Tuulilasin edellisessä kolumnissani muistelin hullua matkaa Tukholmasta Venetsiaan keväällä 1992. Paluumatka Suomeen oli oikeastaan paljon mielenkiintoisempi kuin vaelluksen ensimmäinen osuus.

Vuonna 1992 Neuvostoliiton ja koko itäblokin romahduksesta oli kulunut vasta tovi. Lähdimme aistimaan sosialismin jälkeisiä tunnelmia, ja valitsimme reitin, joka kulki ensin Itävaltaan, sitten Tsekkoslovakiaan ja Puolaan. Loppuhuipentumana oli kolmen vastikään itsenäistyneen Baltian maan läpäisy. Olimme liikkeellä tutkivan journalismin hengessä, sillä katalysaattorilla varustettu Opel Astramme tarvitsi lyijytöntä bensiiniä tankkiinsa.

Tsekkoslovakiassa lyijytöntä löytyi helposti. Samoin Puolasta – mutta vain pääkaupunki Varsovaan saakka. Käyttämämme Puolan kartat olivat epätarkkoja, ja kun suunnistimme pohjoiseen kohti Liettuaa, osuimme ensin sellaiselle rajanylityspaikalle, josta meitä ei päästetty yli sitten millään. Ystävälliset sotilaat neuvoivat meidät kuitenkin oikealle uralle.

Sitten alkoikin varsinainen seikkailu Suwalkin kaupungin suunnalla. Rajaa lähestyttäessä vastaan tuli loputtoman mittaisen jonon pää. Strategiapalaverin jälkeen päätimme ajaa jonon ohi, ja selvitellä tilannetta rajaviranomaisten kanssa. Mittasimme jonon pituudeksi jotain 800 metriä! Pistimme Astran parkkiin paikallisten rajavartijoiden parakin eteen. Marssimme sisään, ja kysyimme mahdollisuutta jonon ohittamiseen. Vetosimme voimakkaasti siihen, että olimme journalisteja: läpi olisi päästävä ja äkkiä. Kyllä siinä Saksan markkojakin vilauteltiin, mutta lahjonta ei tuottanut tulosta. Meidät komennettiin takaisin jonon hännille.

Onnettoman episodin aikana jono oli pidentynyt taas varmaan 50 metrillä. Kirosimme Puolan, Liettuan ja kehnon kevätsään – ja aloimme jonottaa. Muistaakseni matelimme kohti Liettuaa ainakin kymmenen tuntia. Homma alkoi iltapäivällä, ja aamuyön synkimpinä hetkinä pääsimme lopulta livahtamaan Liettuaan.

Meillä oli hotellihuone varattuna Vilnassa. Lähdimme suunnistamaan tuohon suuntaan sysipimeässä yössä. Olimme perillä joskus aamukuudelta. Otimme muutaman tunnin unet, ja lähdimme taas radalle. Nyt kohti Riikaa – kirkkaassa kevätauringossa. Entäs se bensiinitilanne? Meillä ei ollut mitään hätää, sillä Liettuassa ja Latviassa oli ihka uusia Nesteen huoltoasemia, joilla tankkasimme.

PS. Kun suunnistaa huonolla paperikartalla, niin automatkailu on aika jännää.