Kirjailija Laila Hirvisaari on Avun tietojen mukaan kuollut 83-vuotiaana.

Allaoleva juttu on julkaistu 13.6.2018.

****************************************

Helsingin kantakaupungin kattojen yllä näkee kauas, avaran taivaan alla on kevyt hengittää ja olla.

Ylimmässä kerroksessa sijaitseva kauniisti sisustettu koti on täynnä muistoja, ja koko olohuoneen seinän peittävässä kirjahyllyssä kuiskivat kaikki he, jotka kirjailija Laila Hirvisaari on tuntenut, jo edesmenneet veijomeret, paavohaavikot, kallepäätalot. On siellä edelleen elävätkin.

– Siellä ovat kaikki kaverini, Kaari Utrio, Antti Tuuri, Jörn Donner ja monet muut, hän näyttää kirjahyllyä.

Tuusulan rantatieltä muutama vuosi sitten kantakaupungin asuntoon muuttanut Laila Hirvisaari katsoo nyt kauemmaksi kuin kattojen yli, hän kurkottaa pienen, sotaorvoksi jääneen Lailan elämään.

Jatkosodan syksy vuonna 1941 ratkaisi kolmevuotiaan Lailan elämänsuunnan.

Hänen isänsä Aarne Hirvisaari kaatui. Vaimo Saimi ja ainokainen lapsi, tytär Laila, saivat murskaavan tiedon Nuijamaan rajanpinnassa sijaitsevalle kotitilalleen.

– Minulla ei ole pienintäkään muistikuvaa isäni kasvoista, on vain valokuvat komeasta, tummakulmaisesta miehestä. Hänen kirjeistään rintamalta olen voinut lukea, miten hän nimitti vaimoaan rakkaaksi ja minua pieneksi kullakseen. Niitä kirjeitä on paljon, ja niiden lukeminen on yhä raskasta.

Lapsi ei ymmärtänyt, mitä kaatuminen sodassa tarkoittaa. Hän ajatteli, että kaatunut nousee seisomaan, niin hän itsekin nousi, jos kaatui maahan.

Toisesta kaatumisesta hän sai kuulla samana syksynä, kun äidin veli, Lailan eno ja kummisetä kaatui.

– Muistan tuskatilat kotona, jotka kaatumisista seurasivat, äitini ja isovanhempieni surun. Suomi sata vuotta -juhlavuoden aikana palasin monta kertaa niihin muistoihin ja tuntemuksiin, jotka ovat jääneet alitajuntaani. Kaksi suomen kielen kauneinta sanaa – tähtikirkas yö – ovat minulle kauheat sanat, koska vihollisen laivueet tulivat silloin.

Laila Hirvisaari on miettinyt usein äitinsä voimavaroja ja kykyä kestää puolisonsa menetys ja sitten evakkomatka.

– Lähdimme evakkoon vuonna 1943 Mynämäelle. Jos minut herätetään keskellä yötä, osaan yhä ladella Mynämäki, Korvensuun kylä, Jäppilän talo. Meidät otettiin siellä suurenmoisesti vastaan.

Yhteys mynämäkeläisiin säilyi pitkän aikaa sotien jälkeenkin.

Tapahtuma, josta Laila Hirvisaari haluaa nyt ensimmäistä kertaa julkisesti kertoa, on kuin romaanista, erona vain se, että kaikki on totta.

– Lokakuussa 1941 isäni Aarne tapasi Äänislinnassa sattumalta saman kylän pojan. He olivat eri rykmenteistä, mutta tiet yhtyivät tuokioksi siellä kaukana. Isä sanoi, että hän aavistaa kaatuvansa sodassa ja pyysi tuttua kaveria huolehtimaan hänen vaimostaan Saimista ja tyttärestään Lailasta.

Aarne Hirvisaari kaatui runsas viikko synkän ennakkoaavistuksensa jälkeen. Saman kylän poika, jota hän pyysi huolehtimaan perheestään, oli Armas Pulli.

Hänestä tuli Lailan isäpuoli.

– Hän oli kertonut äidilleni kohtaamisestaan isäni kanssa ja myös ennustuksen. Armas ja äiti menivät naimisiin muutaman vuoden kuluttua isän kaatumisesta.

Laila Hirvisaari sanoo saaneensa silloin kokonaisen perheen.

