Miksi lähdit vaellus­matkalle juuri ­Uuteen-­Seelantiin?

Vaellusintoilijalle maa on paratiisi. Sieltä löytyy kiehtovaa luontoa sekä reittejä, joista Suomessa voi vain haaveilla. Uusiseelantilaiset ovat itsekin aktiivista retkeily­kansaa, ja he kutsuvat patikointia termillä tramping.

Tulimme poikaystäväni kanssa uteliaiksi Uudesta-Seelannista, kun kuulimme juttuja hyvin hoidetuista luontopoluista ja rennoista paikallisista ihmisistä sekä näimme kuvia lumoavista maisemista. Seikkailunhalu oli lopulta matkaan päästessä hillittömän kova.

Eteläsaaren maisemia kehutaan ­maailman upeimmiksi. Mitkä olivat komeimmat ­ löytämäsi näkymät?

Maisemat Aorakin kansallispuistossa olivat häikäisevän hienot. Uuden-Seelannin korkein vuori Mount Cook, eli maorin kielellä Aoraki, kohoaa erämaassa muiden valkohuippuisten vuorten yläpuolelle 3 724 metrin korkeuteen.

Aorakin kylästä ehtii jo päivän aikana tehdä monta pientä vaellusta. Hooker Valleyn polku on yksi alueen tunnetuimmista reiteistä. Kymmenen kilometrin edestakainen taival kulkee kauniissa laaksossa vuorten ympäröimänä.

Reitin varrelle osuu kolme näyttävää riippu­siltaa. Hurjimpia kulkijoita nuo korkealla sijaitsevat riippusillat riemastuttivat, mutta korkeanpaikankammoisia ne saattavat ­hieman jännittää. Polun päässä odottaa suuri jäätikkö­järvi Hooker Lake. Siellä on ihana ottaa ­vaelluskengät pois jalasta ja liottaa varpaita hyisessä vedessä.

Hooker Valleyyn oli meidän kanssamme samaan aikaan löytänyt myös moni muu, joten välillä reitillä tuntui siltä, kuin kulkisi jonossa. Siinäkin oli hupinsa. Oli hauska tarkkailla muiden retkeilijöiden varustuksia. Suurimmalla osalla oli lenkkarit tai ­vaelluskengät jalassa, mutta välillä polulla tepsutteli joku vastaan korkokengissä ja kampa kädessä.

Illalla kapusimme vielä Tasmanin jäätikön reunalle katselemaan, kuinka aurinko painui vuorten taa ja värjäsi Mount Cookin hennon vaaleanpunaiseksi.

Piditkö luontoreiteistä Pohjoissaarella?

Uuden-Seelannin hienoimmaksi äänestetty päivävaellus Tongariro Alpine Crossing oli ensimmäinen patikkaretkemme. Maailmanperintökohteisiin kuuluva Tongariro Pohjoissaarella on koko maan vanhin kansallispuisto.

Keskellä puistoa ovat Ruapehun, Ngauru­hoen ja Tongariron edelleen aktiiviset tulivuoret. Symmetrisen muotoinen Ngauru­hoe tunnetaan myös Taru Sormusten Herrasta -elokuvien Tuomiovuorena.

Vaellus alkaa Mangatepopon parkkipaikalta, josta reitti nousee heinikkoiselta tasanko­alueelta kohti vuoren rinteitä. Kulkiessamme aamu oli lämmin, aurinko paistoi korkealta ja vaatteita sai vähentää nopeasti. Tämä retki ei onnistu läheskään joka päivä, sillä huonot sääolosuhteet voivat olla korkealla ja avoimessa ympäristössä vaaralliset. Meillä kävi säiden puolesta tuuri.

Reitti jyrkkeni hiljalleen. Ohitimme hitaampia vaeltajia ja nopeammat ohittivat meitä. Viimeinen harjanne ennen reitin lakipistettä oli jo melkoista kapuamista. Tuuli ulvoi korvissa, sora vieri kenkien alla ja vieressä oli syvä pudotus alas kraateriin.

Laelta avautui aivan uusi maailma. Edessä oli upeita, smaragdinvihreitä vulkaanisia lampia, kraattereita ja soraisia harjanteita. Ei ihme, että nämä maat ovat aina olleet maoreille pyhiä. Hetken aikaa tuntui, kuin olisi toisella planeetalla. Ehkä Marsissa näyttäisi samanlaiselta?

Tongariro Crossing on yksi Uuden-Seelannin suosituimpia päivävaelluksia, ja sen kyllä huomasi. Koko 19,4 kilometrin matkan sai kävellä muiden kintereillä. Ei ihme, että kun olin aamulla kysellyt majapaikasta karttoja reitille, asiakaspalvelija oli sanonut nauraen: ”Seuraa vain muita.”

Ruuhkista huolimatta kokemus oli upea. Paluumatka kraattereilta Ketetahin tielle oli yhtä pitkää ja nautinnollista loivaa alamäkeä. Horisontissa pilkisti Taupon järvi.

