Apu 28/2014:

”Silloin kun haluan tuulettua, lähden ajelemaan," Paula Sini Pensa-auto.

Niin Paula Risikko esittäytyi pikkutyttönä aikuisille, kun nämä kysyivät hänen nimeään. Oikeasti hän oli Paula Sinikka Pelttari. Autot olivat Risikon lapsuuskodissa Ylihärmän Kosolankylässä melkein perheenjäseniä. Ei siis ihme, jos tyttö nimestään erehtyy.

Edvin-isä oli kuorma-autoilija. Kun Risikko oli vauva, isän kuorma-auto oli Bedford. Sen jälkeen tuli Sisuja.

Juuri nyt alla on toisenlainen peli: tuliterä kuorma-auton nuppi, Volvo FH. Ollaan Seinäjoella, ja autoilijan tytär kokeilee parin vuoden tauon jälkeen kuorma-autolla ajamista. 

Kun Etelä-Pohjanmaalla ollaan, autokaupan piha lähentelee raviradan kokoa. Osastonjohtaja Martti Nummensalo on sitonut autoon rekisterikilven nippusiteellä siltä varalta, jos kuskin tekisi mieli tielle asti. 

Heikki Risikko seuraa koeajoa Aino-tyttären kanssa välimatkan päästä.

– En tohori kysyä, saanko minäkin kokeella, koska vois päätyä noloosti. Paula on ihan oikiasti palijo enemmän ajanu kuorma-autoa kuin minä, Heikki Risikko kertoo.

Ohjaamoon päästäkseen on kivuttava monta askelmaa. Sitten mennään. Risikkoa tuntuu sittenkin vähän jännittävän. 

– Aivan ensiksi isä ajoi maitotonkkia, joita kerättiin maatiloilta ja vietiin meijerille Hellanmaahan. Itsekin olin siinä paljon auttamassa pienenä. Maatilat meidän ympärillä tulivat tutuiksi, ja melkein joka talossa oli lehmiä.

– Olin myös mukana, kun isä ajoi kalkkia. Vimpelissä oli kalkkitehdas, josta sitä haettiin. Kun lastit punnittiin, piti mennä sanomaan rekisterinumero. Sain aina sanoa sen ”VOY-55”. Se oli kunniatehtävä. Olin silloin alta kymmenen. Iltaisin oli huippuhetki, kun isä vei koko kylän tenavia autonlavalla Ylistaron Kokkookankaalle uimaan, Risikko kertoo automuistojaan.

Autokouluun Risikko meni heti kun pääsi iän puolesta. Hän oli perheen esikoinen, veli neljä vuotta nuorempi. 

– Oli itsestään selvää, että meillä vanhin lapsi ajoi kuorma-autokortin ja totta kai halusinkin. Meillä oli hiekka-auto silloin. Ajoin jonkin verran hiekkaa isälle avuksi, mutta heinääkin. 

– Kotona autosta puhuttiin aina. Automerkit olen oppinut paljon paremmin kuin linnut ja kasvit. Eikä pienestä kylästä päässyt mihinkään rientoihin, jos ei ollut autoa. Isä ja äiti olivat molemmat yksinyrittäjiä. Se, oliko äidillä kampaamotöitä tai isällä hiekkakuljetuksia, vaikutti siihen, saiko vaikka uusia vaatteita.

Punainen kuplavolkkari oli lapsuudenkodin ensimmäinen auto. Sitten tuli Mazda, Toyota Corolla ja Opel Kadett. Kaikki ostettiin käytettyinä, koska uuteen ei ollut varaa.

Ensimmäisen oman auton Risikko osti vasta 1990-luvun lopulla asuessaan Helsingissä. Sekin oli käytetty.

– Olin Volkswagen Polostani tosi ylpeä. Olin ottanut ison newfoundlandinkoiran, Rometon nimeltään. Tarvitsin auton, jolla kuljetin sitä. 