– Hän oli maailman ihanin isäpuoli, isä! Äidilleni ja hänelle syntyi kolme lasta, sisareni Leena ja Marjatta, ja veljeni Markku. Emme ole olleet toisillemme koskaan sisarpuolia, ja minä esikoisena holhosin heitä. Elimme sovussa, siitä äiti piti huolen. Sisarrakkautemme on ollut aina luja.

Armas Pulli piti elämänsä loppuun asti kiinni Aarne Hirvisaarelle antamastaan lupauksesta.

– Tyttäreni Kristiina, Eve ja Anu kutsuivat Armasta ukiksi. Hänessä oli hienoa viisautta.

Laila Hirvisaari näyttää kirjahyllyn edessä olevalla pienellä pöydällä olevia kuvia. Siellä he ovat kaikki rakkaat, isä Aarne ja äiti Saimi, ja yhdessä kuvassa Armas Pulli.

Saimi-äiti eli pitkän ja vahvan elämän ja kuoli vasta 89-vuotiaana.

Lapsuudenkokemukset, joita pieni Laila joutui kokemaan, ovat syy siihen, että hänestä tuli kirjailija. Toki siihen on tarvittu suurta lahjakkuutta, luovuutta ja ahkeruutta, mutta syy kirjoittamiseen kumpuaa kaukaa.

– Koska minulla ei ollut isää, aloin kirjoittaa heti tuntemuksistani. Mummo osti minulle ruutuvihon, kosmoskynän ja kumin. Hän kehotti kirjoittamaan vihkoon kaikki tarinat, joita hänelle kerroin. Kirjoitin aina kuin voin, kynttilänvalossa, aikuisten jutellessa omia asioitaan. Vieressä kalkatti radio, ja se kalkattaja oli kansanedustaja Hertta Kuusinen Pienoisparlamentti-ohjelmassa, jonka toinen tähti oli Urho Kekkonen.

Lailan upea opettaja Lempi Suominen ymmärsi hänen sotaorpoutensa ja kannusti tyttöä kaikin tavoin lukemaan, kirjoittamaan ja opettelemaan kauniin käsialan.

Tytöltä syntyi tarinoita jo kahdeksanvuotiaana, ja 15-vuotiaana hän kirjoitti kirjan mittaisia tekstejä.

Laila Hirvisaari näyttää pienen tytön kirjoittamia sivuja. Käsiala on tavattoman kaunista, rivit suorassa, ja tekstiä on A4:n kokoinen konseptiarkki täynnä.

– Kirjoittamaan kannusti myös jatkuva lukeminen. Olin kirjaston vakioasiakas. Lappeenrannan kirjastonhoitaja, maisteri Martta Järveläinen oli tiukka, todellinen kirjallisuusnainen. Hän käski aina poikia pesemään kätensä ennen kuin tarttuivat kirjaan, mutta tyttöjen ei tarvinnut pestä!

Kirjoittamisen vyöry – sitä termiä Laila Hirvisaaren valtavasta tuotannosta voidaan käyttää – alkoi kuitenkin vasta aikuisena. Hän oli toimittaja Heikki Hietamiehen vaimo ja jo kolmen tyttärensä äiti.

– Niin, se vyöry alkoi Lehmusten kaupungista, joka ilmestyi vuonna 1972. Olin tehnyt sitä varten jo pari vuotta tutkimustyötä, ja sitten mieheni Heikki sanoi, että minun pitää kirjoittaa romaani.

Perheen kuopus Anu oli nelivuotias, kun äidin esikoiskirja ilmestyi.

– Tilanne ei ollut esikoiskirjailijalle mitenkään helppo. Minua pidettiin pikkurouvana Lappeenrannasta, ja Heikki Hietamies oli aikansa tv-julkkis.

Puhuttiin niinkin ilkeitä, että Heikki Hietamies olisi auttanut kirjoittamistyössä.

Laila Hirvisaarta masensi hänen tuolloin saamansa imago, josta kesti pitkään pyristellä irti.

– Tiesin tekeväni aivan yhtä paljon töitä kuin muutkin kirjailijat ja hoidin samalla kolmea lasta. Meillä syötiin aika monena päivänä makaronilaatikkoa! Olin varmaan huono äiti, mutta sellainen tunne on varmasti monella uraa tehneellä äidillä. Kristiina ja Eve pitivät Anusta huolta, ja loppujen lopuksi kaikki tyttäreni ovat selvinneet elämässään aivan hyvin.

