Vuosina 1971 ja 1972 Suomen tieliikenteessä kuoli molempina vuosina yli 1 000 ihmistä ja yli 10 000 loukkaantui. Tämä sapetti silloista presidenttiä Urho Kekkosta.

Vuoden 1973 uudenvuodenpuheessaan Kekkonen ihmetteli, miksi Suomessa ei ole nopeusrajoituksia, vaikka naapurimaissa on. Alkoi tapahtua nopeasti; jo saman vuoden elokuussa meillä nähtiin valta- ja kantateillä 60, 80, 100 ja 120 km/h tiekohtaisia nopeusrajoituksia. Niitä oli hieman yli 5000 tiekilometrillä. Vuotta myöhemmin jo kolme kertaa enemmän.

Länsi-Suomen liikkuvan poliisin päällikkönä toiminut ylikomisario Sven-Olof Hassel aloitti työt liikkuvassa vuonna 1957 ja jäi eläkkeelle 1996. Hassel on nähnyt poliisimiehenä ajan ennen nopeusrajoituksia ja niiden jälkeen.

– Olihan se monessakin mielessä erilaista, toki autoja ei ollut 1970-luvulla liikenteessä lähellekään niin paljon kuin niitä nyt on. Mutta pakko sanoa, että kyllä siellä hurjasti mentiin. Ja samaan aikaan poliisin apuvälineet olivat aika vähissä. Meillä oli sekuntikello, keskinopeustaulukko ja puutavaramitta. Siinä olivat välineet pienemmissä komennuskunnissa. Pikkuhiljaa alkoi sitten tulla erilaisia tutkia, mutta ei niitä monta alkuun ollut. 1970-luvulla tuli sitten kotimainen Ylisen tutka käyttöön, Hassel muistelee tieliikenteen villiä länttä.

Toki jo 1962 Suomessa oli kokeiltu 90 km/h kattonopeuksia. Ne saivat kansalta tylyn tuomion ja ajatuksesta luovuttiin. Joidenkin mielestä ne heikensivät liikenneturvallisuutta ja loukkasivat jopa yksilönvapauksia. Kun liikenneonnettomuuksien määrä kasvoi, alkoi 1960-luvun lopulla uudelleen vilkas keskustelu rajoitusten tarpeellisuudesta. Vasta Kekkosen ”nootti” antoi kuitenkin lopullisen sysäyksen rajoitusten vakinaistamiselle. Pysyviä rajoituksista tuli vuonna 1978.

– Tilapäisiä nopeusrajoituksiahan oli olemassa jo aikaisemmin, etenkin kesäaikana. Kun olin töissä Kokkolassa, siellä oli kesäisin hyvin suosittu rantatie, jossa oli 60 km/h rajoitus. Keksimme sieltä sopivan paikan, mistä oli hyvä näkyvyys tielle. Mittasimme tarkasti matkan ja lähestyvän ajoneuvon ajan. Sen perusteella sitten katsottiin taulukosta keskivauhti ja tarvittaessa pysäytyspartio pysäytti.

Ennen tutka-aikaa poliisi keksi välillä mitä erilaisempia keinoja saadakseen hurjastelijat kuriin.

– Kerran keksimme, että olisi ovelaa tehdä rantatien mittauksia poliisimoottoriveneestä. Se oli ankkuroitu isoon kiveen, josta sai hyvän maamerkin nopeussektorille. Kerran, kun olin veneessä, tuli pysäytyspartiolta ilmoitus, että täällä olisi asiakas, joka sanoo ettei mitään liikennemerkkiä näkynyt. Sitä lähdettiin sitten tarkastamaan ja selvisi, että TVH oli käynyt hakemassa samana aamuna liikennemerkit maalaukseen. Jouduimme perumaan kaikki sakot, mitä sinä päivänä oli annettu, Hassel nauraa.

Kun pitkään oli totuttu siihen, ettei nopeusrajoituksia ollut, niiden tulo oli monille kova paikka. Ennen pitkää suomalainen autoilija kuitenkin sopeutui.

– Moni ei aluksi ymmärtänyt koko asiaa. Aika usein tuli pitkiä neuvotteluja, joiden jälkeen sitten päästiin yhteisymmärrykseen. Oli toki niitäkin, joilla oli ehdottoman jyrkkä mielipiteensä asiasta. Kyllä siinä aikaa meni ennen kuin ihmiset alkoivat pitämään nopeusrajoituksia normaalina osana liikennettä. Ei se heti mennyt pääkalloon, Hassel sanoo.

