Kevät sulattaa lunta lätäköiksi Longyearbyenin raiteilla toukokuun puolivälissä, mutta talvi viipyy yhä tuntureilla. Sää pysyy samanlaisena kaikki viisi päivää. Pakkasta on pari astetta, on tyyntä ja pilvistä. Yleensä täällä on tuulista, kesäisin usein sumuista, ja kun aurinko nousee huhtikuussa, se ei laske ennen kuin elokuussa.

Islantilaiset viikingit antoivat näille saarille nimen Svalbard, "kylmä ranta", kun saapuivat tänne ihmisistä ensimmäisinä. Ranta on kylmä yhä, kun me, toimittaja ja kuvaaja, saavumme tuhatkunta vuotta myöhemmin.

Paksu pilvikerros makaa lyijynraskaana tuntureiden harteilla ja nielee niiden huiput. Taivas tuntuu olevan täällä pohjoisnavan kupeella niin matalalla, että niin tunturit, rakennukset kuin ihmisetkin joutuvat kumartumaan mahtuakseen maan ja taivaan väliin.

Hiilipöly mustaa lunta Longyearbyenissä. Kengät on jätettävä eteisen lokerikkoon, kun menemme hotelliin, yliopistolle tai muihin julkisiin rakennuksiin.

Kävelen aamulla ennen kahdeksaa Longyearbyenin katuja. Kymmeniä koululaisia polkee vastaani tiukkaa ylämäkeä kohti koulua, joka sijaitsee tunturin rinteellä, parin kilometrin päässä vuonon rannasta. Illalla joukko lapsia kolisuttaa rullalautojaan skeittirampissa kaupungin keskustassa.

Katukuvasta huomaa pian, että täältä puuttuu kaksi ikäryhmää: vanhukset ja teini-ikäiset. Vanhaksi tulleet ovat muuttaneet takaisin sinne, mistä ovat lähteneetkin. Teini-ikäiset käyvät koulujaan Manner-Norjassa.

Niin ihmiset elävät täällä äärimmäisessä pohjoisessa, Ultima Thulessa, kuin muuallakin. He menevät töihin – suurin osa maan uumeniin hiilikaivokseen, monet myös kauppoihin ja matkailuyrityksiin, joita Longyearbyenissä riittää joka tarpeeseen. Autoja on paljon, vaikka teitä on vain muutama kymmenen kilometriä. Moottorikelkkoja on yhtä paljon kuin asukkaita. Talot ovat parakkimaisia, lähes räystäättömiä, tylsiä.

Täälläkin ihmiset tulevat töiden jälkeen kotiin, käyvät kaupassa, tekevät ruokaa, katsovat televisiota, josta näkyy puolenkymmentä Norjan kanavaa. He pistäytyvät ehkä ravintolassa, joita on tasan kaksi: ruokaravintola Kroa ja Karl Berger’s Pub, jonka konjakkivalikoimaa väitetään maailman laajimmaksi. Ehkä onkin, ainakin pullorivit ovat vakuuttavia.

Kroan ruokalista on suppea, mutta ruoka hyvää ja palvelu erittäin ystävällistä, kuten Huippuvuorilla kaikkialla. Seinällä on Leninin rintakuva. Maalauksessa ihmettelevät turisteja Marx, Engels ja Lenin. Samalla tavoin ihmettelevät turistit heitä.

Maistelen Kroassa ensimmäistä kertaa valaan lihaa, lahtivalasta. Sitä on täällä tarjolla kaikkialla, paheksukoon muu maailma kuinka paljon tahansa. Ei se suuri makuelämys ole – lähinnä lahtivalaan liha muistuttaa sitkeää maksaa.

Suuri Isfjorden-vuono ja siitä pistävä pieni Adventfjorden-vuono, jonka rannalla Longyearbyen sijaitsee, ovat vapaita jäistä, ovat olleet läpi talven. Pienet kalastaja- ja huviveneet nukkuvat yhä talviuniaan lumisella rannalla. Värikkäät kajakit odottavat telineessään kesää ja turisteja. Punainen laiva odottaa ankkurissa apeana hiililastiaan.

Me emme odota, vaan lähdemme    Langøyasund-laivalla Barentsburgiin.

Vuonon vesi lepää rasvatyvenenä. Sen peilissä lipuvat ohitsemme lumirinteiset tunturit.  Niiden kuvajaiset ovat kuin geometrista taidetta: vain ääriviivat ja mustan kallion ja valkoisen lumen rajat piirtyvät vuonoon.

