Avaimet, missä ne nyt ovat! Tuomas Enbuske etsii taskuista, keittiöstä, kaapin päältä. Kiroaa. Etsii lisää, kolmion joka huoneesta. Hän haluaa käydä ostamassa kupin teetä Kampin kauppakeskuksen kahvilasta.

Tuomas, 44, asuu kauppakeskuksen yläkerrassa Helsingin ytimessä ja voi käydä ravintoloissa ja kaupoissa sandaaleissa pukematta päälle takkia ja talvikenkiä. Helppoa, kun vain muistaisi, mihin on laskenut avaimet.

Avaimet löytyvät. Sitten menemme kauppakeskukseen ja ostamme kahvilasta teen ja nyhtökauratäytteisen leivän.

– Pystyn lukemaan 12 tuntia putkeen minkään häiritsemättä. Mutta sen hinta on, että minulta hukkuvat avaimet. Olen tällainen hajamielinen professori, Tuomas sanoo.

Hän on kohtelias mukavalla tavalla, joka usein yhdistetään oppineisuuteen.

Palaamme kotiin, joka on Tuomaksen turvapaikka. Täällä saa olla sellainen kuin on. Seiniä peittävät taulut, ja ikkunasta näkyy Tennispalatsin katto.

Tuomas pahoittelee ympärillä olevaa sotkua, sillä tavallisesti kerran viikossa käyvä siivooja on sairastunut. Itse hän ei siivoa. Eikä hän tosiaan ikinä laita ruokaa, ei edes teetä.

– Jos alkaisin laittaa ruokaa, se olisi kolmen tunnin kaaos, eikä ruoka maistuisi miltään.

Siksi hän on ulkoistanut tällaiset asiat.

– Olen ratkaissut asiat niin, että minulla on tyyppi siivoamassa keittiötä ja toinen hoitamassa raha-asioita. En tykkää ottaa apua vastaan, maksan siitä mieluummin.

Tuomas Enbuske tunnetaan nokkelana ja teräväkielisenä toimittajana. Hän on luotsannut useita tv-ohjelmia ja kirjoittanut kolumneja. Viime aikoina hän on tehnyt podcasteja, kuten Enbusken hullun papereita. Hänellä on Twitterissä yli 250 000 seuraajaa.

Paljon julkisuudessa olevista ihmisistä tulee helposti kuva, että he ovat vahvasti ekstroverttejä, kotonaan seurassa ja kekkereillä. Tuomas on kaikkea muuta.

– Osaan kyllä olla missä vaan, jos on pakko, mutta viihdyn kotona yksin vaikka viikkoja. Minulla on niin vahva pään sisäinen maailma.

– Saatan myös alkaa kääntää keskustelua ruotsiksi tai saksaksi pääni sisällä, kun dinneri on tylsä, hän kertoo.

Ehkä hän tekee sitä nytkin, samalla kun rummuttaa sormilla keittiönpöytäänsä.

Hän kutsuu itseään hulluksi ja neroksi – ja vain ensimmäinen niistä on vitsi – mutta on totta, että hänen aivonsa toimivat toisin kuin monen muun.

– Lapsena luulin, että kaikki muutkin ajattelevat samalla tavalla, Tuomas sanoo.

Pikkuhiljaa hän alkoi ymmärtää, ettei niin ole. Jo koulussa hänen oli helppo muistaa asioita, joita muut joutuivat pänttäämään. Työelämässä muiden hitaus hämmästytti. Diagnoosin hän sai vasta nelikymppisenä: Aspergerin oireyhtymä. Se vaikuttaa siihen, miten ihminen kokee maailman. Se ei ole sairaus.

– Ajattelen eri tavalla kuin muut. Se ei ole vika eikä vaiva, se on supervoimani. Siitä on paljon hyötyä elämässäni.

Tuomas lainaa brittiläiseltä psykologian professorilta, autismitutkija Simon Baron-Cohenilta termiä mies­aivot.

– Ne ovat loogikoiden aivot. Loogisuus on minulle käsittämättömän tärkeää. En voi sietää epäloogisuutta.

Asperger on osa autismikirjon häiriötä. Sen alle mahtuu monenlaisia tilanteita. Joidenkuiden elämää se vaikeuttaa huomattavasti, toisten ei. Tyypillistä on, että ihminen on joissakin asioissa erinomainen, mutta toisia on vaikea hoitaa itsenäisesti. Jokaisen tilanne on omanlaisensa.

Tuomakselle kyse on vahvuudesta, ei ongelmasta.

– Mielestäni häiriö-nimestä pitää luopua. Se ei loukkaa minua, mutta se ei vain pidä paikkaansa.