Mikä olisi Uudessa-Seelannissa helppo kohde parin päivän vaellukseen?

Matkakumppanini ei ollut kokenut samooja, joten me teimme pääosin päivävaelluksia.

Yhdelle yön yli kestävälle vaellukselle kuitenkin tohdimme. Teimme parin päivän patikka­retken kauniissa Mātukitukin joki­laaksossa, Mount Aspiring -kansallispuistossa.

Tälle reitille on hyvä lähteä Wanakan viehättävästä pikkukaupungista, joka on tunnettu paitsi viinitiloistaan, myös pajupuusta, joka kasvaa suoraan Wanakajärvestä.

Raspberry Creekin parkkipaikalta kävelimme Aspiring-tuvalle yhdeksän kilometrin matkan. Sen aikana saimme tervehtiä uteliaita lampaita, ihailla Mātukitukijoen kristallin­kirkasta vettä ja taivastella kaunista alppi­maisemaa. Jylhät, lumihuippuiset vuoret vartioivat kulkuamme koko päivän.

Perillä tuvalla meitä oli vastassa ystävällinen tupaemäntä, joka tarkisti varauksemme, opasti alueella kulkemiseen ja varoitteli unohtamasta vaelluskenkiä yöksi ulos. ”Kea-papukaija voi varastaa jopa kengät!” hän kertoi.

Suomen autiotupiin tottuneelle ­Aspiring-­mökki oli suuri ja hyvin varusteltu yöpaikka patjoineen, kirjastoineen ja lavuaareineen. Tuvasta löytyi useampi kaasuhella, mutta mukana piti olla omat kattilat ja astiat.

Helpon reitin vuoksi tupa on erityisesti lapsi­perheiden suosiossa. Meidän lisäksemme mökissä yöpyi muutama paikallinen perhe.

Uudessa-Seelannissa ympäristöviranomainen Department of Conservation ylläpitää kattavaa tupaverkostoa. Suosituimmilla reiteillä tuvissa on paikalla tupaisäntä tai -emäntä, ja mökit ovat erinomaisesti varusteltuja. Syrjäisemmissä paikoissa ne ovat autioita, eikä niissä välttämättä ole edes tulisijaa.

Meidän iltamme Aspiring-tuvassa oli ihana. Illallinen kynttilänvalossa, tutkimusretkiä lähimaastoon ja kortinpeluuta lämpöisessä salissa. Tunne siitä, että olimme kaukana kaikesta, oli huumaava.

Jos haluaa kävellä vain yhden lyhyen, hienon reitin Uudessa-Seelannissa, mikä se olisi?

Oma suosikkini oli Pohjoissaarella ­Taranakin tulivuoren ympäristössä kulkeva ­Pouakai Crossing. Jos jokin reitti jäi mieleen, niin Pouakai!

Polku kulki hämmästyttävän monipuolisissa maisemissa. Oli jyrkkiä vuorenrinteitä ja vehreää viidakkoa, suuria kalliomuodostelmia, suoalueita sekä jättimäisiä, vanhoja puita.

Ihmisiä tuli 19 kilometrin reitillä vastaan vain muutama. Näkymät olivat hulppeat. Egmontin kansallispuistosta näkyi kauas ympäröivälle maaseudulle, New Plymouthin kaupunkiin ja Tasmaninmerelle saakka.

Parasta reitissä oli sen maaginen tunnelma. Aurinkoisena alkanut päivä muuttui vuorelle kavutessa sankan sumuiseksi. Suoalueella aika pysähtyi, ja hetken oli aivan hiljaista. Linnutkin lopettivat sirkuttelunsa. Melkein olisi dinosaurus voinut tömähdellä vastaan.

Polun varrelta löytyi myös maagisen hienoa peikkometsää, joka tunnetaan paikallisten keskuudessa Goblin Forestina. Maata peittivät valtavat saniaiset. Jos oli aivan hiljaa, saattoi melkein kuulla, kuinka metsä puhui.

Reitin varrella oli kaksi taukotupaa, Holly Hut ja Pouakai Hut, joissa sai lepuutella väsyneitä jalkoja ja syödä eväitä. Pouakai Crossing on fyysisesti rankka vaellus, sillä nousua ja laskua tulee päivän aikana suunnasta riippuen runsas kilometri. Reitin alku- ja päätepiste ovat kaukana toisistaan, eli vaeltajan täytyy järjestää kuljetukset.

Vaellusta seuraavana päivänä voi lähteä autolla tai polkupyörällä Forgotten World Highwaylle. Valtatie kulkee pitkin kapeita solia, viidakon peittämää vuoristoa ja rauhallista maaseutua. Reitin ajaminen vaatii hermoja, sillä osa mutkaisesta tiestä on päällystämätöntä. Noin 150 kilometrin matkaan Stratfordista Taumarunuihin saa autolla helposti kulumaan kolme tuntia, mutta matka on yhtä seikkailua.

