Kaikki alkoi pääpannoista. Muutama noin kolmestakymmenestä pääpannastani (kyllä, luit oikein!) oli alkanut kulahtaa. Keksin, että niitä voisi parannella erilaisilla nauhoilla tai ruseteilla. Nappikaupassa sekosin täysin. Mikä värien ja materiaalien ryöppy! Myyjä kertoi, että nauhat oli helppo liimata pantoihin tekstiililiimalla. Minulla oli yksi pannoista mukana, ja kysyin, liimaisiko hän siihen nauhan. Pelotti, etten itse osannut.

”No se ei oikein käy”, hän vastasi. ”Mutta sä selviät siitä kyllä.”

Hän oli oikeassa. Pannoista tuli kuin uusia pitsin, sametin ja silkin avulla.

Sitten keksin tehdä ystäville kirjanmerkkejä. Tulostin vanhoja valokuvia heistä, ja liimasin ne kortteihin erilaisten koristeitten keskelle. Aluksi innostuin koristelemaan liikaa ja paikkasin virheitä aina uusilla tarroilla ja kiiltokuvilla. Myöhempi tuotantoni on eleettömämpää.

Mutta kirjanmerkit ovat olleet menestys. Yksi ystävä tosin mietti, pitäisikö minusta huolestua.

Toisilla on kantabaari, minulla on kantasisustuskauppa nimeltä Room32. Siellä on uskomattomia asioita, toiset omistajan itse tekemiä. Ehkä liikkeen viehätys piilee juuri siinä.

”Täällä on niin paljon kaikkea kaunista että mä rauhotun”, kuulin erään asiakkaan sanovan.

”Mä tulen täällä hysteeriseksi”, minä totesin.

Viimeisin löytöni on paperimassasta tehty kani. Ostin sen syntymäpäiväni kunniaksi. Se on tietysti ainoa oikea lahja 58-vuotiaalle. Sain myös vaikuttaa lopputulokseen, koska kani oli vielä kesken. Silmä­ripset vai ei? Siinäpä vaikea kysymys. Päädyimme Pian kanssa pelkkiin viiksiin.

Kysyin, tulevatko ideat unissa.

”Mä saatan miettiä pitkään jotain juttua, vuodenkin”, hän vastaa. ”Ja sitten mä teen sen nopeasti.”

Syntyisivätpä kirjatkin tuolla tavalla. Askartelun paras puoli onkin se, että tuloksen näkee heti.

Pia neuvoi ostamaan askartelukaupasta sakset, jotka leikkaavat sahalaitakuviota. Sillä tavalla pieni epätasaisuus ei haittaa.

Olen surkea saksien käyttäjä, ja pidän niitä vääräoppisesti kädessä. Vaikka kuinka yritän, en saa suoraa jälkeä. Otin myös mukaan ilmaisen arskartelulehden ja ahmin sitä jo ratikassa. Totesin, että pystyisin joten kuten tekemään avaimenperän. Kreppipaperikukkakimppu olisi jo liian haastava.

Kotona jatkoin kirjanmerkkien tekemistä. Olin kuin uskoon tullut, ajantaju katosi. Askartelin niin maanisesti, että unohdin saunavuoron.

”Seuraavaksi mä alan neuloa villasukkia ukrainalaisille sotilaille”, kerroin exälleni.

”Vapise Putin!” hän vastasi.

Olin miettinyt etukäteen ahdistuneena, mitä tekemistä keksisin nyt kun kirjani on mennyt painoon. No, tätä. Eipähän tarvitse enää vinkua, ettei ole mitään harrastusta. Eikä sitä, etten muka osaa tehdä mitään käsilläni.

Pääsiäisenä sairastuin flunssaan. Lähinnä nukuin. Ehkä askartelu uuvutti minut. Mutta uusi askartelukohtaus iski parannuttuani ja kesti kaksi päivää.

Nyt olen saanut päähäni haluta pajunkissoilla päällystetyn pääpannan. Se menisi ehkä överiksi. Kuten kaikki hyvä elämässä.