– Opettelin ajamaan Pololla Helsingissä, mistä olin itseeni tyytyväinen. Polo oli minulla siihen saakka kun tapasin mieheni Heikin. Sitten meille tuli kaksi koiraa, ja piti ostaa farmariauto.

Nyt perheessä on kaksi Volvoa, citymaasturi ja farmari. Koiria on enää yksi, jolla on oma tila farmarissa.

– Autot ovat merkinneet minulle aina paljon, ensin perheen elinkeinon, sitten oman liikkeelle pääsyni kannalta. Ne ovat tuoneet minulle itsenäisyyttä ja vapautta. Olen aina tykänny autoista ja ajamisesta. Olen hyvä kuljettaja, vaikka itse sanonkin, koska olen ajanut niin paljon. 

– Onhan täältä komiat maisemat, Risikko kehuu ikkunoista aukeavaa hyvää näkyvyyttä. 

Hän sanoo haaveilleensa itse pitkään citymaasturista, ja sellainen perheeseen on hankittukin. 

– Kun se on korkialla, sieltä näköö. Ehkä se on sitä, kun on tottunut kuorma-autoon.

Martti Nummensalo yllyttää Risikkoa ajamaan viereiselle tielle.

– Eeeii, meillon kyllä tilaa täs, kuski toppuuttelee. 

– Täs on ihanan isoot peilit, hän alkaa rentoutua ja kertoo perään kuorma-autokorttinsa ajamisesta. Risikko ajoi autokoulussa kuorma-autoa, jossa piti käyttää välikaasua.

– Voi herraisä! Kun vaihtoi vaihretta pienemmälle, piti painaa yhyren kerran kaasua välillä, jotta se otti seuraavan vaihtehen. 

– Tämän päivän kuorma-autot on melekeen kuin henkilöautoa ajaas, Nummensalo esittelee.

– Niin on, niin on, kuski komppaa.

Tässä autossa on automaattivaihteisto, ja laajahko kierros parkkialueella sujuu jouhevasti.

– Silloin kun haluan tuulettua, lähden ajelemaan. Toiset ottavat käteen haravan tai kirjan, mutta minä lähden ajelulle. Silloin keskityn ajamiseen, eikä voi ajatella työasioita. Myös silloin, kun joku ottaa pattiin, hyppään autoon ja ajelen hetken, Risikko selvittää.

On Risikko kerännyt myös muutamat ylinopeus- ja parkkisakot, luisunut kerran liukkaalla toisen perään ja peruuttanut kerran tolppaan. Renkaita hän ei ole koskaan vaihtanut yksin.

Ainoa toteutumaton autohaave on ikioma avoauto. Parina kesänä Risikko on vuokrannut avoauton ja lähtenyt tuulettamaan päätään huivi perässä liuhuen.

– Jotta olen saanut hingun pois, Risikko selittää.

– En ole ajatellut, että sen pitäisi olla edes kallis. Olen sanonut Heikille, että ”ostethan ny jonkunlaanen, ja aja sä sitten korjauspakki peräs”. Aina kun olen ruvennut avoautoa katselemaan, ne ovat olleet niin kalliita. 

Risikko pysäyttää kuorma-auton pihan laidalle ja sammuttaa virran.

– Kyllä oli jykevän oloosta. Onhan se pikkuusen erilaanen ajaa kuin henkilöauto. Erittäin hyvä oli ajaa! On kyllä tekniikka menny etehenpäin valtavasti ja hiano juttu, koska se tuo ajomukavuutta, Risikko luettelee huomioitaan.

– Ergonomia on otettu erittäin hyvin huomioon istuimessa ja kaikessa, ex-terveysministeri lisää.

Risikko laittaa koeajostaan päivityksen facebookiin. Se saa valtavasti tykkäyksiä.

– Naisen on hyvä osata yhtä ja toista, yksi kommentoi.

Päivitetty 4.6.2020 – Ilmestynyt Avun numerossa 28/2014