Kävin ensimmäistä kertaa suomalaisessa kansallispuistossa vasta runsaat kymmenisen vuotta sitten, kun muutin Britanniasta takaisin Suomeen. Siihen saakka olin seikkaillut pääosin kotimme ja mökkimme lähimetsissä, usein itsekseni, kohtaamatta muita retkeilijöitä. Olen aina ollut sosiaalinen eläin ja nautin ihmisten seurasta, mutta lapsesta asti metsä on merkinnyt minulle perisuomalaisella tavalla luonnon kanssa kaksin olemista.

Ehkä siksi en aluksi oikein löytänyt luonnosta hakemaani zen-fiilistä juuri kansallispuistojen poluilta. Pohdin jo sitäkin, olisiko asenteessani vikaa, kun en osannut nauttia olostani kansallismaisemien keskellä.

Vuosien saatossa kansallispuistojen suosio on kasvanut huimaa vauhtia. Esimerkiksi suosituimmassa puistossa Pallas-Yllästunturilla vieraili vuonna 2019 yhteensä 561 200 matkailijaa. Tilastojen mukaan vuonna 2020 kotimaanmatkailubuumin ansiosta maan kansallispuistojen kävijämäärät kasvoivat jopa 23 prosenttia edellisvuoteen nähden.

Metsähalli­tus arvioi lisäksi, että korona­pandemian tuoma suomalaisten ­retkeilijöiden innostus näihin reitteihin ja maisemiin jää pysyväksi. Koronan laantuessa palaavat ulkomaiset matkailijat, joten Suomen kansallis­puistojen kävijäluvut voivat lähivuosina nousta ennätys­lukemiin.

Ilmiöllä on monia positiivisia vaikutuksia. Kansallispuistot työllistävät suoraan ja välillisesti lukuisia paikallisia toimijoita. Puistoista on valtiolle kuluja, mutta nämä alueet tuovat myös verotuloja matkailualan yritysten kautta. Luontomatkailun yrittäjien toiminta taas perustuu yleensä kestäviin arvoihin.

Kansallispuistojen opastetuilla ja ­helppokulkuisilla reiteillä kaiken ikäisten ihmisten on helppoa liikkua yhdessä. Metsä­hallituksen selvityksen mukaan luontoretket koetaan erittäin arvokkaiksi: lähes 90 prosenttia kansallispuistoissa käyneistä arvioi ­retken tuoneen heille melko tai erittäin paljon ­terveys- ja hyvinvointivaikutuksia.

Kävijämäärien kasvaessa luonnon kestokyky on kuitenkin koetuksella, varsinkin ilmasto­kriisin ja lajien sukupuuttoon katoamisen kiihtyessä. Ihmisen jäljet näkyvät ja toimet kuuluvat kaikkialla Suomen luonnossa muutenkin. Vaikka jokaisella matkailijalla on retkelleen erilaisia syitä, vastuullisuuden velvoite koskee meitä kaikkia.

Retkeilyn niksien sijaan arvokkain asia, jonka olen vuosien aikana oppinut kansallispuistoreissuiltani on se, että me olemme siellä vain vieraina, ja meidän tulisi käyttäytyä sen mukaisesti.

Kansallispuistot kuuluvat niiden todellisille asukkaille, kuten erittäin uhanalaiselle hömötiaiselle, jolle ne ovat koti, elinehto. Luonnon näkökulmasta kansallispuistot ovat ­viimeisiä saarekkeita, reservaatteja, joissa vanhoista metsistä riippuvaiset lajit voivat vielä selviytyä, kun niiden luontaiset ympäristöt ovat kadonneet maasta nopeasti.

Suomen metsäpinta-alasta vanhoja metsiä on Luonnonvarakeskus Luken arvion mukaan viitisen prosenttia. Siksi pohjoisen kansallispuistoissa törmää iloisesti viheltelevään kuukkeliin, mutta maan keski- ja eteläosista se on hävinnyt.

Miten lopulta löysin sen zen-fiiliksen ­kansallispuistojen poluilta ja retkeilijöiden jonojen lomasta? Ratkaisu henkilökohtaiseen dilemmaani oli lopulta melko yksinkertainen, niin höntiltä kuin se nyt kuulostaakin.

Pitää astua pois polulta ja painella vanhan metsän siimekseen. Silloin ei kulu kauaakaan, kun muiden kävijöiden hölötys katoaa kuuluvista. Tilalle äänimaisemaan tulevat villejä säveliä laulelevat kuukkelit ja tuulessa humisevat ikikuuset.

Tämän tajuttuani olen saanut kokea hienoja hetkiä etenkin pohjoisen kansallispuistoissa, ja poluttomilta patikoinneilta palattuani olen voinut hymyillä vastaantulijoille.

Toimittaja-juontaja Kimmo Ohtonen pohtii Mondo-lehden kolumneissaan, miten matkustaa kestävästi ilosta ja elämyksistä tinkimättä.