Nostalgia tarkoittaa alkujaan kotimaan kaipuuta, mutta laveasti se kattaa kaiken kaihon ja ikävän menneeseen. ”Vie kohtalo meitä outoja teitä, kotiin ei milloinkaan.”

Nostalgiaan liittyy kaunis ajatustaittuma: ennen asiat olivat huonommin, mutta paljon paremmin. Puute oli tarkemmin ajatellen rikkautta.

Valikoiva muisti on ihmisen paras ystävä.

Keräsin 1960-luvulla laulujen sanoja, Lista-ohjelman tuloksia, Eero Mäntyrannan kuvia ja – tohdinko myöntääkään – kuuluin Robin Fan Clubiin. En nykyisen teini-Robinin, vaan liikunnanohjaaja-Robinin, joka ainoana Suomessa pystyi laulamaan Mua onnitelkaa käsillään seisten.

Olin kasvanut Inarissa vanhan tanssimusiikin keskellä, koska isäni soitti haitaria tanssibändissä.

Kotona oli pieni Philipsin levysoitin, jonka nopeuskytkin runksahti kolmeen eri asentoon. Ruhtinaan viulu ja Nallen syntymäpäivä soivat 78 kierroksen nopeudella.

Nalle nyt on, kuulkaapas, viisikymmenvuotias. Hurraa hoi! on nallekarhu vaari verraton!

Olavi Virran sijaan kuunneltiin Henry Theeliä ja Humppa-Veikkoja, jonka Tulipunaruusuissa oli harmillinen naarmu, joka aina jumitti: ”Kuiskaa hiljm… kuiskaa hiljm…”

Juuri näin ihmisen muistikin ajan saatossa toimii.

Lapsuuteni ehdoton tuoksu oli omena. Omena-Matti myi niitä Nykäsen sekatavarakaupassa, jossa kyläläiset kävivät jorisemassa kuulumisiaan.

Omena oli jälleenrakennusajan jälkeinen kansainvälisyyden tuoksahdus. Sitä jännittävämpi tuote oli vain Batman-purukumi, jonka mukana tuli pesuaineliuoksella näkyviin kehitettävä kuva.

Mummo syötti meille kalkkitabletteja piilottamalla niitä mentolimakeisten joukkoon.

Mihinkään turhaan ei ollut varaa, mutta joskus äiti paistoi niin paljon munkkeja, että porukalla ähkyttiin lattialla, että näitä ei syödä enää ikinä.

Niin kuin sitten syötiinkin.

Oi, elämän mutkattomuutta. Radiokanavia oli kaksi, yleisohjelma ja rinnakkaisohjelma. Televisio tuli pohjoisille korkeuksille vasta 1970-luvun vaihteessa. Keskiviikkoinen Aku Ankka oli pieni lohtu.

Maa ei tuottanut kuin pottua ja turnipsia, ikkunan alla vähän raparperia. Perunapellon laidassa oli navetta, jossa änkyräpäiset lehmät mölysivät. Maitoa myytiin pääläreissä tai siivilöitiin omaan tarpeeseen.

Lehmät hävitettiin, kun lapsissa alkoi olla paimentamista. Navetan ovelta katselin, kun Pylväs-Simo teurasti sonnia pellonlaidassa.

Navetan yhteydessä oli puusee, jossa oli talvisin vahvat jäät reiän ympärillä. Lantalan tuotteilla ruokittiin koko pelto.

Polkupyöräilyn opettelin vanhalla norjalaisella Velon rämällä heinäpellon laidassa – kolmirattaiseen ei ollut varaa – ja luistelemisen isosiskon halvoilla pikaluistimilla, kun hokkareita ei ollut.

Luojan kiitos, oli Anttila. Neliväriluettelon tömähtäminen köyhään pirttiin oli vuoden kohokohta. Jokainen sai valita yhden tuotteen, paitsi äiti, joka vaatetti perheen.

Ison laatikon saapuminen Helsingistä oli tapaus, jota naapurin ikkunaverhojen välistäkin kurkisteltiin. Tilasivat Anttilasta!

Aika ajoin menimme Norjaan ostoksille. Jauhot, margariini ja suklaa olivat siellä halvempia. Äiti etsi silkkiä, koska osasi hapsuttaa niitä huiveiksi.

Karigasniemen sillalla tutulla kuskilla oli tapana hypähtää istuimellaan: hop, mentiin rajan yli.

Olimme kansainvälistyneet ennen kuin tajusimmekaan.

Savikiekot olivat vaihtuneet vinyyliin, putkiradiot transistoripeleihin.

