Rakastan apteekkeja. Joskus tuntuu jopa siltä, että pistäytyminen apteekissa estää sairastumisen. Ja apteekit ovat nykyään lähes ainoita paikkoja, joissa ei soi häiritsevä musiikki. Vielä.

Kun ulkomailla näkee apteekin, tulee rauhallinen olo. Tietää, että apu on lähellä. Ei kuitenkaan koskaan kannata ajatella ennen matkaa, että enpä nyt ehdi apteekkiin, onhan niitä siellä kohteessakin. Ei ole.

Ranskassa on apteekki joka korttelissa, ja ranskalaiset apteekit ovatkin paratiiseja, koska niistä saa myös paljon ihanaa kosmetiikkaa. Mutta esimerkiksi Vietnamissa etsimme ystäväni kanssa epätoivoisesti apteekkia saadaksemme flunssalääkettä. Emme löytäneet millään, ja lopulta jouduimme ottamaan taksin. Taksi vei meidät epämääräisen kioskin luokse. Se oli apteekki. Epäystävällinen myyjä paiskasi särkylääkkeet tiskiin. Sisälle ei päässyt hypistelemään hyllyjen tarjontaa. Ja ainoastaan yksi vanha täti Hoi Anissa oli kioskin luukulla ystävällinen; hän purskahti nauruun kun ystäväni kysyi Viagraa ja teki käsivarrellaan rivoja eleitä.

Muualla en ole koskaan tavannut kireää tai huonosti käyttäytyvää apteekin työntekijää. He ovat kaikki rauhallisia ja avuliaita. He tietävät, että ihmistä yleensä vaivaa jokin, jos hän astuu sisään apteekkiin. Ja voi miten mukavan näköisiä heidän työtakkinsa ovat!

Krakovassa kävin Apteekkimuseossa, joka on apteekinystäville hieno kokemus. Siellä oli näytteillä laboratorioita, apteekkien sisustuksia ja farmasian historiaa 1500-luvulta asti.

Mortteleita, joissa on jauhettu parantavia yrttejä. Lasisia inhalaattoreita. Alkoholiin säilöttyjä käärmeitä. Pieniä kuivuneita krokotiileja. En aikaisemmin tiennyt, että kuumeeseen on käytetty krokotiilin rasvaa.

Pullojen etiketeistä löytyi yllättäviä nimiä. Kokaiini. Opium. Belladonnapulveri. On sitä ennenkin osattu.

Miltä kuulostaa lääke nimeltä Euphorium? Entä Absint? Resina Benzoes? Eniten minua kiinnosti kuitenkin yhden lääkepullon ­etiketti: ”Pimpinell.” Se oli pakko googlata. Kyse on jonkinlaisesta pienikukkaisesta ­kasvista. Ja vielä: ”Stomach vitulline.” Otettiinko sitä vitulliseen mahakipuun? Ja onkohan aikoinaan vaadittu reseptiä, vai kävelivätkö ihmiset vain apteekkiin hakemaan Opiumia?

Tunsin kiitollisuutta katsellessani epämääräisiä purnukoita. Luojan kiitos nykyään apteekista saa ibuprofeenia.

Seuraani lyöttäytyi jossain vaiheessa museon työntekijä, vanha kumarainen mies. Hän seurasi minua joka paikkaan. Aluksi se häiritsi, mutta sitten olin iloinen, että sain häneltä lisätietoja. Hänkin ilahtui kuullessaan, että olen Suomesta.

– Olen lukenut Kalevalaa käännettynä, hän kehui.

– Oh, how nice!

Ukkeli saattoi minut vaatenaulakoille asti.

– Pidätkö Harry Potterista? hän kysyi vielä ennen kuin lähdin.

En ymmärtänyt mitä tekemistä Harry Potterilla on minkään kanssa.

– Kyllä, vastasin ja olin kiitollinen siitä, ettei tullut jatkokysymyksiä.

En tiedä Harry Potterista yhtään mitään.

Krakovasta olisi löytynyt toinenkin museoitu apteekki entisen juutalaisgheton alueelta, Pod Orlem. Sinne gheton asukkaat kokoontuivat muun muassa väärentämään henkilöpapereita ja suunnittelemaan ihmisten salakuljetuksia pois ghetosta.

Jätin siellä käymisen seuraavaan kertaan.