Vuonna 2013 Tomi Lukkaroinen huristeli turistina luotijunalla pitkin Japania. Junan ikkunasta avautunut maisema jäi kiehtomaan häntä. Se oli kuin maalaus, edessä vihreät riisi­pellot ja taustalla jylhät vuoret.

Näkymä oli täynnä elämää ja yksityis­kohtia, mutta niitä ei vain kolmea­sataa kilometriä tunnissa kiitävän junan kyydistä ehtinyt kaikkia huomata. Silloin Lukkaroiselle heräsi haave siitä, että pääsisi tutkimaan tuota kaikkea lähemmin.

Ja mikäpä olisi siihen parempi tapa kuin kävellä Japani päästä päähän, noin 2 400 kilometrin matkan?

”Ensimmäinen kontaktini Japaniin ja sen kulttuuriin oli judon harjoittaminen junnuiässä”, Lukkaroinen kertoo. ”Joskus 16—18-vuotiaana kävin myös kesäyliopistossa japanin kielen peruskurssin, joten kiinnostus maahan oli aina kuplinut taustalla.”

Yhdessä ystävänsä Pekka Pönkäsen kanssa Lukkaroinen ryhtyi suunnittelemaan patikointimatkaa. Aikaisempaa kokemusta vaellusreissuista ei ollut, ja muutenkin kaverukset olivat matkailleet aikaisemmin lähinnä Euroopassa.

He pohtivat baareissa, miten toteuttaa Japanin-vaellus ja päätyivät siihen, että lähtisivät etelästä kevättä kohti. Silloin he eivät joutuisi kohtaamaan pohjoisen talvioloja. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että öisin lämpötila pysyi matkalla kylmänä loppuun saakka, alle viidessä asteessa, mikä toi omat haasteensa telttayöpymisiin.

Seuraava vaihe oli rasituksen miettiminen. Päivittäinen kävely­matka asettuisi 15—45 kilometrin väliin sään ja fiiliksen mukaan. Kantamuksia koostuisi 20 kilon verran: teltta, makuupussi, viikon vaatteet, läppäri, vaihtokengät.

Matkabudjetti oli lentoineen kummallakin 10 000 euron verran. Arkipäivät he kävelisivät ja yöpyisivät teltassa tai majataloissa, viikonlopuiksi tähtäisivät suuriin kaupunkeihin, joissa voisivat majoittua hotelleissa ja viettää lepopäiviä nähtävyyksiä katsellen.

Urheilua miehet harrastivat muutenkin, joten kuntonsa he uskoivat riittävän pienellä lisäharjoittelulla. Vapaa-­ajallaan Lukkaroinen katseli mielellään japanilaisia tv-ohjelmia. Hänen suosikkinsa oli Gaki no Tsukai ya Arahende!, jonka yksi ohjelmanumero oli se, että kilpailijat yrittivät pitää pokkansa, kun ympärillä tapahtui hullunkurista.

Helmikuussa 2018 Lukkaroinen tovereineen aloitti taipaleensa Kyushun saarelta Kagoshiman prefektuurista. Sitä hän pitää suosikkipaikkanaan Japanissa alueen miellyttävän trooppisen ilmaston ansiosta.

”Lensimme ensiksi Osakaan, ja sieltä siirryimme luoti­junalla, lautalla ja bussilla mantereen eteläisimpään kärkeen, Satan niemelle”, Lukkaroinen kertoo. ”Hotellin virkailija ajoi meidät sinne, mutta vielä piti kävellä pienen viidakon läpi, jotta pääsimme aivan saaren kärkeen eteläisimmän pisteen maamerkille. Ei meillä juurikaan lähtöseremonioita ollut: otettiin pari kuvaa, videoita, sitten vain matkaan.”

Mikä voisi mennä vikaan? Aika monikin asia, yllättävää kyllä. Ensimmäinen haaste oli sade, jota helmikuisessa ­Etelä-Japanissa riitti. Miehillä oli mukanaan sadeviitat, mutta tuulessa ne nousivat alituiseen kasvoille vedet mukanaan.

Ratkaisuksi he keksivät sadehousut, jotka tilattiin netistä kioskille parin päivän kävelymatkan päähän. Mutta koska sadehousut eivät hengittäneet, ne kastuivat hiestä – ja hiki valui kenkiin. Tuloksena oli epämukavuuden lisäksi rakkuloita, joiden takia jalat piti suojata eristysnauhalla.

”Ainoaksi avuksi osoittautui sateenvarjo”, Lukkaroinen kertoo nauraen. ”Yritimme pitää niitä tuulta vasten sellaisessa kulmassa, ettei satanut housuille. Niitä kului reissulla paljon. Onneksi ne olivat halpoja, ja niitä sai joka kioskilta.”

Reitiksi maan halki Lukkaroinen ja Pönkänen olivat valinneet nopeimman mahdollisen, isoja teitä pitkin. Koska Japanin maaseudulla asuu lähinnä vanhuksia ja lapsi­perheitä, tiet olivat useimmiten rauhallisia.

