Ikimuistoisen tappion voi aistia hetken ennen kuin siitä tulee totta. Euroviisujen lopputuloksen arvasi, kun Käärijän yleisöäänet tulivat sunnuntaina aamuyöstä. Kova tulos, muttei riitä. Aloin pestä hampaita ennen kuin Ruotsin äänet kerrottiin.

Ikimuistoisessa tappiossa tunteet heilahtavat hetkessä laidasta toiseen. Se Mietaan sadasosan tappio. Ne kaksi kertaa, kun Ruotsi tuli lätkässä ottelun lopussa kahden maalin takaa tasoihin.

Se, kun Käärijä sai asiantuntijoilta niin vähän pisteitä, mutta osasimme aavistaa, että yleisöltä niitä tulee.

Se, kun yleisön äänet eivät riittäneet.

Tietenkin, kuten aiemmat esimerkit kertovat, ikimuistoinen tappio pitää kärsiä Ruotsille. Aina parempi, kun tappio tulee tuomaripelillä. Oltais voitettu, jos systeemi ei olis mätä!

Helposti kuvittelee, että ensimmäinen voitto ratkaisee. Se, kun vihdoinkin ollaan jossain ensimmäisiä. Euroviisuissa käännekohta olisi näin ollut Lordin voitto vuonna 2006.

Oikeasti vasta toinen voitto tuo vaikeudet. Yhden voiton voi kuitata sattumana, poikkeuksena säännöstä. Joku kuutossijakin voi olla sen jälkeen kova juttu.

Toisen voiton jälkeen voittamisesta tulee tapa. Voitto on se, jota odotetaan. Voittajalle kakkossija on tappio.

Verrataan edelleen jääkiekkoon, jonka MM-kisat Ilta-Sanomien Joonas Kuisma osuvasti rinnasti Euroviisuihin. Vuoden 1995 maailmanmestaruudesta kului seuraavaan maailmanmestaruuteen 16 vuotta.

Jälkikäteen ajatellen nuo vuodet olivat hopeisia menestyksen vuosia, joina kakkossijakin oli niin lähellä hyvää, ettei pitkään maistunut tappiolta.

Nyt lätkäjoukkue on voittava porukka, jonka turnausten lopussa odottavat vain voitto tai pettymys.

Ruotsi voitti nyt Euroviisut seitsemännen kerran. Seitsemännen! Miettikää miltä se tuntuu. Lämpimän mellanölin ensipuraisulta?

Myönnän, ettei suhteeni Euroviisuihin ole tulinen. Jääkiekon kanssakin olemme pahasti etääntyneet takavuosiin verrattuna.

Silti muistan Käärijän tappion luultavasti silloinkin, kun joskus – toivottavasti vasta – kymmenien vuosien päästä jokin muistisairaus jo pudottelee aivoistani kaiken arjessa tarvittavan informaation.

Samoin muistan, miten Suomi menetti 5–1 johtonsa Ruotsia vastaan välierissä vuonna 2003. Tamperelainen irkkupubi ympärillä hiljeni epätoivosta jo, kun Ruotsi kavensi lukemiin 5–3. Tiesimme siinä vaiheessa viimeistään, että tukkaan tulee. Niin kuin ikimuistoisissa tappioissa tietää.

Ehkä Käärijä myös yhdisti Suomen kansaa, joka tuntui eduskuntavaaleissa jakautuvan. Käärijä onnistui kansallisen yhteisöllisyyden luomisessa niin hyvin, ettei Suomesta mennyt yleisöäänillä yhtä ainutta pistettä ruotsalaisille.

Tappion käytännön hyötyjä ei pidä unohtaa. Kollega, joka pysyköön nimettömänä someraivouhan vuoksi, kärsi suuresti Käärijän epäesteettisestä vihreän ja mustan riitasointuisesta väriyhdistelmästä. Sekä siitä, miten nämä värit tunkeutuivat huuman vuoksi joka paikkaan työpaikkaruokalan servettejä ja jälkiruokaa myöten.

Nimetön kollegani ja muut yhteiskunnan kääriöitymisestä kärsineet voivat taas ruokailla raivostumatta. Tosin vielä tämän viikon alussa ruokalan servetit olivat vihreitä…

Cha Cha Cha on myös tavattoman hyvin aivoihin takertuva kappale, pitipä siitä tai ei. Voittoa olisi seurannut entistä kattavampi luukutus ja kuukausien korvamatokierre.

Nyt osan Käärijän ilmatilasta vienee Ruotsin voittoviisu, joka on niin laimea tapaus, ettei se jää päähän soimaan vaikka yrittäisi.

Kiitos Ruotsi!