Miten Tuomas Enbuske sitten ajattelee ja ymmärtää maailmaa? Tuomaksella Aspergeriin liittyvät ADD, eli tarkkaavaisuushäiriö, ja synestesia, jota kuvataan aistien sekoittumisena. Nämä ovat kaikki kietoutuneet yhteen. Hän näkee asiat ajassa kulkevalla kaarella, johon kiinnittyy laatikoita ja lappuja, ja hahmottaa maailmaa numeroiden kautta.

Muistaminen ei ole mitenkään raskasta. Hänen ei tarvitse painaa asioita mieleensä tai opetella ulkoa, ne vain asettuvat kaarelle sopivaan kohtaan, esimerkiksi demareita koskevat asiat sosialidemokratia-laatikkoon. Maailma on hänelle kuin palapeli, jossa uusi asia täydentää vanhaa ja näkyy hänelle konkreettisena kuviona.

– Muistan kaikki Suomen pääministerit: Miettusen hätätilahallitus istui 1975–76. Muistan bruttokansantuotteet, jokaisen ulkomaanmatkani ja kaikki seksikumppanini kuukauden tarkkuudella. 30-vuotinen sota loppui vuonna 1648, ja ensimmäinen seksikokemukseni oli 24.6.1995.

Tuomas tietää tarkalleen, milloin hän alkoi nähdä asiat noin. Se tapahtui elokuussa 1989, kuukautta ennen kuin hän täytti 12 vuotta ja kun hän asui perheensä kanssa keskiluokkaisella omakotitaloalueella Oulussa.

Kaikkea hän ei muista. Asialla pitää olla merkitys, jotta se jää mieleen. Kääntöpuoli on, että kun asia ei ole merkityksellinen, se unohtuu. Kuten avaimet. Ne ovat usein hukassa, niin kuin äsken. Myös pankkikortti katosi hiljattain.

Tuomas on kiinnostunut historiasta ja evoluutiobiolo­giasta. Hän voisi lukea niistä tauotta.

– Miksi tämä nähdään kummallisena, mutta jos ihminen katsoo formuloita jatkuvasti tai viettää aina joulun paniikinomaisesti samalla tavalla, sitä ei nähdä? hän ihmettelee.

Aspergeriin liitetään usein vaikeudet sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, suhteissa muihin. Tuomaksen mielestä tämä lokeroi ihmisiä väärin. Hänestä kommunikointi ei ole jokin Asperger-ihmisten ongelma, se on ihan yhtä paljon neurotyypillisten ongelma. Neurotyypillisillä viitataan ihmisiin, joilla ei ole autismin kirjoa.

– He eivät vaan tajua sitä, koska he ajattelevat omasta näkökulmastaan. Minua pidetään provosoivana, mutta en provosoi, puhun aina totta. Minusta taas neurotyypilliset poseeraavat sosiaalisesti, sanat eivät tarkoita heille totta.

Tuomakselle läheiset ystävät ovat kuin heimo.

Tuomaksella on ollut autistinen tukilapsi, nyt jo nuori, vuodesta 2013. Lapsi on kehitysvammainen. He ymmärsivät toisiaan ensi näkemältä, puhuivat samaa kieltä.

Tuomas on huomannut, että tiettyihin ihmissuhteisiin liittyviin asioihin moni muu suhtautuu silti toisin kuin hän. Esimerkiksi vaikka hänellä on ollut hyviä parisuhteita, hänestä parisuhde ei ole asia, jota olisi aina pakko tavoitella.

Muitakin esimerkkejä on.

– Yllätyn joka päivä, miten paljon muut ajattelevat sitä, mitä muut heistä ajattelevat. Minä en mieti. Jos joku lähettää viestin, että haista paska, unohdan sen 30 sekunnissa.

Hän ei myöskään jännitä tilanteissa, joissa moni menee lukkoon, kuten televisiokameroiden edessä. Jännittäminen ei silti ole täysin vieras tunne. Häntä on jännittänyt tänään.

– Se jännitti, että tulet tänne kotiini. Joudun napsauttamaan päälle vaihteen, että olen sosiaalinen. En ole ujo, mutta ihmiset kuormittavat minua.

Tuomas Enbuske on nyt onnellinen mies. Siksi hän ei arkaile puhua mielensä asioista, mutta tie tähän pisteeseen kulki syvän kuopan kautta. Muutama vuosi sitten hän sairastui vakavasti.

Aluksi meni lujaa. Oli juhlia, päihteitä, huumeita. Rakastamaansa taidetta hän huusi kymppitonneilla huutokaupoissa. Kaikki tämä tuntui hauskalta. Pinnan alla hän ei voinut hyvin, vaikka sitä ei vielä tiedetty. Sitten työ- ja yksityiselämässä tapahtui raskaita asioita. Juhlat päättyivät täydelliseen romahdukseen, vakavaan masennukseen.

– Silloin halusin vain kuolla.