Tuliko matkalla vastaan yllätyksiä?

Varasteleva papukaija yllätti meidät Ben Lomond -vuorella. 1 748 metriä korkea vuori sijaitsee Uuden-Seelannin extremelajien pääkaupungin Queenstownin seudulla. Ben Lomondin laelle vie hyvä polku. Huipulta aukeavat kauniit näkymät ympäröiville vuorille ja alas Wakatipujärvelle.

Kun me ponnistelimme Ben Lomondin huipulle, sinne liiteli myös uhanalainen uudenseelanninpapukaija kea. Peräti puolen metrin pituiseksi kasvava, määrätietoisesti lähestyvä kea voi olla hurja näky!

Keat ovat Eteläsaaren vuoristoissa viihtyviä, erittäin uteliaita lintuja. Paikalliset varoittavat niiden voivan viedä kaiken irtonaisen tavaran.

Lintu kierteli vuorella meidän vaeltajien keskuudessa ja päästeli korkeita äännähdyksiä etsiessään ruokaa. Kun kukaan ei heltynyt antamaan sille naposteltavaa, papukaija tuohtui ja yritti napata saksalaisen patikoijan vaellus­sauvan. Retkeilijä ehti täpärästi saada sauvan talteen ennen kuin kea hävisi taivaalle.

Voiko patikointeja tehdä vuoden ympäri?

Uudessa-Seelannissa on niin paljon ­erilaisia vaellusreittejä, että varmasti voi. Kuinka korkealla maastossa liikkuu, ratkaisee paljon. Kesäkaudella, eli joulu–­tammikuussa, säät ovat lämpimimmät ja ihmisiä on eniten liikkeellä. Talvikaudella ­erityisesti Eteläsaarella moni vaelluspolku peittyy lumeen.

Kevät ja syksy ovat monien paikallisten mielestä parhaita patikointikausia. Aamut ovat silloin raikkaita, päivät kuulaita ja poluilla saa olla itsekseen.

Mitä tekisit seuraavalla reissulla toisin?

Tähän on helppo vastata. Seuraavalla kerralla haluaisin olla Uudessa-Seelannissa pidempään. Tällä reissulla halusimme kokea kaiken, ja ahmimme jopa liikaa nähtävää ja koettavaa. Reilussa kahdessa viikossa ei kaikkea kuitenkaan tarvitse ehtiä.

Myös taukopäivät ovat patikoidessa tärkei­­tä. Silloin lepää mieli ja etenkin jalat.

Seuraavalla reissulla minua kiinnostaisivat niin kutsutut Great Walksit, joita on Uudessa­Seelannissa yhteensä kymmenen. Näiden patikointien pituudet vaihtelevat noin 30–70 kilometrin välillä.

Yksi unelma olisi vaeltaa Te Araroa -reitti, eli Uusi-Seelanti päästä päähän. Te Araroa on noin 3 000 kilometriä pitkä, ja vaellukseen kuluu kuukausia.

Nyt tekemämme reissu oli joulu–tammikuun vaihteessa eli juuri maan kovimman matkailusesongin aikaan. Ensi kerralla suuntaamme Uuteen-Seelantiin jonakin toisena vuodenaikana.

Ruskan värit, häikäisevät talvi­päivät sekä kevään puhkeaminen kukkaan kiinnostavat. Sesongin ulkopuolella olisi sekä hiljaisempaa että edullisempaa. Silloin ei tarvitse myöskään aina välttämättä suunnitella majoituksia etukäteen.

Joka tapauksessa tästä olen varma: seuraava kerta tulee.

Mistä saa parhaiten lisätietoa Uuden-­Seelannin ­vaelluksista?

Paras sivusto patikointien suunnitteluun on ehdottomasti valtion luontopalvelujen viranomaisella Department of Conservationilla: doc.govt.nz. DOC kokoaa tietoja reiteistä karttoineen ja ajankohtaisine uutisineen. Lisäksi sivustolta löytyvät tiedot mökeistä ja niiden varaamisesta.

Osassa tupia yöpyminen maksaa, ja vain yksinkertaisimmat suojat ovat ilmaisia. Suosituimmille tuville tarvitaan varaus DOC:n kautta, mutta rauhallisemmissa paikoissa ensin saapuvat saavat yösijat. DOC myy myös erilaisia sarja- ja kausilippuja tupiin. Suurin osa niistä on auki ympäri vuoden.

Useista kaupungeista löytyy DOC:n toimisto, josta saa neuvoja ja usein myös ostaa tarvikkeita, kuten karttoja ja kaasua retki­keittimiin. Itse vaelluspaikoissa palveluita oli suunnilleen saman verran kuin vastaavilla reiteillä Suomessa.

Inspiraatiota vaellusten ideointiin saa myös maata käsittelevistä blogeista, joista innostava on esimerkiksi In A Faraway Land.