On suorastaan absurdia ajatella, millainen maailma olisi nyt, jos nopeusrajoituksia ei olisi. Puhumattakaan siitä, ettei autoissa olisi lainkaan turvavöitä, kuten ei vielä 1950-luvulla ollut. Turvavyöt yleistyivät vasta 60-luvulla. Nykyisiä nopeusrajoituksia Sven-Olof Hassel pitää kohtuullisen sopivina, mutta parannettavaakin olisi.

– Paljon on paikkoja, missä nopeusrajoituksia olisi vähintään syytä tarkistaa. En tiedä, onko kyse ollut työvoiman puutteesta vai mistä, kun tätä ei ole tehty. Automaattivalvonnassa pitäisi päästä nykyaikaan, Norjan malliin. Siellä mitataan keskinopeuksia tarkasti, mitä meille ei ole ainakaan lähitulevaisuudessa tulossa. Järjestelmän ongelmia ei ole saatu ratkaistuksi. Muistan hyvin, kun automaattivalvonta tuli, sitä kohtaan oli paljon vastarintaa ja on vieläkin. Ymmärrän sen hyvin, ei ne kameroiden paikat ole aina kovin hyvin valittuja. Kriteerit oikeille paikoille pitäisi olla paljon tarkemmat. Kamerat pitäisi olla paikoissa, missä ylinopeuksia ja onnettomuuksia on paljon suhteutettuna liikennemääriin, Hassel sanoo.

Kun vielä 70-luvun alussa liikennekuolemia oli vuosittain tuhatkunta, nyt niitä on noin kaksi sataa. Lisäksi 1970-luvun alussa teillä oli noin miljoona autoa, nyt jo viisinkertainen määrä. Pelkillä nopeusrajoituksilla ei onnettomuuksien määrä toki ole vähentynyt, mutta niillä on kiistaton merkityksensä.

Kokonaan oma lukunsa oli vuoden 1973 energiakriisi; silloin Suomeenkin määrättiin säästötalkoiden nimissä 80 km/h kattonopeus kaikille teille. Sen voidaan myös katsoa olleen yksi sysäys kohti pysyviä nopeusrajoituksia, sillä onnettomuuksien määrä väheni tuona aikana merkittävästi. Kun ”pakkorajoitus” poistui, lisääntyivät onnettomuudetkin jälleen. Kukaan ei voinut kiistää tilastollisia faktoja.

Normaalien rajoitusten rinnalle tulivat myöhemmin talvinopeusrajoitukset. Niitä kokeiltiin ensin 1987, kaksi vuotta myöhemmin ne tulivat jäädäkseen. Millainen mahtaisi olla liikennemaailma, jos nyt palattaisiin yli 50 vuotta ajassa taaksepäin ja nopeusrajoitukset poistettaisiin? Olisiko edessä totaalinen kaaos vai ajaisivatko ihmiset asiallisesti?

– Jos nopeusrajoitukset nyt yhtäkkiä poistettaisiin, osa ajaisi edelleen vastuullisesti, mutta osa ei. Etenkin nuoriso voisi riehaantua, kun aika moni nuori haluaa ajaa kovaa. Inhimillinen virhe voi etenkin kovissa vauhdeissa tapahtua kenelle tahansa, vaikka olisi kuinka virkeässä kunnossa ja taitava ajaja. Näitä tapahtuu Saksan Autobahneillakin, kun nopeus alkaa lähestyä 200 km/h. Siellä tosin on erittäin hyvä varoitusjärjestelmä, jos jotakin tapahtuu. Olen miettinyt, että tätä voisi korostaa Suomessakin. Jos tulee ongelmia, pitäisi varoitusjärjestelmä saada toimivaksi. Suomessa moni ei edes tiedä, missä on oman auton hätävilkkukatkaisin. Erityisesti talvikeleillä muun liikenteen varoittaminen on tärkeää, Hassel muistuttaa.

71-vuotias forssalainen Antti ajoi 1970- ja 1980-luvuilla työkseen ympäri Suomea. Ajokortin hän sai juuri silloin, kun nopeusrajoitukset alkoivat yleistyä. Hänen mukaansa nopeusrajoitusten tulo ei ollut tuolloin kuuma puheenaihe.

