Kirjailija Laila Hirvisaari yllättää aina. Nyt hän yllättää väittämällä, että hän olisi paljon parempi tutkija kuin kirjailija ja paljastaa olevansa alemmuudentuntoinen.

Hän ihailee sellaisia tutkijoita ja historioitsijoita kuin professori Matti Klinge.

– Rakastan tutkia ja tehdä tarkkaa taustatyötä, jota olen tehnyt jokaiseen kirjaani paljon. Kirjan kirjoitan aina puolitoista kertaa ennen kuin luovutan käsikirjoituksen kustantajalle.

– Korjaaminen on pelottavaa. Ajattelen aina, että mitä hiivattua tuossa jaarittelen, pois, pois, out, out!

Laila Hirvisaari tunnetaan nuorten kirjailijoiden, niin naisten kuin miesten, kannustajana ja mentorina, jota moni kuuntelee.

– Sanon aina, että luovuus lähtee ristiriidasta, ja teksti nousee ani harvoin hetkessä liitoon. Kirjailija syntyy vain siten, että hänen on kuljettava laaksot ja kukkulat.

Hän sanoo, että kielteisyys syö ihmisen energiaa, mustaa mielen. Kirjailijalla on kyllä oikeus suuttua ja kyllästyä itseensä, mutta vain myönteisyydestä saa voimaa.

Hän korostaa, että kateutta muita kirjailijoita kohtaan ei saa tuntea, pelkkä sana ”kateus” on ruma.

Hän on ylpeä nuorista kirjailijoista ”kuin isoäitinsä olisin” ja huudahtaa:

– Vapaan satavuotiaan Suomen vapaat kirjailijat avaavat uusia ovia maailmaan.

Esikoiskirjailija hän oli itsekin kerran, ja silloin tapahtui tärkeä tapaaminen.

– Oli syyskuu 1972, kun menin omalla pienellä autorämälläni Porvooseen kirjallisuusmatineaan. Pelkäsin naama vitivalkoisena, kun jouduin etupenkkiin Kerttu ja Väinö Linnan viereen. Väinö Linna kertoi minulle kuitenkin leppoisaan tyyliinsä junamatkasta Tampereelta ja otti minua sitten kädestä kiinni ja sanoi: ”Rouva Laila, minäkin olen ollut esikoiskirjailija.”

Laila Hirvisaari muistaa vieläkin, miten se lause antoi hänelle siivet ja voimaa olla oma itsensä.

Hänen lempirunonsa on Eino Leinon Aurinkolaulu, ja sitä hän siteeraa, kun hyvästelemme Helsingin kattojen yllä: ”On monta uskoa päällä maan/Ja toinen toista kiittää/ Mut laulajilla yks usko on vaan/ Eliniäksi hälle se riittää/ Min’ verran meissä on lempeä/ Sen verran meissä on iäistä...”