Laakealakiset vuoret tuovat mieleen nurinpäin käännetyt tummat ruumisarkut. Ne kantavat kohdussaan miljoonia tonneja hiiltä ja rinteillään dinosaurusten jälkiä.

Maisema on epätodellinen, unenomainen. Oliko se tällainen myös silloin, kun ensimmäiset islantilaiset viikingit näkivät nämä saaret lähes tuhat vuotta sitten? Mahtoivat ihmetellä! Tuskinpa he pelkäsivät. Se ei kuulunut heidän tapoihinsa, ja merta he osasivat kulkea. Täältäkin he osasivat takaisin kotiinsa Islantiin ja kirjoittivat vasikannahalle, että tulipahan käydyksi maailman rajan tuolla puolen, missä raskaat vuoret kelluvat unien meressä. Amerikat ja Grönlannithan he olivat jo kolunneetkin.

Isoja jäälauttoja ajelehtii vuonolla. Näemme jo kaukaa tumman möykyn yhdellä niistä. Päivälevolle asettautunut mursu kömpii ylös ja kieräyttää itsensä veteen vasta, kun laiva on lähempänä kuin viidenkymmenen metrin päässä.

Neljä isoa rekikoiraa makoilee kannella syvä rauha sinisissä silmissään.

Saavumme lahteen, jonka rannalla on Esmark-jäätikkö. Lahti on yhä kiintojäässä. Laiva murtaa sitä mittansa verran ja pysähtyy. Kolme matkustajaa ja kolme koiraa, ahkiot, hiihtovarusteet ja kivääri siirtyvät jäälle, jatkavat matkaansa hiihtovaelluksena.

Joudumme jäämään niin kauas Esmark-jäätiköstä, ettemme näkisi jääkarhuja, vaikka niitä siellä olisikin.  Jäätikkö hohtaa sinisenä, niin kuin hohtaa Tempelfjordenin Tuna-jäätikkökin, jonne menemme moottorikelkoilla seuraavana päivänä. Siellä kohtaamme vihdoin karhut.

Lohenpalat ja valaansuikaleet kypsyvät halkaistuun tynnyriin tehdyllä hiiligrillillä laivan kannella. Lohi on hyvää, mutta valaasta en osaa innostua nytkään.

Näemme jo kaukaa Barenstburgin piipuista nousevan savun. Aurinko paistaa kaupungin takana nouseville tuntureille, eikä se muualle paistakaan.

Maailman toiseksi pohjoisin Lenin-patsas vartioi Barentsburgin rauhaa.

Hiilipöly mustuttaa lunta myös Barentsburgissa. Talot ovat värikkäitä ja kaikki erilaisia. Osa on neuvostotyylisiä kerrostaloja, osa koristeellisia venäläisiä puutaloja. Vanhimpia ja huonokuntoisimpia rakennuksia puretaan, parhaiten säilyneitä entisöidään.

Iloisimmin värein on maalattu rakennus, jonka kautta kaivosmiehet laskeutuvat 450 metrin syvyyteen synkkiin kaivoskuiluihin.

Hotelli Barentsburg on kylän ainoa matkailupalvelu. Se on remontoitu aivan vasta hienoon kuntoon. Turisti maksaa sen baarissa sadan gramman vodkaryypystä 20 Norjan kruunua, 1,5 euroa.

Kaupungissa on kolmisenkymmentä koulu- ja päiväkoti-ikäistä. Ulkoseinän maalaukset kertovat, mikä on heille tarkoitettu rakennus.

Kylässä asuu venäläisiä, ukrainalaisia, valkovenäläisiä ja kazakstanilaisia. He ovat sitoutuneet työskentelemään täällä vähintään kaksi vuotta. Monet tekevät vielä toisen kahden vuoden sopimuksen. Vain joka kymmenes viipyy sitäkin pitempään.

Ilot ovat täällä vähissä.

Kylässä on uima- ja urheiluhalli, kulttuuritalo ja kirjasto. Toisinaan voi pistäytyä Longyearbyenissä kaupoilla ja muilla asioilla.

Sinne pääsee ilmaiseksi suurella MI-8-sotilashelikopterilla.

Kylässä on sairaala ja kaksi lääkäriä, mutta vakavasti sairaat kuljetetaan Longyearbyeniin.