Aina välillä vastaan tuli koululaisia, ja loputtomilla riisipelloilla näkyi suippohattuisia paikallisia töitä tekemässä. Usein kaverukset kuuntelivat musiikkia kuulokkeilla, kaikkea mahdollista Jari Sillanpäästä heavy metaliin.

”Kun on viisi kuukautta kaksin matkassa, ei juttua riitä ihan jatkuvasti”, Lukkaroinen sanoo. ”Rasituksen takia joutui alituiseen käymään itsensä kanssa henkistä taistelua, ja musiikista sai voimaa. Jos kaveri halusi kävellä eri tahtia, annoimme toisillemme vapauden siihen. Eli emme kävelleet koko ajan vierekkäin, eikä tien varsilla olisi aina voinutkaan.”

Kävellessä he ostivat ruokaa pienistä marketeista. Se oli esimerkiksi purkkitonnikalaa ja kolmioleipiä, joissa saattoi mauttoman vaalean leivän välissä olla vaikka mansikoita ja kermavaahtoa. Juoma-automaatteja löytyi keskeltä peltomaisemiakin. Kaupungeissa he söivät sushia ja ramenia, joka on japanilaisista ruuista Lukkaroisen herkkua. Lihaa maassa syödään paljon, mutta siihen heillä oli varaa harvemmin.

”Kun etenimme länsirannikkoa pitkin, siellä saattoi olla 40 kilometrin taipaleita, joilla ei ollut yhtään mitään. Pelkkää hiekkarannikkoa, merta, mummonmökkejä.”

Kontakteja paikallisten kanssa kuitenkin syntyi. ­Myymälöissä joku asiakas saattoi lahjoittaa ostamaansa ruokaa heille. Jos he pitivät taukoa kaupan lähellä, sieltä tuotiin ­ylijääneitä kolmioleipiä. Joskus tiellä ohi ajava auto saattoi tehdä äkkijarrutuksen, ja sisältä asteli perheenäiti tuomaan riisipalloja. Majataloista sai usein aamupalaa evääksikin.

Pönkänen oli teettänyt mukaan japaninkielisiä käynti­kortteja, joissa selitettiin keitä he ovat ja mikä oli matkan idea. Niitä he jakoivat kaikille, jotka osoittivat vieraanvaraisuutta tai tulivat juttelemaan.

”Kerran maaseudulla sellainen 80-vuotias mummo viittilöi, että tule tänne”, Lukkaroinen kertoo. ”Hän vei maa­tilalleen, tarjosi teetä ja esitteli perheensä. Usein meille tarjottiin kysymättä mahdollisuutta päästä autotalliin tai pihalle nukkumaan. Joskus pääsimme ihan sisätiloihin.”

Shikokun saarella Lukkaroista ja Pönkästä luultiin usein pyhiinvaeltajiksi, koska he olivat sattuneet buddhalaisten suositulle vaellusreitille, joka kulkee 88 temppelin kautta. Aivan niin monessa temppelissä he eivät käyneet, mutta useissa kyllä. Matkalla kertyi vitsaukseksi saakka kolikoita, joita he veivät temppelien keräyslippaisiin; he eivät tienneet, että kolikoita kerääviä pankkiautomaatteja oli olemassa.

Kiotoon he osuivat juuri oikeaan aikaan, kun kirsikan­kukat puhkesivat. Silti Lukkaroinen pitää matkan suurimpana elämyksenä paitsi ihmisten vieraanvaraisuutta myös jylhissä maisemissa kulkemista. Vuoristoteitä, joilla näkymä usein levittäytyy eteen kuin suunniteltuna elämyksenä.

Kaupungeissa he söivät viikonloppuisin hyvin, saattoivat käydä katsomassa jotakin linnaa ja tutustua yöelämään – se saattoi pikkupaikoissa olla kolme paikallista istumassa ­kulmabaarissa vanhan kuvaputkitelkan ääressä.

Kesäkuussa 2018 he ostivat kaiuttimen, jolla toitottivat länsipoppia paikallisille matkan lopun lähestyessä. Kun he saapuivat viisi kuukautta lähtönsä jälkeen Japanin pohjoisinta pistettä markkeeraavalle nähtävyystolpalle, he huusivat kuin eläimet, Lukkaroinen kertoo.

”Mitäkö opin reissusta?” hän pohtii. ”Sen mitä lähdin etsimään. Pääsin tutustumaan japanilaiseen arkeen paljon syvemmältä kuin junan ikkunasta. Opin ymmärtämään, kuinka paljon ihminen kestää rasitusta, kun ei anna mielelle valtaa. Keskeyttäminen ei ollut ajatuksissa kertaakaan, mutta usein päässä pyöri, että onko tässä järkeä. Rankan päivän jälkeinen aamu saattoi olla vaikea, kun tajusi, että keho ei ollut palautunut kunnolla ja täytyi jatkaa matkaa.”

Uusia, vastaavia reissuja Lukkaroinen ei ole suunnitellut.

”Joskus kyllä Pekan kanssa puhuttiin, että voisi kävellä ­Etelä-Korean päästä päähän. Mutta kun täytyisi pysähtyä Pohjois-Korean rajalle, mitäs hauskaa siinä olisi?”