Toimittaja-juontaja Kimmo Ohtonen kirjoitti Mondolle kuvauksen elämänsä parhaasta matkasta.

Autojen etuvalot välähtelevät silmissäni, lehmät juoksentelevat pölypilvien peittämän tien yli. Puren hampaita yhteen peläten, että hetkenä minä hyvänsä kolaroimme maan pyhän eläimen kanssa. Sydämeni hakkaa kiivaasti, ja taukoamaton tööttäilyn kakofonia vihloo korviani. Kuljettajamme Ramesh kuitenkin vain hymyilee minulle taustapeilin kautta niin, että hänen puru­tupakan värjäämät hampaansa hehkuvat aamun kirkkaassa valossa. Hänelle Delhin ainaiset ruuhkat, joiden keskellä kyynärpää­taktiikka näyttää olevan paras selviytymiskeino, ovat jokapäiväistä arkea. 

Vasta kun voimme brittiystäväni Tomin kanssa kiittää Rameshia kyydistä ja pääsemme hotellin ilmastoituun huoneeseen, uskallan huokaista helpotuksesta.

Tosin ajatus muutaman päivän päästä koittavasta uudesta ajomatkasta tiikereiden maille saa minut hetkeksi pohtimaan, pitäisikö koko safarimatka perua. 

Intiassa ensivaikutelma ei petä. Todellisuus iskee päin pläsiä heti kättelyssä. Delhin lähes hengityskelvoton ilma ja tuhannet murheelliset ihmiskohtalot katukuvassa, jossa kaikkea on liikaa, hyökkäävät matkaajan kaikkien aistien kimppuun.

Vaikka maa on yksi nousevista globaaleista talousjäteistä, sen arkielämän raadollisuus, katulapset ja absoluuttinen köyhyys ovat musertavia. Siinä alkaa matkailumainosten Incredible India -slogan haihtua mielestä. Mutta emmekös me Y-sukupolvet edustajat, jotka totuimme lapsuudessamme turvallisiin pakettimatkoihin ja Kreikan hiekka­rantoihin, hae lomalta juuri tätäkin? Aitoja elämyksiä ja itsensä uudelleenlöytämistä mahdollisimman kaukana pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan arjesta.

Intia on jyrkkien ristiriitaisuuksien maa. 

Neljän tähden hotellimme naapurissa nousee hökkeli­slummi, jossa ei ole juoksevaa vettä tai toivoa paremmasta tulevaisuudesta. Ikiaikainen kastijärjestelmä pitää siitä huolen. Hotellimme siivoojat pysyvät siivoojina, jotka tienaavat viikossa saman verran kuin maksan gin & tonicista, jolla iltaisin lievitän kulttuurishokin aiheuttamia oireita majapaikan aulan baarissa.

Kaiken lohduttoman kurjuuden vastapainona matkaajan pää menee pyörälle kirkkaista väreistä, iki­aikaisista kulttuureista, upeista makuelämyksistä ja epä­todellisen tuntuisista kohtaamisista paikallisten kanssa.

Moni asia Intiassa ei ole sitä, miltä se saattaa ulk­o­puolisesta ensisilmäyksellä näyttää. Maailman suurin demokratia on lukemattomien eri todellisuuksien sulatus­uuni, jossa puhutaan loputtoman monia kieliä, palvotaan tuhansia jumalia ja käydään kauppaa kaikesta. Se on paikka, jossa ikiaikaiset perinteet sekoittuvat moderniin kapitalistiseen elämänmenoon. 

Muutaman päivän jälkeen näemme jälleen Rameshin hymyilevät kasvot, ja nyt virnistän hänelle takaisin. On aika jättää saasteinen Delhi taakse ja suunnata vajaan tuhannen kilometrin päähän Bandhavgarhin kansallis­­­­­­­p­uistoon. Aivan kuin lähtisimme lomalle loman sisällä. 