Kylän koleaa rauhaa vartioi Lenin-patsas, maailman toiseksi pohjoisin. Vielä pohjoisempi on nyt jo hylätyssä Pyramiden-kaivoskylässä.

Tuuli on särkenyt vuonon peilin, kun lähdemme takaisin kohti Longyearbyeniä.

Ohitamme hylätyn venäläisen asutuksen. Neljä murheellista rakennusta katsoo rikkinäisin ikkunoin vuonolle.

Tuhannet pohjantiirat ovat rakentaneet yhdyskuntansa merestä äkkijyrkkänä kohoavalle kallioseinämälle. Ne kieppuvat pyörteinä sen edessä.

Kesä ja sen kuhina on alkamassa. Muuttolinnut tulevat, turistit tulevat. Syksyllä kaikki hiljenee taas.

Jo lokakuun lopussa alkaa kaamos ja loppuu vasta helmikuun puolivälissä. Miltä näyttävät nämä kummat saaret silloin – pimeydessä, jota vain kuu, tähdet ja päivisinkin leiskuvat revontulet valaisevat? Millaista on silloin ihmisillä, jotka asuvat täällä?

Moni, jolta sitä kysyn, sanoo, että se on parasta aikaa.

*****

Valaanpyyntiä, metsästystä, kaivostoimintaa

Huippuvuoret on Norjalle kuuluva saariryhmä pohjoisella Jäämerellä.

Spitsbergen (Huippuvuoret) tarkoittaa muissa kielissä vain pääsaarta. Sitä kutsutaan Suomessa Länsimaaksi. 

Huippuvuoret mainitaan ensimmäistä kertaa islantilaisissa asiakirjoissa vuonna 1194. Virallisesti saaret löysi hollantilainen Willem Barents vuonna 1596.

Huippuvuorten sopimus vuodelta 1922 antaa saarten hallinnan Norjalle, mutta muillakin sopimuksen allekirjoittajamailla on oikeus hyödyntää niiden luonnonvaroja.

Venäjä on nykyisin Norjan lisäksi ainoa hiiltä saarilta kaivava maa.

Neljän pääsaaren lisäksi saariryhmään kuuluu 150 pienempää saarta.

Amerikkalainen John Munroe Longyear perusti vuonna 1906 kaivoskaupunki Longyearbyenin.

Saariryhmällä on noin 2 200 asukasta: Longyearbyenissä 1 700, venäläisessä Barentsburgissa 430.

Longyearbyenin yliopisto on maailman pohjoisin. Siellä on 170 opiskelijaa. Heistä puolet on Norjasta, muut ympäri maailmaa.

Meri on sula läpi useimpien talvien saarten etelä- ja länsiosissa, joita Golfvirta lämmittää. Pakkasta on Longyearbyenissä talvella toisinaan 35 ja lämmintä kesällä yleensä kymmenkunta astetta. Vuoden keskilämpötila on -4 astetta.

Ikijää peittää 60 prosenttia saarten pinta-alasta.

Yötön yö kestää Longyearbyenissä 20.4.–23.8. ja kaamos 26.10.–15.2.

Saarilla käy vuosittain noin 20 000 matkailijaa.

Longyearbyenistä voi ostaa opastettuja laiva-, moottorikelkka-, koiravaljakko- ja hiihtoretkiä sekä vuokrata muun muassa kajakeita.

Kaupungin ulkopuolella pitää olla aina mukana aseistettu opas, kivääri tai järeä pistooli jääkarhujen vuoksi.

Kauppojen ja ravintoloiden hinnat ovat halvempia kuin Manner-Norjassa verovapauksien vuoksi.

Huippuvuorilla elää 3 000–6 000 jääkarhua, noin 12 000 poroa, naaleja ja kiirunoita.

Nieriä on täällä ainoa makean veden kala. Merellä on runsaasti, hylkeitä, mursuja ja valaita.

Huippuvuoret oli maailman tärkeimpiä valaanpyynnin keskuksia 1600- ja 1700-luvulla.

Venäläiset ja norjalaiset metsästäjät pyysivät saarilta valtavia määriä jääkarhuja ja poroja 1800-luvulla.

Mursu rauhoitettiin vuonna 1952, jääkarhu vuonna 1973.  

Teksti Yrjö Rautio, 

Kuvat Timo Pyykkö