Kelanauhurit olivat niin harvinaisia ja kalliita, ettei niistä ollut apua uudessa harrastuksessani, laulunsanojen keruussa.

Ainoa tapa saada sanat talteen, ellei ollut viikkorahoja Toivelauluvihkoihin, oli kirjoittaa ne suoraan radiosta.

Matti Paalosmaan juontamasta Lista-ohjelmasta tuli harrasteen henkireikä. Kotimaiset levyt soivat kahden viikon välein. Mummolan lipaston ääressä kirjasin sanoja ylös puupintaisesta radiosta, jonka vain faari sai avata.

Jo ilta tullut on, urut soi, kylä nukkuu…

Häthätää sain joka kolmannen rivin talteen ja rukoilin: äänestäkää tämä kappale vielä seuraavalle listalle.

Aikamiesten Iltatuulen viesti pysyi listalla lähes kaksi vuotta, mutta – kuten tulosvihkoni armotta todistavat – ei koskaan ykkösenä. Kun valssi tippui listalta, tieto siitä kuului välittyneen Helsingin stadionin valotauluun kesken jalkapallo-ottelun.

Kuulethan, ystäväni, lauluni. Saapukoon se luoksesi, missä lienetkin.

Haastavinta oli löytää kuva jokaisesta laulajasta jokaiseen lauluun. Oli pakko plarata lehdet naapurinkin ullakolta.

Näin vaikeaa oli elämä 1960-luvulla, mutta silloinhan kaikki olikin paljon paremmin.

Kylässä, jossa ei ollut teatteria tai kinoa ja kirjastostakin pelkkä sivujaosto, kulki kaikenlaista viihdyttäjää.

Tivoli ilmestyi kylän raitille joka siunattu kesä. Ilmakiväärit poksahtelivat teltoissa, flipperit kilisivät ja kylän yli kantautui Vähän ennen kyyneleitä.

Surmanajaja Onni Suuronen pörräsi huojuvassa pöntössä moottoripyörällään yläparven reunaan saakka ja levitti katsomoon pakokaasua.

Kahlekuningas Timo Tuomivaara kolisteli kahleitaan seurojentalolla. Fakiiri Jussi Pöyhönen käytti puhelinluetteloa apunaan runnoessaan viivoittimen mittaisia neuloja rintalihaksiensa läpi.

Ja kiertävien elokuvan esittäjien avulla näin ensimmäiset elävät kuvani Helsingistä ja Kilpisjärven lumimiehestä. Toinen miehistä oli pitkä, jolle se pätkä sanoi: ”Asiahan ei tietysti minulle kuulu…”

Asia tuli mieleeni, kun paikallinen suuruus Hypno-Olli tuli pyytämään isäni valokuvausliikkeestä kameraa lainaksi, koska oli löytänyt lumimiehen Inarijärven saaresta.

Isä harmitteli kauan jälkeenpäinkin, ettei lainannut.

Omavaraisuus oli ajan sana. Kesäkisavälineetkin tehtiin itse. Naapurin isäntä lahjoitti reiällisen rautamötikän, joka vaijerivarrella varustettiin moukariksi. Kiekko saatiin isän sirkkelin kiilahihnapyörästä.

Harmillisesti naapuri rakensi sikalan kentän oikeaan sektoriin 25 metrin kohdalle. Moukarin ennätystä ei voinut merkitä, koska siat olisivat syöneet sen. Katajaiset keihäät onneksi lensivät yli 30 metriä – ainakin periaatteessa.

Rämäkkälän Hiihtoseurallamme oli talvella Juutuanvaarassa 12 metrin lentomäki, jonka alarinteessä oli ylimääräinen hyppyri. Siitä hypättiin sälesuksilla ja halvoilla monoilla. Kun kärkiä katkesi liikaa, tilattiin Anttilasta punamuoviset irtokärjet, jotka sulatettiin sukseen kiinni.

Näin vaikeaa oli urheilu 1960-luvulla. Jos kiipesi katolle, niin heti oli joku aikuinen huutamassa, että pois urheilemasta sieltä katolta!

Koulussa ei supistu. Opettaja oli auktoriteetti, koska hänellä oli karttakeppi. Jos tiedettiin, viitattiin. Jos vastattiin, noustiin ylös. Jos ei tiedetty, hävettiin. Kokeissa luntattiin.

Pulpetissa oli ura kynille, reikä mustepullolle ja nostettava kansi. Vasenkätisenä tein mustekynällä sekavaa jälkeä. Lyijykynällä voitin kaikki raittiuskilpakirjoitukset.