Hän sulkeutui kotiinsa ja oli muutaman viikon psykiatrisessa sairaalahoidossa – mielisairaalassa, hän itse sanoo.

Siellä hänellä diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Se on pysyvä sairaus, jossa mieliala vaihtelee jyrkästi. Maniavaiheessa mieliala kohoaa normaalista poikkeavasti, ja depressiovaiheessa ihminen masentuu. Tuomaksella sairaus oli varmaan alkanut jo aiemmin, mutta koska hän ei ollut joutunut ongelmiin sen vuoksi, sitä ei havaittu.

Nyt Tuomaksella on toimiva lääkitys. Kyseessä on epilepsialääke, mutta kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä se estää masennusta. Lääkettä pitää ottaa joka päivä loppuelämän ajan. Se tuntuu mahdollisuudelta.

Tuomaksella on 13- ja 9-vuotiaat lapset, jotka asuvat äitinsä kanssa.

– Olen aika poissaoleva isä, en kauhea hyvä. Korvaan sitä niin, että meillä on kivaa, kun olemme yhdessä. Katsomme yhdessä Euroviisuja, tai he saavat valvoa vähän tavallista myöhempään. En ikinä valehtele heille, en pysty.

Niin Asperger kuin kaksisuuntainen mielialahäiriö voivat periytyä. Väistämättä ei niin käy. Asia on tullut Tuomaksenkin ajatuksiin.

– Välillä olen tietenkin miettinyt, olisiko kannattanut hankkia lapsia ollenkaan, kun on nämä mielen asiat.

Mutta toisaalta.

– Jos joku huomaa lapsessaan Aspergerin merkkejä, onnittelen vilpittömästi. Se on mahtavaa! Välillä minua jopa säälittävät ihmiset, joilla ei ole näitä ihmeellisiä aivoja. Ei pidä pelätä, että tulee ongelmia. Niitä voi tulla mistä vain, vaikka siitä, että on punahiuksinen tai homoseksuaali.

Diagnoosit ovat nyt Tuomas Enbusken titteleitä, osa identiteettiä. Etenkin Asperger-diagnoosi avasi, miksi hän on sellainen kuin on.

– Kun sain diagnoosin, olin tyytyväinen, että asioilla on selitys. Etten ole friikki.

Samalla se muutti Tuomaksen suhtautumista itseensä. Hän oli opetellut piilottelemaan tietojaan ja itseään, jotta ei vaikuttaisi oudolta. Jos joku muisti jonkin poliittisen tapahtuman väärin, Tuomas ei korjannut. Hän saattoi myös kertoa jonkin asian tapahtuneen vaikkapa 1990-luvun alussa, vaikka olisi voinut sanoa päivämääränkin.

– Minulla on ollut usein fiilis, että joudun pienentämään itseäni. Olen tavallaan näytellyt normaalimpaa koko elämäni. Tietenkin olen halunnut kuulla olevani hyväksytty.

Enää hän ei välitä.

– En jaksa enää teeskennellä nöyrää. Tykkään itsestäni, enkä haluaisi olla mitään muuta. Omasta mielestäni olen nero.

Kuvataide, design, historia, kieli, evoluutiobiologia ja kirjallisuus ruokkivat Tuomaksen mieltä. Hänellä on kotona taidetta niin Tàpies’ilta ja Corbusierilta kuin Sam Vannilta, Rauha Mäkilältä ja monelta muulta. Hän ostaa aina vuoden nuoria taiteilijoita. Uusin hankinta, Riiko Sakkisen teos, nojaa vielä seinään.

– Minulle kuvataide on älyä, nyanssien tajua, matematiikkaa, metatasojen yhdistämistä. Toki se on myös kaunista, mutta se on eri asia.

Hän rakastaa kotiaan, jossa kukaan muu ei määrää ja jossa voi herätä aamulla onnellisena.

– Totta kai elämässä on yhä vastoinkäymisiä, jotka ahdistavat, mutta pystyn käsittelemään ne.

Tuomas Enbuskelle käsitteleminen tarkoittaa sitä, että hän ajattelee jotain muuta.

– Minua vituttaa koko psykologiakulttuuri, että pitää vatvoa. Joitakin auttaa vatvominen, minua auttaa ajattelu.

Se on myös keino, miten tällainen mieli rauhoittuu. Ennen kuin menee nukkumaan, Tuomas pistää aivot töihin. Hän saattaa miettiä, mikä olisi hyvä tasaveroprosentti.

– Ajattelu tuottaa minulle onnea. Etenkin rakastan sitä, kun luen tai keskustelen jonkun kanssa ja tajuan olevani väärässä.

Tuomaksen pyjama ja aamutakki Kaartinen & Kuusela, huppari, collegepaita ja neule Vaatturiliike Sauma, collegehousut R-collection, villasukat ja tossut Muji, samettityyny Klaus Haapaniemi & Co.