– Ehkä ajatukseni olivat jossain muualla, koska en muista, että niistä olisi hirveästi ollut puhetta. Olin tuolloin lääke-esittelijänä Orionilla. Olin hyvin tunnollinen ja halusin olla aina ajoissa esittelyissä. Pyyhälsin ensin Saab 96:lla Tampereelta Poriin ja sieltä Harjavaltaan. Kiire oli pirunmoinen. Nopeusrajoituksia oli silloin jo, mutta ne eivät oikein jääneet mieleen, kun niihin ei ollut tottunut. Poliisi nappasi minut ennen Harjavaltaa. Se oli ensimmäinen ylinopeussakkoni. Poliisi kysyi hymyssä suin, tulinko mahdollisesti Porin kautta. Myönsin ja siitä napsahti toinen sakko samalla kertaa. Olivat saaneet minut haaviin jo ennen Poria, tuli kaksi törkeätä ylinopeutta, Antti naurahtaa vanhoille muistoille.

Paitsi rajoitusten yleistyminen myös ensimmäisten ylinopeussakkojen saaminen vaikuttivat Antin ajokäyttäytymiseen.

– Toki se muutti ajamistani. Mutta sanon puolustuksekseni, ettei tuokaan tapaus ollut mitään kouhottamista, oli vain ajettava lujaa, että ehdin ajoissa. Se oli työhön liittyvää kiirettä. Seuraava sakko tuli aika samankaltaisessa tilanteessa, oli vain ihan ehdoton pakko kiirehtiä ehtiäkseen töihin. Olin tunnollinen ukko.

Osalle rajoitukset olivat kauhistus, mutta uho jäi lähinnä kokkapuheiden tasolle.

– Kun nopeusrajoitukset tulivat, moni kaveri sanoi, että on varmaan muutettava Saksaan, että saa ajaa niin kovaa kuin tykkää. En muista, että laajaa yleistä keskustelua tai isoa purnausta rajoituksista olisi ollut. Sakkojen saaminen toki jäi aina mieleen jokaiselle, kun niitä alettiin jakaa. Rajoitusten tulon jälkeen sakoista on tullut kaveripiireissä sellainen kestopuheenaihe. Mielellään muistellaan, missä on sakkoja saatu ja kuinka paljon.

Nykyiset rajoitukset ovat Antin mielestä melko lailla kohdillaan, vaikka monesti mieli tekisikin ajaa hiukan sallittua kovempaa.

– On hyvä, että nykyisin on tullut paljon näitä olosuhteet huomioon ottavia muuttuvia nopeusrajoituksia. Olen ihan tyytyväinen nykyisiin rajoituksiin, vakionopeudensäätimellä on helppo laittaa nopeus esimerkiksi 66 km/h tai 86 km/h. Jotenkin se tahtotila on mennä hiukan rajoituksia rivakammin ilman sakkoja. Ja mittarissahan on aina pientä klappia.

75-vuotias tamperelainen Erkki on myös ajanut aikana ennen nopeusrajoituksia sekä niiden tulon jälkeen.

– Muistan sen ajan, kun nopeusrajoituksia ei ollut muualla kuin taajamissa. Kattonopeuksiksihan niitä sanottiin. Muistan, että se herätti vastustusta etenkin kaupparatsuilla ja muilla, jotka joutuivat ajamaan paljon. Itselleni se ei ollut iso asia, koska aika harvoin ajoin maantiellä pikku-Fiatillani.

Erkki oli nuorena kuuliainen mies, eikä hänen kaasujalkaansa juuri kolottanut.

– Rajoitukset vaikuttivat niin, että sitä oli automaattisesti hieman varovaisempi, ettei ajanut liian lujaa. Mitään vaikeuksia niiden noudattamisessa ei itselläni ollut. Yhtään sakkoja en nuorempana saanut, ensimmäinen tuli peltipoliisista joskus 2000-luvulla, Erkki muistelee.

Myöskään Erkin mielestä nopeusrajoitusten tulo ei aiheuttanut suurta kansanliikettä.

– Voi toki olla, etten vain muista, mutta ei rajoituksista kavereiden kanssa juuri keskusteltu, jos ollenkaan. Eikä se mielestäni mikään iso juttu ollut, ainakaan minun vapauttani se ei millään tavalla rajoittanut.

Aika ajoin on keskusteltu nopeusrajoitusten muuttamisesta. Niin juuri nytkin. Väylävirasto on päivittämässä nopeusrajoitusohjeitaan, jotka ovat peräisin vuodelta 2009. Uusi ohjeistus on määrä tehdä ja ottaa käyttöön seuraavien kahden vuoden aikana. Kukaan ei tosin vielä tiedä, mitä tämä tarkoittaa; nopeusrajoitusten alentamista vai nostoa.