Suurena raittiuden ystävänä – viittä vaille fundamentalistina – aloin koota listaa raitishenkisistä suomalaisista.

Lähetin elämäntapakyselyjä Lenita Airistolle, Dannylle, Katri Helenalle, Paula Koivuniemelle, Tapani Kansalle ja kymmenille muille, ehkä Kekkosellekin.

Kukaan ei vastannut. Lista tyrehtyi.

Raittiuskilpakirjoituksissa pärjäsin aina, koska juoppojen ja heidän uhriensa kohtalo oli tarina tarinalta kaameampi.

Keskikoulussa voitin saman palkintokirjan kahtena peräkkäisenä vuotena. Kirjan nimi oli He edustavat meitä. Se kertoi kansanedustuslaitoksesta. En ole vielä lukenut.

Taiteen saralla oli useita mahdollisuuksia, ellei tyytynyt lumienkeleihin.

Minä piirsin sarjakuvia. Ideat varastin Avun Taika-Jimiltä. Hankin myös taikatemppuvälineitä postiennakolla Helsingissä asuvilta taikureilta.

Osaan vieläkin taikoa kananmunan tyhjään silkkipussiin, mutta en enää leiki ruoalla.

Olin innokas laatimaan ristikoita. Muutama vuosi sitten löysin niitä ullakolta. En saanut yhtäkään ratkaistua. Olin taantunut lapsuusajoistani.

Niin kehittynyttä aikaa oli 1960-luku, kun tietokoneet eivät vielä sotkeneet ajatuksia. Laskutoimituksetkin tehtiin omassa päässä.

Puhelimet olivat kiinni seinässä. Puhelu tilattiin keskuksesta kampea vääntämällä. Meidän numero oli 34.

Keskusneidit tiesivät kylän asioista kaiken. Loukkaantuivat, jos puhelun aikana ääneen epäili heidän kuuntelevan.

Faarilla ei ollut puhelinta. Kun hän lauantaisin hankkiutui mummon kanssa naapurille saunomaan, hän tiirasi merkkiä Valmarin-pullon korkkiin tekemästään reiästä.

Kun naapuri vilkutti valoa lyhtypylväässä, että sauna on vapaa, faari komensi mummon ikkunaan huiskuttamaan Lapin Kansaa: kuitti.

Äärimmäisen toimiva media.

Ensimmäiset tv-ohjelmani näin Heinosten kammarissa Ivalossa, koska Inarissa ei vielä näkynyt. He arvasivat, etten ole siellä varsinaisesti sukuloimassa, koska saavuin aina puoli tuntia ennen Tarzania.

Inariin tv-kuva saapui Keski-Euroopan mäkiviikolla 1970-luvun vaihteessa. Lumisadetta oli paljon.

Viritys vaati perheeltä yhtenäisyyttä: yksi tarkkaili pirtissä kuvaa, toinen jatkoi keittiön ikkunasta ohjeita kolmannelle, joka välitti ne räystään alta katolle, jossa neljäs väänteli antennia Tuulispään suuntaan. Testikuvaakin katsottiin joskus tuntitolkulla.

Näin tulivat Straussin valssit, Peyton Place ja Heikki Hietamiehen Lauantaitanssit myös Taka-Lappiin.

Aloimme keskiluokkaistua. Äitini hankki Opelin, kun sai sen invalidialennuksella. Isä ajoi kortin vasta viisikymppisenä.

Maailma sitten vieroitti pois meidät toisistaan. Osa kavereista lähti kansalaiskouluun, me fiksupäät keskikouluasuntolaan kiusattaviksi.

Sinne katosivat nuoruuden nostalgiset rippeet. Kun tultiin putken toisesta päästä ulos, tilalla oli jo peruskoulu.

Lopetin iskelmien keräämisen. Vihkoja oli kolmekymmentä ja niissä yli 3 000 laulua. Pojasta oli tullut mies.

Kun meidän ikäluokka poistui Inarista, jalkapallo ja jääkiekko kylässä hiipuivat. Uusi polvi rälläsi mopedeilla ja moottorikelkoilla. Jalkavoimat vaihtuivat hevosvoimiin.

Koko Lappi alkoi muuttaa etelään ja Ruotsiin. Taa maitten, merten / kauaksi pois.

Meistä tuli maalareita, taksikuskeja, professoreita. Yksi palkattiin Nokialle, toinen kuoli sillan alle.

Toista niin hyvää aikaa ei ole tullut, sikäli kuin muistan. ●