Kun viimein pitkän ajopäivän iltana saavumme kansallis­puiston portille, tuntuu, että olemme tulleet toiseen Intiaan. Vehreän sal-puista koostuvan metsän keskellä sijaitseva majapaikkamme on täynnä matkailijoita eri puolilta maailmaa. Silti tunnelma on rauhallinen ja illallis­pöydissä keskustelu maltillista. Kenties kaikki nämä muutkin ovat saapuneet luonnon äärelle miljoonakaupungin hälinästä ja vielä sulattelevat kokemaansa.

Oppaamme on Ravi, nuori ja laiha mies, jolla on mustat viikset ja korkeat poskipäät. Hän tulee noutamaan meidät ensimmäiselle safariajelulle seuraavana aamuna kello viiden aikaan. Ravin englannintaidot eivät ole kaksiset, mutta hän näyttää löytävän joka tilanteessa oikeat sanat.

Jokaisen ajelun jälkeen hän pahoittelee sitä, ettemme ole vieläkään nähneet tiikeriä. Emme kuitenkaan ole Tomin kanssa harmissamme. Kiitämme opastamme kaikista eläinhavainnoista riikinkukosta villisikaan ja apinoihin. Thank you sir, Ravi vastaa.

Toinen safaripäivä kuluu, emmekä vieläkään ole nähneet tiikeriä, vaikka lukuisten muiden länsimaalaisten matkailijoiden ryhmien ohella kyttäämme puiston tunnettujen juomapaikkojen äärellä tuntikaupalla. Ravi pudistelee jälleen päätään, epäuskoisena huonosta tuurista. Me kannustamme häntä todeten, että luonto on luonto. 

Kolmantena ja viimeisenä safariaamuna ilmassa on toivoa. Ravi on saanut kollegaltaan vihiä paikasta, jossa on edellis­iltana nähty tiikeri. Kun turisteja nousee jeeppeihin, Ravi laittaa etusormen suunsa eteen ja iskee meille silmää.

Lähdemme ajamaan päinvastaiseen suuntaan kuin muut. Reilun tunnin päästä saavumme tienhaaraan, jossa kököttää pysäköitynä toinen jeeppi. Ravi juttelee oppaan kanssa hetkeksi hindiksi ja kääntyy sitten meihin päin hymyillen ja silmät loistaen – ensimmäistä kertaa safarimme aikana.

”Tiikeri nukkuu”, hän sanoo ja osoittaa lähellä olevaa bambu­metsää.

Päivä on paahtavan kuuma, mutta Ravi opastaa meitä kuiskaten, ettei nyt kannata juoda vettä. Vaikka kurkkua kuivaa, emme ota huikkaakaan, ettei vessahätä yllätä. 

Odotamme jeepissä vaiti pari tuntia. Yhtäkkiä pusikosta nousee esiin valtava naarastiikeri. Se haukottelee leveästi. Maailman suurin kissapeto on mykistävän kaunis. Jälleen yksi epätodellinen kohtaaminen Intiassa.

Ja kun tämä villi ja vapaa tiikeri kävelee elegantin sulavin askelin heinikon poikki, unohdan hetkeksi kaikki ne ristiriidat, jotka ovat myllertäneet päässäni siitä lähtien, kun hyppäsimme Delhin kentällä Rameshin kyytiin.

Kimmo Ohtonen on luontoaiheisiin erikoistunut kirjailija, kuvaaja ja tv-toimittaja. Intiassa hän on matkustanut kahdesti, ja tämä teksti kertoo ensireissusta siellä.

Heli Mäki-Fränti on matkailualan ­vaikuttaja, joka on ­työskennellyt vuosia Suomen ­ matkatoimistoalan ­liiton SMALin toimitus­johtajana ja myös alan kansain­välisissä verkostoissa. Hän kirjoitti Mondo-lehden pyynnöstä elämänsä parhaasta matkasta.

