Sain romaanin valmiiksi vuoden etuajassa. En tiedä, mitä tapahtui. Yhtäkkiä teksti vain alkoi kulkea. Kirjoitin maanisesti monta viikkoa vapaapäiviä pitämättä. Iltaisin odotin malttamattomana aamua, jotta pääsisin taas kirjoittamaan. Tällaista tekemisen iloa en ole tuntenut kahteenkymmeneen vuoteen.

Marraskuun alussa luovutin tekstin ja leijailin muutaman päivän onnellisena. Nyt voisin pitää lomaa! Sitten se tuli. Kaamosmasennus. Kuvittelin tällä kertaa välttyväni siltä rankan työn jälkeisessä helpotuksessa, mutta ei. Tässä pimeydessä mikä tahansa ilo himmenee.

Kaamosta sairastaessani nukun kaksitoista tuntia yössä ja päiväunet päälle. Se on ehkä liikaa. Toisaalta, kenellä on oikeus määritellä ihmisen nukkumistunnit? Peiton alla hautuminen on mahtavaa. Tosin herätessä tuntuu kuin nousisi haudasta. Ja kun katsoo ulos, ei tiedä, onko yö vai päivä.

Kaipaan viime kesän hellekautta, vaikka nukkuminen oli silloin vaikeampaa. Keksin kastella sukat jääkylmällä vedellä. Ne jalassa uni tuli vähän nopeammin.

Pahinta on lamaannus. Kerran en kyennyt siivuttamaan leipiä pakastimeen. Makasin vain sängyssä. Joulukuusen jaksoin hakea kellarista, mutta en koristeita. Pelkät sähkökynttilät saivat riittää.

– Miten on mahdollista, etten mä pysty koristelemaan kuusta? tuskailin pojalleni.

– Äiti, se on ihan hyvä noinkin, hän vastasi.

Se herätti minut. Päätin, että teen vain kaikkein välttämättömimmän. Jos ajatus siivoamisesta uuvuttaa, ratkaisu on tämä: ei siivoa.

– Ei ittensä kanssa tartte kilpailla, naapurin vaan, muistutin itselleni.

Toinen sääntö: saa valittaa. Se ei ratkaise tilannetta, mutta toisten kanssa mariseminen on terapeuttista.

Jotkut eivät tosin valitusta siedä vaan muistuttavat, miten monilla muilla on paljon pahemmin. Totta hitossa on. Ja oli. Luin juuri Ulla Koskisen kirjan Suomessa selviytymisen historiaa, joka antoi karmivan kuvan loputtomasta arkielämän taistelusta.

Ennen oli vielä pimeämpää päreitten valossa. Savupirteissä kirveli silmiä ja elukat sullottiin ihmisten kanssa samaan tilaan, että pysyttäisiin lämpiminä. Olemme onnekkaita heihin verrattuna. Mutta sen ajatteleminen auttaa vain hetken. Sitten alkaa taas ottaa päähän.

Kolmas sääntö: salli itsellesi melkein kaikki tai ainakin sokeri. Minua auttavat erityisesti Sirkusaakkoset ja Lindtin tumma minttusuklaa. Jos makeanhimo iskee silloin, kun olen jo yöpuvussa, ihana poikani suostuu yleensä karkkitrokariksi. Kerran iltapalani koostui Akvaviitti-snapsista ja viidestä lakritsipiipusta.

Ostin myös vuosien tauon jälkeen Beroccaa, ja tuntuu että sekin piristää vähän. Vaahtokylvyt. Hieronta. Olen alkanut käydä kerran kuussa thaihieronnassa. Spa-tilan hoitohuoneessa, meditatiivisen musiikin soidessa voisi kuvitella olevansa vaikka Krabilla. Kunnes pukee taas villavaatteet päälleen, maksaa huomattavasti kalliimman laskun ja palaa räntäsateeseen.

Olen kokeillut kirkasvalolamppuakin, mutta se tuntui epämiellyttävältä. Annoin sen ystävälleni. Hänenkin mielestään se oli liian kirkas. Mutta hän keksi ratkaisun.

Eräänä aamuna kännykkääni kilahti kuva. Siinä ystäväni istui aurinkolasit silmillään kirkasvalolampun alla ja söi berliininmunkkia.