysyi ohimennen: ”Onko sun kissa saanu ruokaa?”

Loukkaannuin niin, että kyyneleet kohosivat silmiin: ”Totta kai on”, tiuskaisin. ”Kyllä mä kissani elossa pidän!” Reaktioni oli naurettava ja kohtuuton. Myöhemmin tajusin, että alitajuntaani on jäänyt trauma siitä, että vauvani oli syntyessään alipainoinen, eikä minulla riittänyt maito. Pelkäsin hänen joutuvan letkuihin.

Minun ”alitajuntajuttuni” ovat kuitenkin ennen kaikkea vaatteet. Viime kesänä Kroatiassa bongasin vanhan kaupungin kujilla jo kaukaa ihanan näköisen putiikin, jonka ovella liehui valkoinen mekko. Kävelin kaupan luo ja valmistauduin jo tarttumaan mekon helmaan, kun tajusin, että mekon sisällä oli nainen. Ei mallinukke. Nainen istui korkealla tuolilla ja joi kahvia. Mitään kauppaa ei ollutkaan vaan baari. Miten senkin olisi selittänyt, jos olisin nykäissyt mekon helmaa tarkistaakseni hintalapun?