"Lähdin vuonna 2011 aikuisten kaverien porukka­matkalle New Yorkiin. Sitä reissua olemme muistelleet iloisina moneen kertaan. Mukana olleita yhdistää U2-bändi: olimme tavanneet vuonna 2010 yhtyeen keikalla Helsingissä, ja New Yorkin jälkeenkin olemme tehneet monia reissuja katsomaan U2:ta.

Porukassa oli 12 henkeä, joista suurin osa vietti New Yorkissa kymmenen päivää. Kaupunki oli minulle entuudestaan tuttu, mutta näimme siellä paljon upeita asioita. Vietimme runsaasti aikaa Manhattanilla. Nousimme Empire State Buildingiin katsomaan auringon­laskua, ja etsin sukujuuriani Ellis Islandilla. Sen museossa oli kuva laivasta, jolla isoisäni aikoinaan matkasi Yhdysvaltoihin.

Matkamme oli keskikesällä, ja New Yorkissa oli tuhottoman kuuma. Onneksi hotellimme oli aivan Central Parkin vieressä, ja etsimme sieltä viilennystä joka päivä. Kun iltaisin kuljimme kaupungilla, tunnelmaa riitti.

Näimme Broadwaylla musikaalin Spiderman, johon U2 oli tehnyt musiikin. Bändin keikka MetLife Stadiumilla New Jerseyn puolella oli tietysti hieno. Se ei ollut upein kokemistani konserteista – olen nähnyt bändin niin usein ja eri puolilla maailmaa. Kuumuus vähän vaikutti: Bonokin päivitteli lavalla, että tämä ei ole irlantilaismiehelle otollinen sää. Mutta kyllä se oli meille täydellinen reissu."

Rami Rajakallio on paljon ­matkaileva ­perheenisä, jalka­pallon ja pienpanimo-­oluiden ystävä, joka on pitänyt matkoistaan ­vuosien ajan myös blogia nimeltä ­Kohteena maailma. Hän kirjoitti Mondolle elämänsä parhaasta matkasta.

"Elämän parhaan matkan valinta on vaikeaa – jos minun esimerkiksi pitäisi nimetä paras matkani ilman perhettä, se olisi nuoruuteni bussireissu Yhdysvaltojen halki vuonna 1994. Etsimme kaverini kanssa majapaikan aina uuteen kaupunkiin päästyämme, ja huipennus oli jalkapallon MM-kisojen näkeminen.

Mutta perheen kanssa matkailu on minulle tärkeää, ja vanhempien lasteni kanssa olen tehnyt hienoja reissuja myös kahden kesken, esimerkiksi isä–poika-matkan Tokioon.

Nyt parasta ovat olleet perheen ­matkat kahden nuorimman lapseni synnyttyä. Molempien lasten isyysvapaalla koko perheemme lähti Karibialle. Ensimmäisen muksun ollessa yksivuotias menimme Curacaolle, Saint-­Martiniin ja Saint Bartsille. Siellä rakastuin Karibiaan – sen lämpöön ja kauneuteen.

Toisen lapsen ollessa yhdeksän kuukautta lensimme perheen kanssa Puerto Ricoon, ja sitä koluttuamme lähdimme kunnon Karibian-­risteilylle. Kun lasta kuljettaa vaunuissa, kulkeminen laivalla ja kohteissa on helppoa. Söimme kaikenlaisissa ravintoloissa katukuppiloista hienoihin paikkoihin. Risteilyllä saattoi rauhoittua, se oli fiilistely­reissu. Päätimme, että palaamme joskus moneen paikkaan tutkimaan niitä tarkemmin.

Ne eksoottiset kohteet ja perheen kanssa yhdessä kulkeminen ovat painuneet mieleen erityisen mahtavina elämyksinä."

Marja Aarnipuro on Mondon ­päätoimittaja, joka rakastaa kotimaan­matkailua mutta muistelee usein myös hienoja reissu­jaan Japaniin ja Yhdys­valtoihin. Näin hän kuvailee elämänsä parasta matkaa.

