Kevättalvella 2000 olin hitaasti toipumassa sydänsuruista. Elämäni rakkaus (eivätkö ne kaikki ole sitä?) oli jättänyt minut, ja laahustin Helsingin armottomassa helmikuussa kuin sumussa.

Joukko ystävättäriäni oli riemukkaalla kuukausien seikkailureissulla Etelä-Amerikassa, ja heiltä tulvi viestejä. Meksikossa oli opiskeltu kieltä ja paikallisia tapoja antaumuksella. Seuraavaksi tytöt suuntaisivat Väli-Amerikan Guatemalaan. Listalla olivat myös Belize, Honduras ja El Salvador. Latistuneesta olemuksestani huolestuneina he kehottivat minua liittymään joukkoon.

Parin viikon valmistelujen jälkeen lensin Mexico Cityyn, missä yhden välilaskuyön majoitukseni oli sivukujan hämyisessä hotellissa. Laitoin yöksi tuolin oven eteen, ja odotin aamua.

Seuraavana päivänä lensin Guatemalan Antiguaan ystävieni luo.Antigua on Unescon maailmanperintökohde, ja sen kulttuuri ja siirtomaatyyliset rakennukset hurmasivat minut värikkyydellään. Ruoka tosin oli yllättävän yksitoikkoista: riisiä ja papuja päivästä toiseen eri versioissa.

Antiguasta seikkailumme jatkui elämänsä parhaat päivät nähneellä bussilla kohti mayojen temppelikaupunki Tikalia Pohjois-Guatemalassa. Rinkat heivattiin bussin katolle.

Auto oli tupaten täynnä ja ystäväni Sannan repusta vietiin hänen matkarahansa. Joku oli kovertanut repun kylkeen veitsellä reiän Sannan nukkuessa. Myös eläimiä oli kyydissä: eräältä pysäkiltä bussiin nousi mies roikottaen kahta elävää, raajoistaan sidottua iguanaa.

Matka vei meidät pienten intiaanikylien ja erilaisten maisemien läpi. Bussin ikkunoista vilkutimme meitä tervehtiville lapsille.

Tikalin vaikuttavan alueen nähtyämme jatkoimme bussilla Belizeen. Saavuimme Belize Cityyn aamuyön tunteina. Yllätys oli melkoinen, kun kaikki vastaantulevat ihmiset olivatkin mustaihoisia ja puhuivat espanjan sijasta englantia. Belize oli pitkään Britannian siirtomaa. 1700- ja 1800-luvuilla brittien plantaaseille haettiin työvoimaa Afrikasta, ja monet belizeläiset ovat orjien jälkeläisiä.

Reissasimme sukeltajien keskuudessa tunnetulle Caye Caulkerin saarelle. Se on paratiisimainen hohtavan valkoisine hiekkarantoineen. Muuta tekemistä sukeltamisen lisäksi ei tosin ollut. Saari oli elämäänsä etsivien bilettäjien suosiossa, joten sulauduimme letkeään joukkoon vaivatta. Yö Tina’s Backpackers -majapaikassa maksoi kymmenen dollaria.

Eräänä päivänä lähdin kävelylle saaren keskiosan metsiin. Tapasin vanhuksen, joka kertoi häntä kohdanneesta epäonnesta. Väli-Amerikan pikkuvaltioita koettelevat joskus voimakkaat trombit, ja sellainen oli vienyt hänen 200 kanansa lauman. Päiviä myöhemmin miesrukka oli keräillyt viidakkoon pudonneita elottomia siivekkäitä.

Belizen jälkeen matka jatkui Hondurasiin. Siellä suuntasimme Roatanin saarelle sukellusmahdollisuuksien perässä.

Yövyimme tummasta puusta rakennetussa, kuumassa majapaikassa. Sänkyä pedatessani huomasin lattian raossa liikettä. Siellä liikkui jättikokoisia torakoita. Kammoan niitä yli kaiken, ja sain shokin, kun iljetys äkkiä pyrähti lentoon! Lentävä torakka, painajaisistani pahin. Kävelin oitis saaren sekatavarakauppaan ja ostin myrkkyä, jota sirottelin nurkkiin.

Lensin kotiin Hondurasin pääkaupungista Tegucigalpasta, josta minulla kumma kyllä ei ole muiston muistoa. Ystäväni jatkoivat vielä San Salvadoriin. Sieltä yhdelle heistä tarttui mukaan sitkeä ameeba. Toinen palasi San Salvadorista Suomen sijasta takaisin Meksikoon, josta oli löytänyt elämänsä rakkauden. Tuo suhde kesti monta ihanaa vuotta.

Oma sydämeni oli paremmassa kuosissa Suomeen palattuani. Olin saanut matkalla hengähdystauon sydänsuruistani ja itsesäälissä piehtaroinnista. Talveni harmauteen oli tullut iloa ja kirkkautta kolmesta erilaisesta valtiosta. Guatemalan mayojen perillisten värikkäistä kansallisasuista, Belizen uskomattoman monipuolisesta kreolikulttuurista ja Hondurasin sukellussaarten kirkkaista vesistä.

Emme enää koskaan matkanneet samalla porukalla, ja yksi ystävistä on jo poistunut keskuudestamme. Siksi reissu on muistoissani ainutlaatuinen. Muistelen myös matkaan sisältynyttä nuoruuden huolettomuutta ja päivässä elämisen taitoa.

Olen jälkeenpäin seurannut noiden pienten valtioiden vaiheita ja konflikteja välillä huolestuneena ja miettinyt, miten onnekkaita olimme, ettei tuolloin mikään uhannut nuoren matkailijamielen toiveikkuutta ja rauhaa.

Ella Kanninen on juontaja ja toimittaja, joka on tehnyt ohjelmia esimerkiksi Italiasta, Espanjasta ja Ranskasta. Kannisen tuorein kirja on Minun Italiani (2020).

Kertomus Väli-Amerikasta julkaistiin alun perin Mondo-lehdessä 10/2020.