Laila – vielä silloin Hietamies – naputti kaksi ensimmäistä romaaniaan matkakirjoituskoneella, joka on nyt hänen kustantajansa Otavan hallussa. Samoin kuuluisat mustat vihot, joihin kirjailija on tehnyt tarkat tutkimusmuistiinpanonsa rakentaessaan laajoja historiallisia romaanejaan.

– Luin valtavasti, ja suurenmoiset mentorini Paavo Haavikko ja Hannu Mäkelä sekä Otavan pitkäaikainen tiedotuspäällikkö Tuula Isoniemi ottivat minut otavalaiseksi.

Otavassa kirjailija on myös pysynyt, ja siellä on painettu kaikki Laila Hietamiehen ja avioeron jälkeen Laila Hirvisaaren nimellä kirjoitetut kirjat. Hän on ollut nyt 46 vuotta kirjailija. Romaanien lisäksi on syntynyt näytelmiä, tv-sarjoja ja viimeisimpänä Mannerheim-ooppera, jonka libreton hän on kirjoittanut yhdessä tyttärensä, kirjailija Eve Hietamiehen kanssa.

– Iloitsemme oopperan suosiosta, Ilmajoen Musiikkijuhlat otti sen uudelleen tänä kesänä ohjelmistoon ja vielä 2019. Oopperan suosio, ihmisten lämpö, ilmajokelaisten into ja sydämellisyys, ne kaikki koskettivat.

Libretistit olivat uupuneita isotöisen libreton valmistuttua, mutta oopperan saama vastaanotto poisti kaiken väsymyksen.

Hirvisaari yllättää aina. Nyt hän yllättää väittämällä, että hän olisi paljon parempi tutkija kuin kirjailija ja paljastaa olevansa alemmuudentuntoinen.

Hän ihailee sellaisia tutkijoita ja historioitsijoita kuin professori Matti Klinge.

– Rakastan tutkia ja tehdä tarkkaa taustatyötä, jota olen tehnyt jokaiseen kirjaani paljon. Kirjan kirjoitan aina puolitoista kertaa ennen kuin luovutan käsikirjoituksen kustantajalle.

– Korjaaminen on pelottavaa. Ajattelen aina, että mitä hiivattua tuossa jaarittelen, pois, pois, out, out!

Laila Hirvisaari tunnetaan nuorten kirjailijoiden, niin naisten kuin miesten, kannustajana ja mentorina, jota moni kuuntelee.

– Sanon aina, että luovuus lähtee ristiriidasta, ja teksti nousee ani harvoin hetkessä liitoon. Kirjailija syntyy vain siten, että hänen on kuljettava laaksot ja kukkulat.

Hän sanoo, että kielteisyys syö ihmisen energiaa, mustaa mielen. Kirjailijalla on kyllä oikeus suuttua ja kyllästyä itseensä, mutta vain myönteisyydestä saa voimaa.

Hän korostaa, että kateutta muita kirjailijoita kohtaan ei saa tuntea, pelkkä sana ”kateus” on ruma.

Hän on ylpeä nuorista kirjailijoista ”kuin isoäitinsä olisin” ja huudahtaa:

– Vapaan satavuotiaan Suomen vapaat kirjailijat avaavat uusia ovia maailmaan.

Esikoiskirjailija hän oli itsekin kerran, ja silloin tapahtui tärkeä tapaaminen.

– Oli syyskuu 1972, kun menin omalla pienellä autorämälläni Porvooseen kirjallisuusmatineaan. Pelkäsin naama vitivalkoisena, kun jouduin etupenkkiin Kerttu ja Väinö Linnan viereen. Väinö Linna kertoi minulle kuitenkin leppoisaan tyyliinsä junamatkasta Tampereelta ja otti minua sitten kädestä kiinni ja sanoi: ”Rouva Laila, minäkin olen ollut esikoiskirjailija.”

Laila Hirvisaari muistaa vieläkin, miten se lause antoi hänelle siivet ja voimaa olla oma itsensä.

Hänen lempirunonsa on Eino Leinon Aurinkolaulu, ja sitä hän siteeraa, kun hyvästelemme Helsingin kattojen yllä: ”On monta uskoa päällä maan/Ja toinen toista kiittää/ Mut laulajilla yks usko on vaan/ Eliniäksi hälle se riittää/ Min’ verran meissä on lempeä/ Sen verran meissä on iäistä...”

Juttua on päivitetty Hirvisaaren menehtymisen osalta 17.6.2021 – julkaistu alun perin 13.6.2018.