"Olen käynyt rakkauden saarella Kuubassa kaksi kertaa, ensin nuorena toimittajana ja sitten mieheni ja tyttäreni kanssa. Lähtisin sinne ­kolmannen kerran vaikka tältä seisomalta, kokemaan kaiken ihanan uudelleen!

Havannassa majoittuisin Hotel Nacional de Cubaan, amerikkalaisten vuonna 1930 avaamaan hotelliin. Siellä ovat yöpyneet kuuluisimmat filmitähdet, vallankumouksen ystävät ja suurvaltojen presidentit. Hotellissa voi melkein aistia ajan, jolloin mafia, uhkapelit ja prostituutio kuuluivat arkeen, kunnes tuli Castro ja lopetti sen kaiken.

Istahtaisin Havannassa tietysti myös 1950-luvun amerikanraudan kyytiin ja ajaisin kaupunkikierroksen. Suutelisin rakastani rantakatu Malecónin muuriin nojaten, ja tanssisin muutaman askeleen salsaa kadulla paikallisten lasten kanssa. Hoilaisin baarissa kovaan ääneen Hasta Siempre, Comandantea orkesterin soittaessa.

Havannasta lähtisin kiertomatkalle, pysähtyisin maineikkaalla Sikojenlahdella ja kävisin jossakin rantakohteessa sekä sikaritehtaalla. Paluu­matkalla ajaisin Santa Claran kaupunkiin näkemään Che Guevaran monumentin, ­mausoleumin ja museon. Tekisin kaikkea, mitä muutkin turistit, ja nauttisin Kuuban luomista kylmistä väreistä ja maan kuumista öistä."

Pekka Hiltunen on Mondon toimitus­päällikkö, jonka oli vaikea päättää, valitako elämänsö parhaaksi matkaksi taannoinen viikko ­Lontoossa Kate Bushin konserteissa vai ­Galápagos. Luontokohde voitti niukasti.

"Voisin yrittää huijata tässä haasteessa ja sanoa, että elämäni paras matka on ollut se, kun pidimme puolisoni kanssa vapaavuoden ja reissasimme hitaasti maailman ympäri. Mutta kun on valittava yksi kokemus, kärkeen nousee eräs etappi tuolta pitkältä reissulta: Galápagossaaret.

Koska meillä oli runsaasti aikaa, saavuimme Santa Cruzin saarelle, alueen matkailun keskukseen. Tutkimme siellä risteilyjä, ja parissa päivässä löysimme huippuedulliset äkkilähtöpaikat. Parhaat Galápagoksen-risteilyt opastuksineen ja täysihoitoineen maksavat 2 000–4 000 euroa, mutta paikan päällä voi saada lipun alle puolella hinnalla.

En unohda koskaan niitä päiviä, retkiä ja eläimiä. Alus kulki yhä uusille saarille, joille teimme kiinnostavia käyntejä, pitäen kiinni suojelusäännöistä. Paikallinen oppaamme oli loistava, hän tunsi niin seudun biologian, historian kuin politiikan. Laivalla matkusti vain viitisentoista reissaajaa, mukana muun muassa hauskoja brittieläkeläisiä.

Näimme harvinaisia eläimiä aidoissa ympäristöissään. Snorklasimme ihaillen pingviinien kiitoa meressä. Istuimme kalliorannoilla seuraten merileijonien arkea. Jokainen päivä oli täynnä aurinkoa ja uusia elämyksiä.

Galápagos ei varmasti toimi kohteena kaikille, se on luonnonrakastajien paikka. Sen syvällisempi kokeminen vaatii risteilyä useille saarille. Minulle jo sen ajatteleminen saa vedet silmiin ja sydämen sykkimään nopeammin."

Kertomukset elämän parhaasta matkasta julkaistiin alun perin Mondossa 10/2020.